VIIDES KOHTAUS.
Näyttämö: palmutori. RISTIRITARI käyskelee edestakaisin palmujen alla. Eräs MUNKKI seuraa häntä syrjemmällä jonkun matkan päässä, aivan kuin haluten puhutella häntä.
RITARI. Tuo minust' ei vain seuraa kaipaa! — Kas, kuin käsiini hän tähtää! — Hyvä veli, — tai nimittää saan ehkä isäksikin?
MUNKKI.
Vain veli oon — vain palveleva veli.
RITARI.
Niin, veli, kunp' ois jotain itselläni!
Vaan, taivas nähköön, tyhjä oon —
MUNKKI. Mä silti syvästi kiitän! Taivas palkitkoon tuhansin verroin hyvän tahtonne. Vain tahto onhan antajan, ei lahja. Vuoks almun herran jälkeen lähetetty en olekaan.
RITARI.
Vaan sentään lähetetty?
MUNKKI.
Niin, luostarista…
RITARI. Jossa pyysin äsken mä pyhiinvaeltajan-atriaa?
MUNKKI. Jo katetut on pöydät: palatkaa siis sinne kerallani, herra.
RITARI.
Miksi?
En aikoihin kyll' ole lihaa syönyt, —
vaan mitä siitä? Taatelit on kypsät.
MUNKKI.
Varokaa, herra, sitä hedelmää!
Ei sitä paljon siedä nauttia:
se pernan salpaa, veren synkentää.
RITARI.
Josp' oonkin mielelläni synkeä?
Vaan teit' ei jälkeeni lie lähetetty
vain varoituksen vuoks?
MUNKKI. Oh ei! — Mun on vain suonenlyöntiänne tarkattava.
RITARI.
Ja itse ilmaisette sen?
MUNKKI.
Miks en?
RITARI (itsekseen). Ovela veli! — Teidänlaisianne lie luostarissa paljonkin?
MUNKKI.
En tiedä.
Mun, rakas herra, täytyy totella.
RITARI.
Järkeilemättä teettekö sen myös?
MUNKKI.
Kuin totella voin muuten, rakas herra?
RITARI (itsekseen). Ain' yksinkertaisuus on oikeassa! — Kai tietää saan myös, ken se minuun tahtois lähemmin tutustua? Itsestänne en sitä usko.
MUNKKI.
Sopisko se mulle?
Mua hyödyttäiskö se?
RITARI. Siis kelle sopii uteliaisuus, ketä hyödyttää?
MUNKKI. Kai patriarkkaa, luulen. — Hän se minut lähetti jälkeenne.
RITARI.
Vai patriarkka?
Punainen risti valkovaipassa
lie outo hälle?
MUNKKI.
Mulle ei!
RITARI. No, veli: mä ristiritari ja vanki oon. — Kun lisään: vangiks' jäin Tebninissä, jonk' aselevon viime hetkellä me ottaa mielimme, päin Sidonia sen jälkeen rynnätäksemme; — kun lisään: kahdestakymmenestä vangista mä yksin Saladinilta sain armon, — niin patriarkka tietää kylliksi. Jo enemmän kuin kylliksi.
MUNKKI. Vaan tuskin enemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois hän myös, miks armahtanut Saladin on herraa yksin.
RITARI. Tiedänkö sit' itse? Jo kaula paljaana ma polvistuin ja varroin iskua, — niin katseen tähtää Saladin minuun, syöksee luo ja viittaa. Pois putoo kahleeni, ma nousta saan; ma tahdon kiittää: hän on kyynelissä; hän lähtee, minä jään: vait kumpikin. — Tään seikan patriarkka itselleen saa syineen selvitellä.
MUNKKI. Siitä päättää hän, että suuriin töihin Jumala on teitä varjellut.
RITARI. Niin, suuriin töihin! Juutalaistytön tulest' auttamaan; uteliaita Siinaill' opastamaan, ja muuhun sellaiseen.
MUNKKI.
Viel' ehditte! —
Eik' ole tuokaan vallan mitätöntä.
Ehk' itse patriarkalla jo on
täysarvoisia töitä herraa varten.
RITARI. Vai niin? Vai luulee veli? — Jotain onko hän viittaillut jo teille?
MUNKKI.
Onpa kyllä!
Vain tutkia mun ensin täytyy herraa,
mies oikea hän onko.
RITARI.
Niinpä niin!
(Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! — No siis,
MUNKKI. Tie lyhin lie, jos suoraan herralle ma kerron patriarkan toivomuksen.
RITARI.
Jok' on?
MUNKKI. Hän herran huostaan jättänyt ois erään kirjeen.
RITARI. Mun? En lähetti ma ole! — Tuoko tehtävä se oisi suurarvoisempi kuin ne, joita ennen ma suoritin?
