KOLMASKOLMATTA LUKU
Drury-kujalla
"Mutta nyt jo alattekin käsittää asemani täydellisen epäedullisuuden", jatkoi Näkymätön Mies. "Minulla ei ollut mitään suojaa, ei verhoa. Vaatteiden hankkiminen merkitsi kaikista eduista luopumista, ja silloin minusta olisi tullut outo ja kammottava olento. Minä paastosin, sillä jos olisin syönyt, jos olisin täyttänyt itseni hitaasti sulavalla ravintoaineella, olisin taas tullut eriskummaisella tavalla näkyväksi."
"Sitä en ollenkaan ollut ajatellut", huomautti Kemp.
"En minäkään. Ja lumi oli varoittanut minua muista vaaroista. En voinut kulkea ulkona lumessa — se tarttui minuun ja ilmaisisi minut. Sadekin voisi luoda minulle vetiset rajat, tehdä minusta kiiltäväpintaisen miehen — kuplan. Ja sumu — minä olisin kuin heikko kupla sumussa, kuin kuori, rasvainen ja kiiltävä ihmisen kajastus. Sitäpaitsi minä keräsin lokaa nilkkoihini, irtonaista likaa ja pölyä nahkaani liikkuessani ulkosalla Lontoon ilmassa. En tiennyt, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin tulisin näkyväksi siitäkin syystä. Mutta selvästi huomasin, ettei se voisi kestää kovin kauan."
"Ei ainakaan Lontoossa."
"Menin Portland-kadulle päin köyhälistökortteleihin ja huomasin olevani sen kadun päässä, jonka varrella olin asunut. En kulkenut sitä tietä, koska siellä oli väentungosta kadun puoliväliin asti sytyttämäni talon vieläkin savuavien raunioitten kohdalla. Tärkein kysymys, joka minun oli saatava heti ratkaistuksi, oli vaatteiden hankkiminen. Sitten eräässä tuollaisessa rihkamakaupassa — jollaisissa on sanomalehtiä, makeisia, leikkikaluja, paperitavaroita, myöhästyneitä jouluhullutuksia ja muuta — näin varaston naamareita ja neniä ja muistin sen ajatuksen, jonka Omniumin leikkikalut olivat mielessäni herättäneet. Käännyin, en enää umpimähkään, ja kuljin kiertoteitse välttääkseni vilkasliikkeisiä katuja Strandin pohjoispuolisille takakaduille, sillä muistin eräillä teatterien puvustonhoitajilla olevan myymälänsä siellä, vaikkakaan en oikein selvästi missä.
"Päivä oli kylmä, ja pureva tuuli puhalsi pitkin pohjoiseen johtavia katuja. Minä marssin nopeasti välttääkseni yllätystä. Jokainen meno kadun poikki oli vaarallinen, jokainen ohikulkija sellainen olento, jota oli tarkoin varottava. Eräs mies, jota koetin sivuuttaa Bedford-kadun päässä, kääntyi äkkiä minua kohti, törmäsi kiinni ja työnsi minut ajotielle, niin että olin vähällä joutua ohikulkevien kaksipyöräisten kärryjen alle. Niiden ajaja päätteli varmaankin, että hän oli saanut jonkunlaisen kohtauksen. Tämä yhteentörmäys teki minut niin voimattomaksi, että menin Covent Gardenin torille ja istuuduin joksikin aikaa huohottaen ja vapisten erääseen rauhalliseen nurkkaan orvokkikojun luo. Tunsin kylmettyneeni uudelleen, ja niin oli minun vähän ajan kuluttua lähdettävä pois, jotta aivastukseni eivät herättäisi huomiota.
"Vihdoin saavutin tavoittamani päämäärän. Se oli likanen kärpästen tahrima pikku myymälä lähellä Drury-kujaa pienen solan varrella. Siellä oli ikkuna täynnä kimmeltäviä pukuja, valejalokiviä, tekotukkia, tohveleita, kaapuja ja teatterivalokuvia. Myymälä oli vanhanaikainen, matala ja pimeä, ja sen yläpuolella kohosi rakennus nelikerroksisena, synkkänä ja ikävän näköisenä. Kurkistin ikkunan läpi ja, kun en nähnyt siellä ketään, menin sisään. Oven avaaminen pani rämisevän kellon soimaan. Minä jätin sen auki ja pujahdin tyhjän vaatetelineen ohi erään kääntökuvastimen takaiseen nurkkaan. Kesti noin minuutin verran, ennenkuin ketään ilmestyi. Silloin kuulin raskaiden askelien harppaavan huoneen poikki, ja myymälään tuli eräs mies.
