YHDESKOLMATTA LUKU
Oxford-kadulla.
Mennessäni alakertaan ensimmäistä kertaa, huomasin erään aavistamattoman vaikeuden, kun en voinut nähdä jalkojani. Pari kertaa kompastuinkin ja olin odottamattoman kömpelö tarttuessani ovenripaan. Mutta kun en katsellut alas, osasin kohtalaisen hyvin kävellä vaakasuoralla pinnalla.
"Saatte uskoa, että mielentilani oli kiihtynyt. Minusta tuntui samanlaiselta kuin tuntuisi näkevästä miehestä, jolla on vanua jalkapohjissa ja kahisemattomat vaatteet sokeain kaupungissa. Minussa heräsi hurja halu olla vallaton, pelästyttää ihmisiä, lyödä heitä selkään, viskellä toisten hattuja hukkaan ja ylimalkaan mellastaa tavattoman etuni turvissa.
"Mutta tuskin olin päässyt Portland-kadulle (asuntoni oli siellä lähellä suurta kangasmyymälää), kun kuulin pahaa kalinaa ja sain kovan iskun takaapäin. Käännyttyäni näin miehen kantavan korillista soodavesikarahveja ja katselevan hämmästyneenä taakkaansa. Vaikka yhteentörmäys oli todellakin satuttanut minua, oli hänen hämmästyksessään jotakin niin hassunkurista, että purskahdin kovaan nauruun. 'Korissa on piru', sanoin ja väänsin sen äkkiä irti hänen kädestään. Hän ei osannut vastustella, ja minä heilautin koko taakan ylös ilmaan.
"Mutta muuan ajurihoukkio, joka seisoi erään kapakan ulkopuolella, hyökkäsi äkkiä paikalle, ja hänen ojennetut sormensa tarttuivat kiusallisen lujasti korvani alapuolelle. Pudotin kaikki karahvit ajurin päälle, niin että ne särkyivät. Silloin käsitin, kuinka tyhmästi olin menetellyt, sillä ympärilläni kuulin huutoja ja askelten kopinaa ja näin ihmisiä tulevan ulos myymälöistä ja ajoneuvojen pysähtyvän, ja kiroten hupsuuttani peräydyin erästä myymälän ikkunaa kohti ja aioin pujahtaa pois tästä metelistä. Hetkisen kuluttua olisin pusertunut väkijoukon keskelle ja ehdottomasti tullut ilmi. Työnsin syrjään erään teurastajan sällin. Onneksi hän ei kääntynyt katsomaan sitä tyhjyyttä, joka oli sysännyt hänet tieltään. Sitten kiersin ajurin nelipyöräisten rattaitten takaa. En tiedä, millä lailla he selittivät tämän jutun. Minä kiiruhdin suoraa päätä kadun poikki, joka onneksi oli vapaa, ja tuskin välittäen siitä minne päin kuljin peläten ilmitulemistani, mikä oli äsken ollut niin lähellä, syöksyin Oxford-kadun iltapäiväiseen tungokseen.
"Koetin päästä ihmisvirtaan, mutta se oli liian tiheä, jotta olisin sinne sopinut, ja heti astuttiin kantapäilleni. Siirryin katuojaan, mutta sen karkea pohja teki jalkapohjille kipeää, ja eräiden hitaasti kulkevien kaksipyöräisten rattaitten aisa töyttäsi kovasti lapaluuni alapuolelle, muistuttaen minulle, että olin jo saanut vakavan ruhjevamman. Hoipertelin syrjään rattaitten tieltä, vältin eräät lapsenvaunut kouristuksen tapaisella liikkeellä ja huomasin olevani äskeisten kärryjen takana. Silloin minut pelasti onnellinen ajatus, ja kun kärryt kulkivat hitaasti eteenpäin, seurasin heti niiden takana, vavisten ja hämmästyneenä tällaisesta käänteestä seikkailussani, enkä ainoastaan vavisten, vaan kylmästä väristen. Oli kirkas tammikuun päivä ja minä olin ilkosen alasti. Se ohut lieju, joka peitti katua, oli melkein jäässä. Niin hullulta kuin se nyt minusta näyttääkin, en ollut ottanut lukuun, että vaikka olinkin näkymätön, minun kuitenkin täytyi tuntea kaikkia ulkoilman vaikutuksia.
