KYMMENES LUKU

SOSIALISMI KEHITTYVÄNÄ OPPIJÄRJESTELMÄNÄ.

Toistaiseksi olemme pohtineet sosialismin suuria alkeisväittämiä. Asian käsittelystä on käynyt ilmi, etteivät ne ole muuta kuin sosiaalisen uudestirakentamisen suuren suunnitelman luonnosmainen pohjapiirros. Tekisi sosialismille huonon palveluksen, jos väittäisi tämän suunnitelman olevan täydellisen. Tästä lähtien tulemme kohtaamaan sarjan vähemmän yksimielisiä lausumia ja riidanalaisempia ehdotelmia. Useissa seuraavissa seikoissa sosialismin oppijärjestelmä on vielä lopullisesti kehittelemättä. Se työ on suoritettava, sitä jo suoritetaan, mutta sen tekijöillä on valtavia esteitä voitettavana. Ennenkuin siinä suhteessa voidaan päästä mihinkään ratkaisevaan tulokseen, on selvitettävä ongelmia, jotka nykyjään on ratkaistu vain puolittain tai joihin on tuskin kajottukaan, ja vielä määrittelemistään odottavien ongelmien himmeitä ja hämmentäviä hahmoja. Sosialismin vastustaja voi vapaasti käytellä kaikkia näitä myöntöjä. Niiden nojalla käy epäilemättä saavuttaminen joitakin helppoja ja hupenevia voittoja. Ne eivät ollenkaan koske suuria yleistyksiämme, eivät millään tavoin horjuta sitä tosiasiaa, että sosialismi tarjoo inhimillisten olojen sekasorrossa suunnitelman, joka on innostuttavalta voimaltaan ja luovaan työhön viittaavalta sisällykseltään kaikkia muita suunnitelmia etevämpi. Se seikka, ettei tämä oppijärjestelmä ole typistetty ja tyrehtynyt, vaan elävä ja kasvava, että jokainen vilpitön kannattaja liittää siihen voimiensa ohella ajatuksensa ja henkensä, on sinänsä innostuksen lähde.

Sosialismin uuden kannattajan tulee erikoisesti muistaa, ettei sosialismi ole mikään valmis vaatetus, jota voimme tarjota maailman käytettäväksi tästä lähtien. Sen oleelliset puolet eivät suinkaan ole epäilyksenalaiset, se puolustaa asioita, jotka ovat ehdottomasti todet, mutta sen varsinainen menetelmä ja varsinaiset välineet on vasta määrättävä. Sen tärkeimpien rakentavien periaatteiden levittämisen ja niiden ilmeisempien käytäntöön sovittamisien ohella ja yläpuolella on valtava määrä sosialismin hyväksi suoritettavaa älyllistä työtä. Taistelua sosialismin puolesta ei taistella ainoastaan vaaliuurnain luona ja toreilla, vaan myöskin kirjoituspöydän ääressä ja tutkijan työhuoneessa. Sosialismi suhtautuu nykyjään moniin kysymyksiin tiedonhaluisena, oman epätäydellisyytensä tunnustaen.[19] Olisi tosiaankin kerrassaan merkillistä, jos sosialismin esittämä laaja ja syvällekäypä uudistusehdotus olisi jo nyt ehtinyt täysin muotoutua.

Sosialismin nimen maailma kuuli ensimmäisen kerran vasta vuonna 1833.[20] Se esiintyi silloin, sisällykseltään aivan epämääräisenä ja määritelmiltään mitä häilyvimpänä, merkitsemässä individualismin ja individualistisen kansantaloustieteen äärimmäisiin teorioihin, silloin maailmassa vallitsevaan säälimättömään, ihmissukua runtelevaan teollisuushenkeen kohdistettua hajanaista vastalausesarjaa. Näistä vastalauseista olivat Englannissa huomattavimmat Robert Owenin sosiologiset ehdotelmat ja kokeet, ja hänellä on kaikkien yksityisten ihmisten joukossa suurin oikeus sosialismin perustajan nimeen. Oleellisesti samanlaisia aatteita esiintyi kuitenkin Ranskassa Saint Simonin, Proudhonin ja Fourier'n nimiin liittyvien liikkeiden ja henkilöiden yhteydessä. Ne kuuluivat laajaan kyselyjen ja hylkäysten, poliittisten ja sosiaalisten epäilysten, epäröivien tutkimusten ja kokeiden laajaan järjestelmään.

