KAHDESKYMMENES LUKU
Portland-kadun varrella
Hetkisen Kemp istui ääneti, katsellen ikkunan luona seisovan päättömän olennon selkää. Sitten hän säpsähti erään ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, nousi, tarttui Näkymättömän Miehen käsivarteen ja käänsi hänet pois tähystelemästä.
"Olette väsynyt", virkkoi hän, "ja minun istuessani te kävelette.
Ottakaa tuolini."
Hän asettui Griffinin ja lähimmän ikkunan väliin.
Vähän aikaa Griffin istui hiljaa. Sitten hän taas alkoi kertoa.
"Olin jo lähtenyt Chesilstowen opistosta", virkkoi hän, "kun se tapahtui. Se sattui viime joulukuussa. Olin hankkinut itselleni Lontoossa asunnoksi tilavan kalustamattoman huoneen isossa huonosti hoidetussa vuokratalossa köyhälistökorttelissa Suuren Portland-kadun varrella. Huone oli pian täynnä niitä työtarpeita, jotka olin ostanut rahoillani, ja työni jatkui säännöllisesti ja menestyksellisesti, läheten loppuaan. Olin kuin mies, joka tunkeutuu esiin tiheiköstä ja äkkiä tapaa tarkoituksettoman murhenäytelmän. Matkustin hautaamaan isääni. Mieleni oli yhä kiintynyt tutkimukseeni, enkä liikuttanut sormeakaan pelastaakseni hänen mainettaan. Muistan hautajaiset, halvat ruumisvaunut, niukat juhlamenot, tuulisen, jäätyneen mäenrinteen ja hänen vanhan yliopistotoverinsa, joka siunasi hänet — se oli ryysyinen, musta, kumarainen vanhus, joka kylmissään tuhisteli nenäänsä.
"Muistan, kuinka menin takaisin tyhjään kotiin sen tienoon kautta, joka kerran oli ollut kylä ja jonka ahneet rakentajat olivat paikanneet ja parsineet kaupungin rumaksi irvikuvaksi. Joka suunnalla ulottui mittariukuja häväistyille vainioille asti, päättyen soraläjiin ja reheviin, märkiin rikkaruohoihin. Muistan itseni kuihtuneena, mustana hahmona kulkemassa pitkin liukasta, kiiltävää jalkakäytävää, ja minussa heräsi se outo tunne, että tuon paikan likainen arvokkuus ja törkeä kauppahenki oli minulle vierasta…
"En surrut isääni rahtuakaan. Hän tuntui minusta oman hupsun tuntehikkuutensa uhrilta. Tavallinen tekopyhyys vaati minun läsnäoloani hautajaisissa, mutta se ei oikeastaan ollut minun asiani.
"Mutta kävellessäni Isoakatua pitkin palasi entinen elämäni vähäksi aikaa mieleeni. Tapasin sen tytön, jonka olin tuntenut kymmenen vuotta sitten. Meidän katseemme osuivat yhteen…
"Jokin sai minut kääntymään ja puhelemaan hänen kanssaan. Hän oli hyvin jokapäiväinen ihminen.
"Kaikki oli kuin unta, koko tämä käynti vanhalla tutulla paikalla. En tuntenut itseäni silloin yksinäiseksi enkä huomannut joutuneeni maailmasta autiuteen. Minä tajusin kyllä kadottaneeni myötätuntoni, mutta pidin siihen syynä elämän yleistä tyhjyyttä. Palatessani huoneeseeni olin kuin jälleen tapaavinani todellisuuden. Siellä olivat tutut, rakastetut esineet. Siellä olivat työkapineeni ja kokeeni valmiina odottamassa. Eikä enää ollut juuri mitään vaikeuksia jäljellä, paitsi yksityisseikkojen sovittelemista.
"Kerron teille, Kemp, ennemmin tai myöhemmin kaikki monimutkaiset vaiheet. Meidän ei nyt tarvitse niitä kosketella. Enimmäkseen ne ovatkin numeroilla merkityt niihin kirjoihin, jotka se kulkuri piilotti, lukuunottamatta muutamia aukkoja, jotka mieluummin pidän muistissani. Meidän täytyy saada hänet kiinni. Meidän on hankittava ne kirjat takaisin. Mutta tärkein vaihe oli sijoittaa läpikuultava esine, jonka valontaittamista oli vähennettävä, kahden jonkinlaisen eetterivärähtelyn keskuksen väliin, joista myöhemmin kerron teille lähemmin. Ei — ne eivät ole Röntgen-säteiden värähtelyjä. Luullakseni ei näitä minun säteitäni olekaan kuvattu, mutta joka tapauksessa ne ovat kyllin selviä. Tarvitsin kaksi pientä dynamoa — etusijassa, ja ne sain toimeen halvalla kaasukoneella. Ensiksi kokeilin valkean villakankaan palasella. Perin ihmeellistä oli nähdä sen pehmenevän ja vaalenevan välähdysten roihutessa ja sitten heikkenevän aivan kuin savukiemuraksi ja katoavan.