MUNKKI. On varmaan! Kirje tuo — niin sanoi patriarkka — läheisesti se koko kristikuntaa koskee. Kerran saa taivaan Herralt' erikoisen kruunun — niin sanoo patriarkka — hän, ken vie sen kirjeen taitavasti määrän päähän. Ja arvollisin — sanoo patriarkka — sen kruunun saajaksi on herra.
RITARI.
Minä?
MUNKKI. Ei kukaan, nähkääs, — sanoo patriarkka — sen kruunun ansioon lie taitavampi kuin herra on?
RITARI.
Kuin minä?
MUNKKI. Vapaahan tääll' ootte; kaikki paikat nähdä saatte; kaupungin piirityksen, puolustuksen te ymmärrätte — sanoo patriarkka paraiten arvioida osaatte sen toisen sisämuurin, jonka äsken Saladin rakennutti, selvimmin sen — sanoo patriarkka — kuvaatte Jumalan sotureille.
RITARI. Hyvä veli, selitä lähemmin jo kirje mulle!
MUNKKI. Niin, sitä — sit' en kyllä täysin tunne. Vaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. — On patriarkall'… Ihmeekseni usein käy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis vain taivaassa, voi samall' alentua niin paljon asioita tietämään tään maailman. Lie karvasta se hälle.
RITARI.
Siis — patriarkalla —?
MUNKKI. On tarkka tieto ja vallan varma, milloin, mistä päin ja miten, kuinka voimakkaana käy Saladin ryntäämään, jos ilmi puhkee taas sota.
RITARI.
Tuonko tietää hän?
MUNKKI. Ja sen hän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi, jott' arvioida hänkin suunnilleen vois, onko vaara liian peloittava, vai onko aselepo, minkä te, ritarit, uljaasti jo rikoitte, hinnalla millä tahans' uusittava.
RITARI. Kas siinä patriarkka! — Niinpä vain! Tuo jalo herra mua ei pyydäkään vain viestinviejäksi, vaan — vakoojaksi. — Sanokaa, hyvä veli, herrallenne: mikäli selvän saitte minusta, en ole sitä maata. — Itseäni mun viel' on katsottava vangiksi, ja ristiritarien tehtävänä on yksinomaan kaipaa käytellä, ei vakoilla.
MUNKKI. Kas sitä minäkin! — Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. — Vaan jäljellä on paras. — Patriarkka on vielä urkkinut, min niminen ja miss' on Libanonilla se linna, min kätköiss' on ne summat suunnattomat, joill' isä varovainen sulttaanin väkensä; pestaa, sotavalmistelut kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee Saladin siihen linnaan syrjäteitä, vain nimeks seuruetta mukanaan. — Kai ootte huomannut?
RITARI.
En koskaan!
MUNKKI. Milloin Saladin helpompi ois siepata ja armonisku antaa hänelle? Te säpsähdätte? — Oh, jo tarjoutunut hurskaita maroniittejä on pari samaiseen uhkatekoon, kunhan vain saa johtajakseen kunnon miehen.
RITARI. Joksi taas minut valinnut on patriarkka?
MUNKKI. Hän luulee, että Ptolemaiksesta paraiten kättään avuks ojentaa kuningas Fiilip.
RITARI. Mulle, veli, mulle? Kuin ette äskettäin jo kuullut ois, juur' äsken, mikä suhde Saladiniin minua sitoo?
MUNKKI.
Kuulinhan.
RITARI.
Ja silti —?
MUNKKI.
Niin oikein — tuumii patriarkka —, mutta
Jumala, ritaristo…
RITARI.
Niist' ei mitään!
Mua konnuuteen ei vaadi ne!
MUNKKI.
Ei toki?
Vaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina,
mi ihmisistä — tuumii patriarkka.
RITARI. Saladin säästi henkeni: mä häntä murhalla kiittäisinkö?
MUNKKI. Hyi! — vaan silti Saladin yhä — tuumii patriarkka — on kristikunnan vihamies, jok' ei saa oikeutta olla ystävänne.
RITARI. Miks ystävä? Kun en ma konna hälle, en kiittämätön ole?
MUNKKI. Siksipä! — Vaan kiitoksesta — tuumii patriarkka — eess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa, jos ei mua autettu vuoks itseni. Ja koska kuuluu — tuumii patriarkka — ett' armahtanut teit' on Saladin vain, koska olentonne, ilmeenne hänelle jotain kertoi veljestään…
RITARI. Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, — Kunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin! Jos piirtosellakaan mun kuvaani lie luonto lähentänyt veljes kuvaan — miks ei myös sieluissamme samaa ois? Ja jonkun patriarkan mieliksi salata voisinko sen sielun leiman? — Ei, niin ei valhettele luonto, niin ei Jumala töissään riitele! — Pois menkää! Pois, veli! Sappeani säästäkää!
MUNKKI.
Niin, menen — menen mieluummin kuin tulin.
Vain anteeks anon, herra. Meidän munkkein
päämiehiämme tulee totella.