On aivan luonnollista, että varhainen sosialismi nyt näyttää sekä äärimmäisen epätäydelliseltä että erittäin hataralta järjestelmältä. Sen arvo ei sisältynyt niin suuressa määrässä sen suunnitelmiin kuin sen toivorikkaisiin ja varmoihin kieltoihin. Sillä oli hallussaan eräs suuri totuus, se paransi melkoisesti Ranskan vallankumouksen määrittelemää käytännöllisen yhdenvertaisuuden käsitettä, ja edistysaskel oli siinä, että se selvään tehosti rajoittamattoman yksityisomistuksen haitallisuutta ja siihen liittyvää yksilön ja yleisen menestyksen etujen välillä ehdottomasti vallitsevaa vastakohtaa. Niin kauan kuin useimpien ihmisten täytyy elää ilman omaisuutta yksityisten omistamassa maailmassa, on tasavaltaisuuden väite tyhjää valhetta. Sosialismi oli muuten alkuaikoinaan aivan luonnoksenomaista ja kokeilevaa. Se oli hurjaa kuin koulupoikien puhe. Se jätti huomiotta kaikkein ilmeisimmät tarpeet. Se ei tarjonnut minkäänlaista hallitsemisperiaatetta eikä kollektiivisen ajattelun ja sosiaalisen suuntautumisen sääntöä, se ei tarjonnut alkeellisimpienkaan yksityisasioiden ja vapauksien takeita, siitä puuttui erinomaisessa määrässä kaikki rakentava aines. Se meni äärimmäisyyksiin vaatiessaan kotien hävittämistä eikä ottanut ollenkaan lukuun sellaisen syvän ja kaikkialle ulottuvan muutoksen välttämättä edellyttämää valtavaa siirtymäprosessia.

Varhainen sosialismi tahtoi tuhatvuotisen valtakunnan heti tulevan. Siltä puuttui kärsivällisyyttä. Aate oli kohta muutettava määrätyksi suunnitelmaksi; Fourier laati täydellisen kaavan, määräsi, kuinka monta henkeä piti kuulua jokaiseen falangiin ja niin edespäin, ja hänen mielestään ei sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kylvää maailmaan falangeja niinkuin unikon siemeniä. Hänen oppinsa mukaan sosialismin tuli levitä tartunnan avulla, ja useat hänen vieläkin äkkipikaisemmista aikalaisistaan tahtoivat saattaa sosialismin valtaan pelkän julistuksen nojalla. Kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtain tuli raueta raunioiksi suuren aatteen saapuessa niinkuin raukesivat aikoinaan raunioiksi Jerikon muurit.

Nykyinen sukupolvi ei liene niin kiihkeä, mutta se on varmaan viisaampi. Olittepa kuinka nuori uudistusmies tahansa, te tiedätte, että on ottaminen huomioon eräitä tosiasioita, jotka varhainen sosialismi syrjäytti. Haaveksittepa millaisesta yhteiskunnasta tahansa, joka tapauksessa käsitätte, että se on muodostettava niistä ihmisistä, joita tapaatte joka päivä, tai lapsista, jotka kasvavat heidän vaikutuksensa alaisina. Ne hillitsevät sanat, jotka vanha filosofi lausui kiihkeälle seitsemäntoistavuotiaalle yhteiskunnanuudistajalle, sisälsivät tosiaan ydinaineksen kumoukselliseen sosialismiin kohdistamastamme kritiikistä: "Liittyvätkö tätinne meihin, ystäväiseni? Eivät! Entä onko maustekauppias meidän puolellamme? Entä perheen asianajaja? Meidän tulee pitää huolta heistä kaikista, ellet tahdo nähdä asian raukeavan olemattomiin."