"Tuskin saatoin uskoa, että olin saanut sen toimeen. Ojensin käteni tyhjyyteen, ja siinä oli kangaspalanen yhtä kiinteänä kuin konsanaan. Tunnustelin sitä kömpelösti, niin että se putosi lattialle. Kesti vähän aikaa, ennenkuin taas löysin sen.
"Sitten sain kokea jotakin kummallista. Kuulin takanani naukumista ja kääntyessäni näin laihan, valkean, hyvin likaisen kissan ikkunan ulkopuolella vesisäiliön kannella. Eräs ajatus juolahti mieleeni. 'Kaikki on sinulle valmiina', ajattelin ja menin ikkunan luo, avasin sen ja kutsuin hiljaa. Se tuli sisään hyrräten — eläin parka oli nälissään — ja minä annoin sille vähän maitoa. Kaikki ruokani oli astiakaapissa huoneeni nurkassa. Sitten se kulki nuuskien ympäri huonetta tahtoen ilmeisesti kotiutua luokseni. Näkymätön vaatepalanen sai sen vähän ymmälle. Kunpa olisitte nähnyt sen sylkevän siihen! Mutta minä sovitin sen mukavasti pielukselle rullavuoteeseeni ja annoin sille voita saadakseni sen pesemään itseään."
"Ja te koettelitte keksintöänne kissaan?"
"Niin tein. Mutta eipä ole leikinasia antaa kissalle rohtoja, Kemp! Ja yritys epäonnistui."
"Epäonnistui?"
"Kahdessa kohdassa. Esteenä olivat kynnet ja erikoinen väriaine — mikä se onkaan? Kissan silmän takaseinässä. Tiedättehän?"
"Tapetum."
"Niin, tapetum. Se ei menestynyt. Annettuani sitä ainetta, jonka piti valkaista veri, ja tehtyäni sille eräitä muita temppuja, se sai ooppiumia, ja sitten panin sen ja pieluksen, jolla se makasi, koneen päälle. Ja kun kaikki muu oli vaalennut ja kadonnut, olivat sen pienet aavemaiset silmät jäljellä."
"Kummallista."
"En osaa sitä selittää. Se oli tietenkin siteissä ja lastoissa — niin ettei se päässyt karkuun, mutta se heräsi ollessaan vielä huumaantunut ja naukui surullisesti. Silloin joku koputti. Alakerrasta tuli vanha vaimo, joka epäili minua elävältäleikkaamisesta — juopotteleva vanha hupsu, jolla koko maailmassa ei ollut muuta hoidettavaa kuin kissa. Minä otin vähän kloroformia, nukutin kissan ja avasin oven. 'Taisin kuulla kissan naukumista', sanoi hän. 'Onko se minun kissani?' 'Ei ainakaan täällä', vastasin hyvin kohteliaasti. Hän näytti vähän epäluuloiselta ja koetti kurkistaa ohitseni huoneeseen, joka hänen mielestään kaiketi näytti hyvin omituiselta — tyhjät seinät, verhottomat ikkunat, rullavuode, kaasulaite lepattamassa, säteilevät pisteet levottomassa liikkeessä ja lisäksi ilmassa vähän kloroformin hajua. Hänen täytyi lopulta tyytyä ja lähteä tiehensä."
"Kuinka kauan sitä kesti?" kysyi Kemp.
"Kolme tai neljä tuntia — sen kissan koe. Luut ja jänteet ja rasva katosivat viimeiseksi, ja värillisten karvojen päät. Mutta, kuten sanoin, silmien takaosa ei ottanut haihtuakseen, se on sitkeää, sateenkaaren väristä ainetta.