"Suunnitelmani oli nyt täysin selvä. Päätin mennä sisälle taloon, kätkeytyä yläkertaan, odottaa sopivaa tilaisuutta ja, kun kaikki olisi rauhallista, penkoa esille tekotukan, naamarin, silmälasit ja puvun ja lähteä taas ulkoilmaan, ehkä eriskummaisena, mutta kuitenkin siedettävänä olentona. Ja sivumennen tietysti voisin ryöstää talosta niin paljon rahaa kuin tapaisin.
"Mies, joka oli tullut myymälään, oli lyhyt ja vähän kyttyräselkäinen. Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, pitkät käsivarret ja hyvin lyhyet käyrät jalat. Ilmeisesti olin keskeyttänyt hänen ateriansa. Hän katseli ympärilleen myymälässä odottavan näköisenä. Siitä hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi, sitten vihaiseksi, kun hän näki myymälänsä olevan tyhjän. 'Lempo vieköön ne pojat!' virkkoi hän. Hän meni ovelle ja katseli katua kahteen suuntaan. Sitten hän taas tuli sisään, potkaisi oven sisukkaasti kiinni jalallaan ja meni mutisten takaisin sisäovelle.
"Minä astuin lähemmäksi seuratakseni häntä, ja siitä syntynyt kahina sai hänet äkkiä pysähtymään. Minäkin pysähdyin pelästyneenä hänen korvansa tarkkuudesta. Hän läimäytti sisäoven kiinni ihan kasvojeni edessä.
"Minä seisoin epäröiden. Äkkiä kuulin hänen nopeiden askeltensa palaavan, ja ovi aukeni taas. Hän seisoi katsellen ympärilleen myymälässä eikä näyttänyt vieläkään rauhoittuneen. Sitten hän itsekseen mutisten tutki myymäläpöydän taustaa ja kurkisti muutamien huonekalujen taakse. Senjälkeen hän jäi seisomaan epäröiden. Hän oli jättänyt sisäoven auki, ja minä pujahdin myymälän takaiseen huoneeseen.
"Se oli omituinen pikku huone, köyhästi kalustettu. Eräässä nurkassa oli joukko suuria naamareita. Pöydällä oli kesken jäänyt aamiainen, ja minun oli hiton kiusallista hengittää hänen kahvinsa hajua ja seisoa katselemassa, kuinka hän sisään tultuaan ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hänen pöytätapansakin olivat ärsyttävät. Kolme ovea vei tästä pikku huoneesta, niistä yksi vei yläkertaan ja yksi alakertaan, mutta ne olivat kaikki kiinni. Minä en voinut päästä ulos huoneesta niin kauan kuin hän oli siellä. Tuskin saatoin liikahtaa, sillä hän oli kovin valpas, ja selässäni tuntui pahoja vilunväreitä. Pari kertaa sain ajoissa tukahdutetuksi aivastuksen.
"Esiintymiseni tällaisessa näytelmässä oli kyllä uutta ja omituista, mutta sittenkin olin perinpohjin väsynyt ja suuttunut jo aikoja ennenkuin hän oli lopettanut aterioimisensa. Mutta lopulta hän herkesi syömästä, ja pannen kehnot saviastiansa mustalle tinatarjottimelle, jolla oli ollut hänen teekannunsa, ja kooten kaikki muruset sinapinväriseltä pöytäliinalta hän otti kaikki kapineet mukaansa. Hänen taakkansa esti häntä sulkemasta ovea takanaan, kuten hän muuten varmasti olisi tehnyt. En ole milloinkaan nähnyt ovien sulkemiseen niin mieltynyttä miestä kuin hän oli. Minä seuraan häntä pohjakerroksen hyvin likaiseen keittiöön ja pesukomeroon. Mielihyväkseni huomasin hänen alkavan pestä astioita, ja kun en hyötynyt mitään siellä olemisesta ja kivilattia oli kylmä jaloilleni, palasin yläkertaan ja istuuduin hänen tuoliinsa tulen ääreen, joka oli jo melkein loppuun palanut. Tuskin ajatellen mitään lisäsin vähän hiiliä. Rapina kutsui miehen heti ylös. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Sitten hän kurkisteli ympäri huonetta ja oli vähällä koskettaa minuun. Tuonkaan nuuskimisen jälkeen hän tuskin näytti tyytyvän. Hän pysähtyi oviaukkoon ja loi vielä yleissilmäyksen huoneeseen, ennenkuin lähti alas.