"Silloin välähti päähäni sukkela ajatus. Juoksin kärryjen viereen ja nousin niihin, ja niin ajoin hitaasti pitkin Oxford-katua ja Tottenham Court Roadin ohi värisevänä ja säikähtyneenä, nenäni tuhisten ensimmäisistä vilustumisen enteistä ja selkäni ruhjevammojen kiinnittäessä yhä enemmän huomiotani. Mielialani ei suinkaan ollut sama kuin syöstessäni ulos kymmenen minuuttia sitten, vaan niin erilainen kuin suinkin voi kuvitella. Tällainen näkymättömyys tosiaankin! Nyt ajattelin vain sitä, kuinka pääsisin pois tästä pinteestä, johon olin joutunut.
"Ajoimme hitaasti Mudien ohi, ja sitten kutsui nämä kärryt luokseen eräs iso nainen, jolla oli viisi kuusi keltaisilla nimilapuilla varustettua kirjaa. Minä hypähdin alas juuri parhaiksi päästäkseni hänen tieltään ja hipaisin lentäessäni erästä rautatien tavaravaunua. Lähdin astelemaan Bloomsbury Squarelle johtavaa ajotietä, aikoen kääntyä pohjoiseen museon toisella puolen ja siten päästä rauhallisemmalle alueelle. Olin nyt hirveästi vilustunut, ja minun asemani outous hermostutti minua niin, että juostessani valittelin. Torin länsinurkassa hypähti pieni valkea koira ulos apteekista ja lähti hurjasti viilettämään minua kohti kuono alhaalla.
"En ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi, että kuono merkitsee koiralla samaa kuin silmä näkevällä ihmisellä. Koirat huomaavat liikkuvan ihmisen hajun samoin kuin ihmiset hänen näkyvän olemuksensa. Pikku peto alkoi haukkua ja loikkia ja ilmaisi minun mielestäni liiankin selvästi huomanneensa minut. Riensin Russell-kadun poikki katsellen samalla olkapääni yli ja kuljin jonkin matkaa pitkin Montague-katua, ennenkuin tajusin, minne päin juoksin.
"Sitten kuulin soitonräminää ja katsahtaessani pitkin katua näin joukon ihmisiä olevan tulossa Russell-torilta, punaisia nuttuja ja pelastusarmeijan lippu etunenässä. En voinut toivoa voivani tunkeutua sellaisen väkijoukon läpi, kun toiset veisasivat ajotiellä, toiset ilkkuivat katukäytävillä, ja kun pelkäsin kääntyä takaisin ja joutua yhä kauemmas asunnostani, seurasin äkillistä päähänpistoa ja juoksin museon aitaa vastapäätä olevan talon valkeita portaita ylös ja seisoin siinä, kunnes väkijoukko olisi kulkenut ohi. Onneksi koira pysähtyi kuullessaan soittokunnan hälinää, oli kahden vaiheilla, kääntyi ympäri ja juoksi takaisin Bloomsbury Squarelle.
"Soittokunta tuli kohdalleni rämistäen itsetiedottoman ivallisesti jotakin virttä: 'Koska saamme Hänet nähdä?' ja minusta tuntui loppumattoman pitkältä, ennenkuin väkijoukko vyöryi jalkakäytävää pitkin ohitseni. Pom, pom pom … jymisi rumpu, enkä sillä hetkellä huomannut, kuinka kaksi poikanulikkaa pysähtyi aidalle viereeni. 'Katsoppas noita', sanoi toinen. 'Katsoppas mitä?' kysyi toinen. 'No, noita jalanjälkiä, paljaita. Samanlaisia kuin liejuunkin jää.'"
"Katsahdin maahan ja näin poikien pysähtyneen töllistelemään niitä mutaisia jälkiä, jotka olin jättänyt äsken valkaistuille portaille. Ohikulkevat ihmiset tyrkkivät heitä, mutta heidän kirottu järkensä oli takertunut jälkiini. 'Pom, pom, pom, koska, pom, saamme Hänet, pom, nähdä, pom, pom.' 'Paljasjalkainen mies on mennyt ylös portaita, tai sitten en ymmärrä mitään', virkkoi toinen. 'Eikä hän ole ollenkaan tullut alas. Ja hänen jalkansa on vuotanut verta.'
"Tihein ihmisjoukko oli jo kulkenut ohi. 'Katsohan, Teddy virkkoi nuorempi noista salapoliiseista perin hämmästyneellä äänellä ja osoitti suoraan jalkoihini. Vilkaisin alas ja näin heti jalkojeni ulkopiirteet liejupirskeiden merkitseminä. Hetkiseksi ihan halvaannuin."