"Ulkona oli jo kauan ollut pimeä, ennenkuin se toimitus päättyi, eikä mitään muuta voinut nähdä kuin hämärät silmät ja kynnet. Minä pysäytin kaasukoneen, tunnustelin ja silitin elukkaa, joka oli vielä tunnoton, irroitin sen siteet ja sitten, väsynyt kun olin, jätin sen nukkumaan näkymättömälle pielukselle ja menin vuoteeseen. Minun oli vaikea saada unta. Makasin hereilläni ajatellen jonninjoutavia asioita, kerraten mielessäni tuon kokeen yhä uudelleen tai uneksien kuumeisesti olennoista, jotka muuttuivat ympärilläni epäselviksi ja katosivat, kunnes kaikki — jopa pohjakin altani — häipyi näkyvistä, ja niin jouduin sellaisen sairaloisen, ahdistavan painajaisen valtaan kuin joskus sattuu. Noin kahden ajoissa alkoi kissa naukua ympäri huonetta. Koetin vaientaa sitä puhelemalla sille ja sitten päätin ajaa sen ulos. Muistan, kuinka pelästyin raapaistessani tulta — ei näkynyt muuta kuin pyöreät, kiiluvat, vihreät silmät — eikä mitään niiden ympärillä. Olisin antanut sille maitoa, mutta minulla ei ollut. Se ei tahtonut pysyä hiljaa, vaan istuutui oven luo naukumaan. Koetin ottaa sitä kiinni, aikoen työntää sen ulos ikkunasta, mutta se ei antanut tarttua itseensä, vaan katosi. Se naukui yhä eri paikoissa huoneessani. Vihdoin avasin ikkunan ja aloin kolistella. Luullakseni se vihdoin meni ulos. En ole sitten nähnyt tai kuullut siitä mitään.
"Sitten — ties miksi — aloin taas ajatella isäni hautajaisia ja synkkää, tuulista mäenrinnettä, kunnes päivä valkeni. Huomasin toivottomaksi koettaa nukkua ja sulkien oven jälkeeni lähdin aamulla kävelemään pitkin katuja."
"Ette suinkaan tahdo väittää, että maailmassa nyt kiertelee Näkymätön
Kissa?" kysyi Kemp.
"Jollei sitä jo ole tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Miksi ei?"
"Miksi ei?" toisti Kemp. "En aikonut keskeyttää."
"Hyvin luultavasti se on tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Tiedän sen varmasti eläneen neljä päivää sen jälkeen ja kuljeskelleen erään ristikkoportin luona Tichfield-kadulla, koska näin siellä seisoskelevan ihmisjoukon, joka koetti ottaa selville, mistä naukuminen kuului."
Hän oli vaiti melkein minuutin ajan. Sitten hän taas äkkiä jatkoi:
"Muistan sen aamun ennen muuttumistani hyvinkin selvästi.
"Olin varmasti kävellyt Portland-katua pitkin, sillä muistan Albany-kadun kasarmit ja ratsumiesten tulleen sieltä ulos, ja lopulta huomasin istuvani auringonpaisteessa ja tunsin outoa pahoinvointia Primrose-kukkulan huipulla. Oli aurinkoinen tammikuun päivä — tuollainen kirkas pakkaspäivä, joita oli tänä vuonna ennen lumen tuloa. Väsyneet aivoni koettivat aprikoida asemaa ja keksiä jotakin toimintasuunnitelmaa.
"Hämmästyin huomatessani, että palkintoni oli nyt ulottuvissani, niin epävarmalta kuin sen saavuttaminen olikin näyttänyt. Mutta nyt olin lopen uupunut, melkein nelivuotinen yhtämittainen jännittävä työ oli tehnyt minut kykenemättömäksi tuntemaan mitään voimakkaampaa liikutusta. Olin välinpitämätön ja koetin turhaan saada takaisin ensimmäisten tutkimusteni innostusta ja sitä keksimisvimmaa, joka oli pannut minut kestämään harmaantuneen isänikin sortumisen. Ei millään näyttänyt olevan arvoa. Tajusin kyllä selvästi, että tämä oli vain ohimenevä alakuloisuuden puuska, joka johtui liikarasituksesta ja unettomuudesta, ja että saisin tarmoni takaisin lääkkeillä tai levolla.
"Ainoa, mitä voin selvästi ajatella, oli se, että asia oli toimitettava loppuun asti. Siitä päähänpistosta en voinut vapautua. Ja se oli tehtävä pian, sillä rahani olivat melkein lopussa. Katselin ympärilleni mäenrinteellä, missä lapset leikkivät palvelustyttöjen vartioimina, ja koetin ajatella kaikkia niitä eriskummaisia etuja, joita näkymätön mies saisi maailmassa. Jonkun ajan kuluttua kömmin kotiin, söin vähän, otin aika annoksen strykniiniä ja menin vaatteet päällä nukkumaan vuoteeseeni, jota ei ollut pöyhitty… Strykniini on erinomaisen vahvistavaa, Kemp. Se karistaa ihmisestä velttouden."