"Sain kauan odottaa pikku huoneessa, ennenkuin hän tuli takaisin avaten yläkerran oven. Minä hiivin hänen kintereillään.
"Portailla hän äkkiä pysähtyi, niin että olin törmätä häneen kiinni. Hän seisoi katsellen taaksepäin suoraan kasvoihini ja kuunteli. 'Olisin voinut vaikka vannoa', mutisi hän. Hänen pitkä karvainen kätensä siveli hänen alahuultaan, ja hän silmäili ylös ja alas portaita. Sitten hän murahti ja lähti taas ylöspäin.
"Hänen kätensä oli jo ovenrivassa, ja siihen hän taas pysähtyi, kasvoillaan sama hämmästynyt kiukku. Hän alkoi kuulla lähellään liikkeitteni heikkoa kahinaa. Sillä miehellä oli varmaankin pirullisen terävä kuulo. Äkkiä hän vimmastui: 'Jos joku on tässä talossa…' huusi hän noituen ja jätti uhkauksensa lopettamatta. Hän pisti käden taskuunsa, mutta ei löytänyt mitä etsi, ja syöksyen ohitseni hän kompuroi kolisten ja taisteluhaluisena alakertaan. Mutta minä en seurannut häntä, vaan istuin portaiden yläpäässä hänen paluuseensa asti.
"Pian hän taas tuli takaisin yhä mutisten. Hän avasi huoneen oven ja, ennenkuin ennätin päästä sisälle, paukautti sen kiinni vasten naamaani.
"Päätin tutkia taloa ja vietin jonkun aikaa siinä hommassa niin äänettömästi kuin suinkin. Talo oli hyvin vanha, rappeutunut ja kostea, ja ullakkokerroksen seinäpaperit riippuivat irrallaan rottien repiminä. Melkein kaikki ovenrivat olivat jäykkiä, enkä uskaltanut vääntää niitä. Muutamat tarkastamistani huoneista olivat kalustamattomia, ja toisissa oli huiskin haiskin teatteriromua, joka ulkoasusta päättäen oli ostettu käytettynä. Eräästä huoneesta, joka oli ukon oman huoneen vieressä, löysin joukon vanhoja vaatteita. Aloin kaivella niitä ja unohdin taas innoissani hänen korviensa tavattoman tarkkuuden. Kuulin hiljaisia askeleita ja katsahtaessani juuri ajoissa näin hänen ovesta tähystelevän pengottua vaatekasaa ja pitävän vanhanaikaista revolveria kädessään. Seisoin hievahtamatta paikallani hänen tuijottaessaan ympärilleen suu auki ja epäluuloisena. 'Se on varmastikin ollut se letukka', sanoi hän hitaasti. 'Hitto hänet vieköön!'
"Hän sulki rauhallisesti oven, ja heti kuulin avaimen kääntyvän lukossa. Sitten hänen askeleensa loittonivat. Käsitin äkkiä olevani teljettynä. Aluksi en tiennyt, mitä oli tehtävä. Astuin ovelta ikkunan luo ja taas takaisin ja seisoin hämmentyneenä. Vihanpuuska valtasi minut. Mutta minä päätin tutkia vaatteita, ennenkuin tekisin mitään muuta, ja ensimmäinen yritykseni pudotti vaatepinon ylähyllyltä. Se sai hänet palaamaan entistä synkempänä. Tällä kerralla hän todellakin kosketti minuun, hypähti takaisin hämmästyneenä ja seisahtui neuvotonna keskelle huonetta.
"Pian hän vähän rauhoittui. 'Rottia', virkkoi hän matalalla äänellä, sormet huulella. Ilmeisesti hän oli vähän peloissaan. Minä pujahdin hiljaa ulos huoneesta, mutta eräs lattiapalkki narahti. Silloin se lemmon peto lähti marssimaan läpi koko talon revolveri kädessään, lukitsi oven toisensa perästä ja pisti avaimet taskuunsa. Kun käsitin hänen puuhansa, jouduin oikein raivoihini — tuskin saatoin kylliksi hillitä itseäni odottaakseni sopivaa tilaisuutta. Nyt tiesin hänen olevan yksin talossa. En siis nostanut sen suurempaa melua, vaan kolhaisin häntä päähän."