"'Sepä vasta kummallista!' sanoi vanhempi. 'Hiton kummallista! Siinähän on aivan kuin jalan kummitus, eikö ole?' Hän epäröi ja läheni käsi ojennettuna. Eräs mies pysähtyi äkkiä nähdäkseen, mitä hän tavoitteli, ja sitten muuan tyttö. Seuraavalla hetkellä hän olisi koskettanut minuun. Silloin huomasin, mitä oli tehtävä. Astuin askeleen, poika hätkähti taaksepäin ja huudahti, ja kiivaasti hypähtäen pääsin seuraavan talon pylväskäytävään. Mutta pienempi poika oli kyllin tarkka pitämään silmällä liikkeitäni, ja ennenkuin olin kunnollisesti päässyt portaita alas jalkakäytävälle, oli hän toipunut hetkellisestä hämmästyksestään ja huusi, että jalat olivat menneet aidan yli.
"He riensivät katsomaan ja keksivät uusien jälkieni tulevan näkyviin alemmalla portaalla ja jalkakäytävällä.
"'Mitä siellä on?' kysyi joku.
"Jalkoja! Katsokaa! Jalat juoksevat!'
"Jokainen kadulla kulkeva, kolmea takaa-ajajaani lukuunottamatta, syöksyi eteenpäin pelastusarmeijan jäljessä, ja tämä tungos esti niin hyvin minua kuin heitäkin. Hämmästyneet huudahdukset ja kysymykset kuuluivat yhtenä sorinana. Hypähtämällä erään pojan yli pääsin lävitse, ja heti sitten juoksin päätäpahkaa Russell-torin ympäri, kuuden tai seitsemän kummastuneen ihmisen seuratessa askelteni jälkiä. Ei ollut aikaa mihinkään selityksiin, sillä muuten olisi koko lauma ollut kintereilläni.
"Kahdesti käännyin kadunkulmista, kolme kertaa juoksin kadun poikki ja palasin omille jäljilleni. Kun jalkani lämpenivät ja kuivuivat, alkoivat kosteat jäljet hävitä. Lopulta sain aikaa hengähtääkseni, hieroin jalkani puhtaiksi käsilläni ja niin pääsin kokonaan vapaaksi. Viimeiseksi näin tuosta laumasta ehkä kymmenkunnan hengen ryhmän tutkimassa suunnattomasti hämillään erästä vähitellen kuivuvaa jalanjälkeä, joka oli johtunut survaisusta lätäkköön Tavistock-aukeamalla ja joka oli heille yhtä käsittämätön kuin Crusoen yksinäinen löytö.
"Tämä juokseminen lämmitti minua jonkun verran, ja nyt jatkoin rohkeammalla mielellä matkaani sikäläisten monimutkaisten katujen kautta, joilla oli vähemmän liikettä. Selkäni oli käynyt hyvin jäykäksi ja kipeäksi, nielurauhasiani pakottivat ajurin sormien jäljet, ja kaulastani olivat hänen kyntensä repineet ihon rikki; jalkani olivat pahasti vialla, ja toiseen jalkaani tullut haava pakotti minut ontumaan. Huomasin ajoissa erään sokean miehen, joka tuli vastaani, ja pakenin liikaten, sillä pelkäsin hänen terävää vaistoaan. Kerran tai pari sattui jokin yhteentörmäys, ja ihmiset jäivät kummeksumaan korvissaan kaikuneita selittämättömiä kirouksia. Sitten tuli kasvoilleni jotakin hiljaista ja rauhallista, ja maahan laskeutui ohuen harson tapaan hitaasti leijailevia lumihiutaleita. Olin vilustunut, ja vaikka kuinka koetin, en voinut pidättäytyä silloin tällöin aivastamasta. Ja jokainen koira, joka tuli näkyviin kuono pitkällä ja uteliaasti nuuskien, oli minulle kauhistus.
"Sitten tuli juosten miehiä ja poikia, ensin yksi sitten useampia. He huusivat, että jossakin oli tulipalo, ja juoksivat sinnepäin, missä asuin, ja katsahtaessani taakseni pitkin katua näin mustan savupilven kohoavan kattojen ja puhelinlankojen yläpuolella. Olin varma siitä, että tulipalo riehui juuri minun asunnossani. Kaikki vaatteeni, koneeni, suorastaan koko omaisuuteni paitsi shekkikirjani ja kolmea nidosta muistiinpanojani, jotka odottivat minua Portland-kadun varrella, olivat siellä. Ne paloivat! Olin polttanut sillat takanani — jos koskaan ihminen on niin tehnyt! Koko seutu leimusi."
Näkymätön Mies vaikeni ja mietti. Kemp katsahti hermostuneesti ulos ikkunasta. "Niinpä niin", virkkoi hän, "jatkakaa".