"Sepä hittoa", sanoi Kemp. "Se on kuin piru pullossa."
"Heräsin kovin vahvistuneena, melkeinpä ärtyneenä. Ymmärrättekö?"
"Tunnen kyllä sen aineen."
"Silloin joku koputti ovelle. Se oli isäntäni, joka tuli uhkailemaan ja kyselemään, vanha Puolan juutalainen, jolla oli pitkä, harmaa takki ja rasvaiset tohvelit. Hän väitti olevansa varma siitä, että olin yöllä kiduttanut kissaa — vanhan akan kieli oli tehnyt tehtävänsä. Hän vaati minulta tietoa, kuinka sen laita oli. Tämän maan lait elävältäkiduttamista vastaan ovat hyvin ankarat — hän voisi joutua vastuuseen siitä asiasta. Kielsin tietäväni mitään kissasta. Sitäpaitsi oli pienen kaasukoneen värinää voitu kuulla läpi koko talon, sanoi hän. Se oli tietysti totta. Hän tunkeutui ohitseni huoneeseen ja katseli ympärilleen saksalaisten hopeasankaisten silmälasiensa yli. Äkkiä heräsi mielessäni se pelko, että hän voisi saada jotakin vihiä salaisuudestani. Koetin pysytellä hänen ja laatimani keskityskoneen välillä, ja se teki hänet vain entistä uteliaammaksi. Mitä minä muka hommasin? Miksi olin aina yksin ja salaperäinen? Oliko se laillista? Oliko se vaarallista? Minä en maksanut muuta kuin tavallisen vuokran. Hänen talonsa oli aina ollut erittäin arvossapidetty — häpeällisessä ympäristössä. Äkkiä kiivas luontoni ei jaksanut enää pysyä aisoissa. Käskin hänen mennä ulos. Hän alkoi vastustella, jaaritella oikeudestaan käydä joka huoneessa. Tartuin hänen kaulukseensa — jokin repesi — ja hän lensi viipottaen omaan käytäväänsä. Minä läimäytin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja istuuduin väristen.
"Hän piti aika melua ulkopuolella, mutta minä en välittänyt siitä, ja hetken kuluttua hän lähti pois.
"Mutta se toimitti asiassa ratkaisevan käänteen. En tiennyt, mitä hän aikoi, enkä edes, kuinka pitkälle hänen valtansa ulottuisi. Uuteen huoneistoon muuttaminen olisi merkinnyt viivytystä — minulla oli kaikkiaan vain kaksikymmentä puntaa jäljellä, enimmäkseen pankissa — eikä minulla ollut siihen varaa. Pitikö kadota? Se oli välttämätöntä. Sitten toimitettaisiin tutkinto, ja huoneeni puhdistettaisiin.
"Ajatellessani, että työni mahdollisesti paljastuisi tai keskeytyisi juuri viime tingassa, suutuin ja päätin toimia. Kiiruhdin ulos, mukana kolme muistiinpanokirjaani ja shekkivihkoni — ne ovat nyt sen kulkurin hallussa — ja osoitin ne lähimmästä postikonttorista Portland-kadun varrelle erääseen toimistoon, josta saa noutaa kirjeitä ja paketteja. Koetin mennä ulos hiljaa. Palatessani näin isännän astuvan rauhallisesti yläkertaan — hän oli luullakseni kuullut oven sulkeutuvan. Olisitte nauranut nähdessänne hänen hypähtävän syrjään portaiden käänteessä minun tullessani hurjaa vauhtia hänen jäljessään. Hän tuijotti minuun mennessäni hänen ohitseen, ja minä paukautin oven kiinni, niin että talo tutisi. Kuulin hänen laahustavan ylös siihen kerrokseen, jossa huoneeni oli, epäröivän ja lähtevän taas alas. Aloin heti työskennellä kojeillani.
"Sain kaikki valmiiksi sinä iltana ja yönä. Istuessani vielä niiden kemiallisten ainesten sairaloisen ja unettavan vaikutuksen alaisena, jotka hävittävät veren värin, kuului taas koputus ovelle. Se lakkasi, askeleet loittonivat, mutta tulivat takaisin. Sitten uudistui koputus. Koetettiin työntää jotakin oven alle — sinistä paperia. Minä nousin vihanpuuskassa ja kiskaisin oven selkoselälleen. 'Mitä nyt?' kysyin.