"Kolhaisitte häntä päähän?" huudahti Kemp.
"Niin — löin hänet tainnoksiin, hänen astuessaan portaita alas. Iskin häneen takaapäin töyrytuolilla, joka oli portaiden käännekohdassa. Hän lensi alakertaan kuin pussillinen vanhoja saappaita."
"Mutta — kuulkaahan! Yleiset ihmistavat…"
"Ovat perin sopivia tavallisille ihmisille. Mutta tarkoitus olikin, Kemp, että minun oli päästävä ulos talosta valepuvussa hänen näkemättään. En voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitten laitoin hänelle suukapulan Ludvig XIV:n liiveistä ja sidoin hänet lakanaan!"
"Sidoitte hänet lakanaan!"
"Tein hänestä jonkinlaisen säkin. Se oli jokseenkin hyvä keino pitää tuota tomppelia peloissaan ja alallaan, ja hiton vaikea siitä olikin päästä ulos — saada pää mahtumaan nuoran kierteestä. Hyvä Kemp, teidän ei tarvitse tuijottaa minuun kuin olisin tehnyt murhan. Hänellä oli revolverinsa. Jos hän kerran olisi nähnyt minut, olisi hän voinut kertoa tuntomerkkini…"
"Mutta kuitenkin", sanoi Kemp. "Englannissa — nykyaikana! Ja mies oli omassa talossaan, ja te olitte — suorastaan ryöstämässä."
"Ryöstämässä! Hitto soikoon! Kohta te sanotte minua varkaaksi. Ette suinkaan te, Kemp, ole niin hupsu, että ajattelisitte noin ahtaasti. Ettekö voi ymmärtää asemaani?"
"Ja hänen myöskin!" sanoi Kemp.
Näkymätön Mies nousi äkkiä seisomaan. "Mitä te oikeastaan tarkoitatte?"
Kempin kasvoille tuli hieman kova ilme. Hän aikoi puhua, mutta hillitsi itsensä. "Ehkä sittenkin", virkkoi hän muuttaen äkkiä esiintymistapaansa, "teidän piti niin menetellä. Te olitte pinteessä. Mutta kuitenkin…"
"Tietysti olin pinteessä — helvetillisessä pinteessä! Ja hän sai minut vielä vimmastumaan vainoamalla minua pitkin koko taloa, ilvehtimällä revolverillaan, avaamalla ja lukitsemalla ovia. Hän oli kerrassaan raivostuttava. Ette suinkaan te moiti minua, vai mitä? Moititteko te minua?"
"En milloinkaan moiti ketään", vastasi Kemp. "Se on ihan sopimatonta.
Mitä sitten teitte?"
"Minun oli nälkä. Alakerrasta löysin leivän ja vanhentunutta juustoa — siinä oli enemmän kuin tarpeeksi ensi nälkään. Ryyppäsin vähän vedellä laimennettua viiniä ja menin sitten häthätää tekaisemani mytyn ohi — se pysyi vielä hiljaa — siihen huoneeseen, jossa oli vanhoja vaatteita. Ikkuna oli kadun puolella liasta ruskeiden verhojen peittämänä. Poikkesin kurkistamaan ulos niiden välistä. Ulkona oli päivä häikäisevän kirkas — vastakohtana tämän ikävän talon ruskeille varjoille. Kadulla oli vilkas liike — ohitseni kulkivat hedelmäkärryt, kaksipyöräiset ajoneuvot ja nelipyöräiset, joilla oli pino laatikoita, ja kalakauppiaan rattaat. Palasin takanani olevaan hämärään, väritäplien leijaillessa silmissäni. Kiihtymykseni alkoi taas väistyä asemani selvän arvioimisen tieltä. Huoneessa haisi hieman bensiiniltä, jota luullakseni oli käytetty vaatteiden puhdistamiseen.
"Aloin seikkaperäisesti tutkia tätä paikkaa. Päättelin kyttyräselän olleen jonkun aikaa yksin talossa. Hän oli omituinen olento… Keräsin vaatevarastosta kaikki, mitä mahdollisesti saatoin käyttää hyväkseni, ja sitten valitsin huolellisesti harkiten. Löysin käsilaukun, joka näytti tarpeelliselta, vähän puuteria, punamaalia ja kiinnelaastaria.
"Olin ajatellut maalata ja puuteroida kasvoni ja kaikki, mitä minusta puettuna voi näkyä, tehdäkseni itseni näkyväksi, mutta siinä oli se varjopuoli, että olisin tarvinnut tärpättiä ja muita apukeinoja ja melko pitkän ajan, ennenkuin olisin voinut sieltä poistua. Lopulta valitsin paremmanpuoleisen nenän, joka oli vähän kummallinen, mutta ei sen kummempi kuin useiden ihmisten, tummat silmälasit, harmaan poskiparran ja teko tukan. En voinut löytää mitään alusvaatteita, mutta niitä voisin ostaa myöhemmin. Toistaiseksi panin ylleni puuvillaisen kaavun ja sidoin kaulaani kashmirihuivin. Sukkia siellä ei ollut, mutta kyttyräselän saappaat olivat jokseenkin tilavat ja sopivat jalkaani. Eräässä myymälän pöytälaatikossa oli kolme puntaa kultaa ja noin kolmekymmentä shillingiä hopeaa. Lukitussa kaapissa, jonne murtauduin sisemmässä huoneessa, oli kahdeksan puntaa kultarahoina. Voin siis jälleen astua maailmaan hyvin varustettuna.
"Sitten minussa heräsi omituinen epäilys. Oliko ulkomuotoni todellakin säädyllisen näköinen? Katselin itseäni pienessä sänkykamarin kuvastimessa ja tutkin olemustani joka taholta huomatakseni jonkin unohtuneen raon, mutta kaikki näytti olevan kunnossa. Olin eriskummaisen näköinen, teatterimainen — näyttämötaituri — mutta varmaankaan en sentään luonnontieteellinen mahdottomuus. Saaden takaisin itseluottamukseni vein kuvastimen myymälään, vedin alas ikkunankaihtimet ja tarkastelin itseäni joka puolelta nurkassa seisovan kääntöpeilin edessä.
"Kului muutamia minuutteja, ennenkuin sain luontoni rohkaistuksi. Sitten avasin myymälän oven ja lähdin ulos kadulle jättäen pikku miehen selviytymään lakanastaan, milloin häntä halutti. Viiden minuutin kuluttua oli minun ja vaatekauppiaan välillä tusinan verta kadunkulmia. Ei kukaan näyttänyt tarkastavan minua kiinteämmin. Viimeinen vaikeuteni tuntui voitetulta."
Hän vaikeni taas.
"Ettekö enää ollut huolissanne kyttyräselästä?" kysyi Kemp.
"En", vastasi Näkymätön Mies. "En myöskään ole kuullut, miten hänen kävi. Luultavasti hän irroitti tai potkaisi itsensä ulos lakanasta. Solmut olivat jokseenkin lujat."
Hän vaikeni ja meni ikkunan luo katselemaan ulos.
"Mitä tapahtui tultuanne Strandille?"
"Oi! Pettymyksiä taas. Luulin vaivojeni olevan lopussa. Melkeinpä luulin voivani rankaisematta tehdä mitä halusin, kaikkea — paitsi ilmaista salaisuuttani. Niin ajattelin. Mitä tahansa teinkin ja millaisia seurauksia menettelystäni tulisikin, siitä en välittänyt. Minun oli vain heitettävä pois vaatteeni ja kadottava näkymättömiin. Ei kukaan voinut pidättää minua. Voisin ottaa rahaa, missä vain näkisin sitä. Päätin suoda itselleni uhkean juhla-aterian ja sitten asettua johonkin hyvään hotelliin ja hankkia uusia varoja. Olin hämmästyttävän luottavainen. Ei ole kovinkaan mieluista muistella, että olin aasi. Menin erääseen hotelliin ja olin jo tilaamaisillani puolisen, kun mieleeni juolahti, etten voinut syödä, jollen paljastaisi näkymättömiä kasvojani. Tilasin aterian ja ilmoitin tarjoilijalle, että tulisin takaisin kymmenen minuutin kuluttua, ja lähdin katkerin mielin ulos. En tiedä, lienettekö te koskaan ollut siinä asemassa, ettette olisi voinut tyydyttää ruokahaluanne."
"En aivan niin pahassa", sanoi Kemp, "mutta voin sitä kuvitella".