"Siinä oli isäntäni tuomassa häätökäskyä tai jotakin sentapaista. Hän ojensi sen minulle, näki jotakin outoa käsissäni ja kohotti silmänsä kasvoihini.
"Hetkisen hän tuijotti. Sitten hän päästi tolkuttoman huudahduksen, pudotti kynttilän ja asiapaperin yhtaikaa ja mennä kompuroi pimeää käytävää pitkin portaille.
"Vedin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja astuin kuvastimen luo. Silloin ymmärsin hänen kauhunsa… Kasvoni olivat valkeat kuin valkea kivi.
"Mutta siinä oli kaikki hirveätä. En ollut aavistanut sellaisia kipuja. Yötä, joka oli täynnä viiltävää tuskaa, sairautta ja nääntymystä. Hampaani kalisivat, vaikka ihoani poltti, ja koko ruumiini oli kuin tulessa, mutta minä makasin kuin jäykkä kuolema. Nyt ymmärsin, miksi kissa oli naukunut siihen asti, kunnes sain annetuksi sille kloroformia. Onneksi asuin yksin ja avuttonna huoneessani. Toisinaan huokailin ja voihkin ja puhelin. Mutta minä pysyin lujana… Menetin tajuntani ja heräsin raukeana pimeässä.
"Tuska oli poissa. Luulin tappavani itseni, enkä siitä välittänyt. En milloinkaan unohda silloista aamunkoittoa ja outoa kauhua nähdessäni, että käteni olivat muuttuneet kuin himmeäksi lasiksi, ja katsellessani, kuinka ne kävivät kirkkaammiksi ja ohuemmiksi valon lisääntyessä, kunnes lopulta voin nähdä niiden läpi huoneeni ruman epäjärjestyksen, vaikka suljin läpikuultavat silmäluomeni. Jäseneni muuttuivat lasimaisiksi, luut ja valtimot häipyivät kokonaan, ja pienet valkeat hermot hävisivät viimeiseksi. Purin hampaani yhteen ja kestin loppuun asti… Vihdoin jäivät jäljelle vain kynsien elottomat reunat kalpeina ja valkeina ja jokin sormiini tullut ruskea happotahra.
"Ponnistausin pystyyn. Aluksi olin voimaton kuin kapalolapsi — kompuroin jaloilla, joita en voinut nähdä. Olin heikko ja hyvin nälissäni. Menin parranajokuvastimen eteen ja tuijotin tyhjään — minusta ei näkynyt muuta kuin silmieni verkkokalvon takana jotakin heikkoa väriainetta, joka oli sumuakin ohuempaa. Minun täytyi nojata pöytään ja painaa otsaani lasiin.
"Vain hurjalla tahdonponnistuksella jaksoin laahautua jälleen koneen luo ja täydentää muutoksen.
"Nukuin aamupäivän vetäen lakanan silmilleni estääkseni valoa pääsemästä niihin, ja puolipäivän tienoissa heräsin koputukseen. Voimani oli palannut. Nousin istumaan, kuuntelin ja erotin kuiskauksia. Hypähdin seisomaan ja aloin niin ääneti kuin mahdollista irroittaa koneeni liitteitä, jaellen sen osia ympäri huonetta, hävittääkseni kaikki ohjeet sen kokoonpanemiseksi. Sitten kuului taas koputusta ja ääniä, ensiksi isäntäni ja sitten kahden muun. Aikaa voittaakseni vastasin heille. Näkymätön kangaspalanen ja pielus sattuivat käsiini. Minä avasin ikkunan ja pudotin ne alas vesisäiliön kannelle. Samalla kun ikkuna aukeni, kuului ovelta kova jysähdys. Joku oli törmännyt sitä vastaan aikoen murtaa lukon. Mutta ne tukevat salvat, jotka olin ruuvannut siihen muutamia päiviä aikaisemmin, pidättivät miestä. Tämä hyökkäys pelästytti minua ja suututti. Aloin vavista ja kiirehtiä.