"Olisin voinut lyödä noita tyhmiä tomppeleita. Lopulta, ihan näännyksissä himosta saada maukasta ruokaa menin toiseen hotelliin ja tilasin yksityishuoneen. 'Kasvojani on kohdannut paha tapaturma', sanoin. He katsahtivat minuun uteliaina, mutta tietenkään se ei ollut heidän asiansa — ja niin sain lopulta aterian. Se ei ollut erikoisen hyvä, mutta riitti kuitenkin, ja syötyäni istuin poltellen sikaaria ja koettaen laatia toimintasuunnitelmaa. Ja ulkona alkoi taas pyryttää lunta.
"Mitä enemmän mietin asiaa, Kemp, sitä paremmin aloin käsittää, kuinka avuton ja kömpelö olento on Näkymätön Mies — kylmällä roskailmalla ja vilkasliikenteisessä sivistyneessä kaupungissa. Ennenkuin tein tämän mielettömän kokeen, olin haaveillut tuhansista seikkailuista. Sinä iltapäivänä tuntui kaikki pettymykseltä. Kävin ajatuksissani läpi kaikki ne asiat, joita ihminen pitää toivottavina. Epäilemättä teki näkymättömyys mahdolliseksi niiden saavuttamisen, mutta mahdotonta oli niistä nauttia senjälkeen, kun ne ensiksi oli hankkinut. Kunnianhimo — mitä hyötyä on ylpeydestä ja komeudesta siellä, missä ei voi esiintyä? Mitä hyötyä on naisen rakkaudesta, kun hänen nimensä pitää välttämättä olla Delila? Minulla ei ole mitään halua politiikkaan, maineen konnankoukkuihin, hyväntekeväisyyteen, urheiluun. Mitä oli tehtävä? Ja nyt minusta oli tullut vaatteisiin verhottu pöpö, kapaloitu ja siteisiin kääritty ihmisen irvikuva."
Hän vaikeni, ja hänen asentonsa ilmaisi hänen katselevan eri tahoille ikkunasta.
"Mutta kuinka te jouduitte Ipingiin?" kysyi Kemp, kovasti haluten saada vieraansa yhä puhumaan.
"Menin sinne työskentelemään. Minulla oli yksi toivo. Se oli puolittainen aate! Minulla on se vieläkin. Nyt se on täysin kypsä aate: kuinka pääsen ennalleen, palauttaakseni sen, mitä olen hävittänyt. Nimittäin sitten, kun haluan. Kun olen tehnyt kaikkea, mitä haluan tehdä näkymättömänä. Ja siitä nyt etusijassa tahdonkin puhella kanssanne…"
"Menittekö suoraan Ipingiin?"
"Menin. Minun oli vain hankittava käsiini kolme muistiinpanokirjaani ja shekkikirjani, matkatavarani ja alusvaatteeni ja tilattava joukko kemiallisia aineita toteuttaakseni tämän suunnitelmani — näytän teille kaikki laskelmat — niin pian kuin saan kirjani takaisin — ja sitten lähdin. Voi taivas! Muistan nyt sen lumipyryn ja kirotun vaivan, joka minulla oli koettaessani estää lunta kostuttamasta pahvinenääni…"
"Ja sitten te", virkkoi Kemp, "toissapäivänä, jolloin teidät saatiin ilmi, panitte toimeen — sanomalehdistä päättäen…"
"Niin. Aivan niin. Tapoinko minä sen konstaapelitomppelin?"
"Ette", vastasi Kemp. "Hän luultavasti toipui."
"Se on siis hänen onnensa. Minä suorastaan menetin malttini. Voi niitä hupsuja! Mikseivät he jättäneet minua rauhaan? Entä toinen hölmö, se maustekauppias?"
"Ei hänelläkään ole hengenvaaraa", vastasi Kemp.
"Mutta kulkuristani en tiedä mitään", sanoi Näkymätön Mies vastenmielisesti naurahtaen.
"Jumaliste, Kemp, teidäntapaisenne ihmiset eivät tiedä, mitä raivo on!… Kun on tehnyt työtä vuosikausia, suunnitellut ja pohtinut ja sitten joku kömpelö, lyhytnäköinen tomppeli turmelee kaikki saavutuksenne!… Joka ainoa moukka on lähetetty minun tielleni… Jos osakseni tulee vielä lisää sellaista, niin minä ihan vimmastun ja nujerran joka sorkan. Nyt ne ovat tehneet tilani tuhat kertaa pulmallisemmaksi."