"Keräsin kokoon joitakin irtonaisia papereita, olkia, käärepaperia ja niin edespäin huoneen keskelle ja avasin kaasujohdon. Raskaita iskuja alkoi jysähdellä ovelle. En voinut löytää tulitikkuja. Raivoissani löin seinää nyrkeilläni. Käänsin jälleen kaasujohdon kiinni, hyppäsin ulos ikkunasta vesisäiliön kannelle, suljin jälleen ikkunanpuoliskon ja istuuduin turvallisena ja näkymättömänä, mutta vihasta väristen, katselemaan tapausten kulkua. Minä näin heidän särkevän laudoituksen erästä kohdasta, ja samassa he olivat murtaneet salpojen sinkilät ja seisoivat oviaukossa. Siinä olivat isäntä ja hänen kaksi poikapuoltaan — kahdenkymmenen kolmen tai neljän vuotiaita vahvoja miehiä. Heidän takanaan touhusi heti alakerran vanha akka.
"Voitte kuvailla heidän hämmästystään, kun he huomasivat huoneen tyhjäksi. Toinen nuorista miehistä syöksyi heti ikkunan luo, työnsi sen auki ja katseli ulos. Hänen tuijottavat silmänsä ja paksuhuulinen, partainen naamansa tuli jalan päähän kasvoistani. Teki melkein mieleni lyödä vasten hänen tyhmää kuonoaan, mutta pidin kuitenkin kurissa nyrkkini.
"Hän katseli suoraan lävitseni. Samoin toisetkin, jotka tulivat hänen luokseen. Vanhus meni kurkistamaan vuoteen alle, ja sitten kaikki hyökkäsivät astiakaapille. Heidän täytyi lopulta keskustella asiasta juutalaisten kielellä ja lontoolaisten murteella. He tulivat siihen johtopäätökseen, etten ollutkaan vastannut heille, vaan että heidän mielikuvituksensa oli pettänyt. Tavattoman ylpeyden tunne tuli vihani sijalle katsellessani ikkunan ulkopuolelta noita neljää ihmistä — sillä vanha eukkokin tuli sisään tähyillen ympärilleen epäluuloisesti kuin kissa — kun he siinä koettivat arvata, minne olin mennyt.
"Ukko, sikäli kuin ymmärsin hänen kieltensekoitustaan, oli eukon kanssa yhtä mieltä siitä, että minä harjoitin elävältäleikkaamista. Pojat väittivät siistityllä englanninkielellä, että minä olin sähkötaituri ja vetosivat dynamoihin ja radiaattoreihin. He pelkäsivät hermostuneina minun palaavan, vaikka huomasinkin jäljestäpäin, että he olivat panneet ulko-oven salpaan. Vanha eukko kurkisti astiakaappiin ja vuoteen alle. Muuan toinen vuokralainen, vihanneskaupustelija, joka asui erään teurastajan kanssa vastapäisessä huoneessa, ilmestyi portaiden yläpäähän. Hänet kutsuttiin sisälle, ja hän sai kuulla sekavia asioita.
"Mieleeni juolahti, että ne erikoiset radiaattorit, jotka minulla oli, voisivat jonkun älykkään, sivistyneen ihmisen käsiin joutuessaan ilmaista minut liian selvästi. Niinpä otin tilaisuudesta vaarin, laskeuduin ikkunalaudalta huoneeseen ja väistyen syrjään vanhan eukon tieltä kallistin toisen pienen dynamon irti toisesta, jonka päällä se seisoi, ja löin murskaksi molemmat. Kuinka he kauhistuivatkaan!… Heidän koettaessaan selittää läiskinää pujahdin ulos huoneesta ja lähdin hiljaa alakertaan.
"Menin erääseen arkihuoneeseen ja odotin, kunnes he tulivat alas yhä väitellen ja esittäen arveluitaan, kaikki vähän pettyneinä, kun eivät olleet löytäneet mitään 'kauhistuttavaa', ja myös vähän ymmällä siitä, millainen heidän suhteensa minuun oli lain mukaan. Heti kun he olivat menneet alas pohjakerrokseen, pujahdin jälleen ylös tulitikkulaatikko kädessäni ja sytytin kasan, johon olin kerännyt papereita ja muuta törkyä, panin tuolit ja vuoteen sen viereen, johdin siihen kaasua kumiputken avulla…"
"Sytytittekö talon?" huudahti Kemp.
"Sytytin. Se oli ainoa keino, jolla sain jälkeni peitetyiksi, ja epäilemättä talo oli vakuutettu… Avasin hiljaa ulko-oven salvat ja lähdin ulos kadulle. Olin näkymätön, ja vasta silloin aloin käsittää, mikä erikoinen etu minulla oli näkymättömyydestäni. Päässäni ihan vilisi kaikenlaisia hurjia ja ihmeellisiä asioita, joita nyt sain rankaisematta suunnitella ja toimittaa."