Itsensä-löytämisestä innostunut sosialismi ei kyennyt ensimmäisen sukupolven aikana mittaamaan alkuvaikeuksiaan, ei tajunnut varsinaista välttämättömyyttä, ei osannut puhua ihmisille ymmärrettävään tapaan. Aina tähän päivään asti jää useimmilta sosialisteilta täysin tajuamatta Herbartin lausuma tosiasia, se seikka, että jokainen ihmissielu liikkuu omassa miellekehässään, vastustaa avartumista, on täysi-ikäiseksi ehdittyään kerrassaan kykenemätönkin huomattavasti avartumaan, ja että kaikki tehokas inhimillinen edistys voidaan suorittaa ainoastaan sellaisen avartumisen nojalla. Ainoastaan miellekehän sukulaismielteet liitetään siihen tai ovat liitettävissä; mielteet, jotka ovat liian vieraita, jäävät vieraiksi ja käsittämättömiksi, vaikka huudatte niitä korvaan tai heitätte vasten kasvoja.

Varhaiset sosialistit, jotka vihdoin saavuttivat suuren aatteensa, vaivalloisten tutkistelujen, väittelyjen, kiistain, tutkimusten ja kokeiden jälkeen, näkivät asian todellisen laidan eivätkä voineet ymmärtää niitä, jotka eivät nähneet; he eivät ollenkaan käsittäneet suorittamiaan hyppäyksiä, loistavia poisjättöjä, vaikeuksia, joita olivat väistäneet saavuttaakseen suurenmoisen käsityksensä. Sellainen kärsimättömyys on luullakseni yhtä luonnollista ja ymmärrettävää kuin onnetontakin. Kukaan meistä ei voi sitä välttää. Suuri osa tätä varhaista sosialismia on yhtä epätodellista kuin matematiikka, on jokseenkin samassa suhteessa totuuteen kuin abstraktinen, absoluuttinen laskutoimitus konkreettisiin yksilöllisiin olioihin; suuri osa siitä oikeuttaa hyvinkin sen "musta ja valkoinen"-menetelmän, josta puhuin edellisessä luvussa. Sen edustajat olivat hekin suorasukaisia ja harkitsemattomia, eivät kyenneet omaksumaan järkevää välittävää kantaa. Proudhon havaitsi maailmassa vallitsevan yksityisomaisuudelle myönnettävää liikkumisalaa koskevan väärän käsityksen ja kiivastui siitä julistamaan, että "omaisuus on varkautta", joka liioittelu, kuten aikaisemmin huomautin, kummittelee yhä vielä sosialistisissa keskusteluissa. Kaikkien inhimillisten asioiden pohjimmainen tekijä, ihmisten sielullinen rakenne, jätettiin huomioonottamatta. Samoinkuin klassillisessa matemaattisessa ongelmassa jätettiin varhaisessa sosialismissakin aina "huomioonottamatta norsun paino" tai jokin muu käytännölliseltä näkökannalta yhtä tärkeä tekijä. Tämä oli kenties välttämätön kehitysvaihe. On luultavaa, ettei sosialismi olisi päässyt alulleen, ellei olisi siten liioitellut ja esittänyt asioita puolueellisesti. Vuoden 1830 tienoilla vallitsivat maailmassa onnettoman väärät omaisuutta koskevat mielipiteet; varhainen sosialismi nousi niitä vastustamaan ehdottomasti, äärimmäiseen ja solvaavaan tapaan. Vasta sitten kävi asiain erittely ja pohtiminen mahdolliseksi.

Varhaisessa sosialistisessa kirjallisuudessa vilisee harkitsemattomia, innostavia suunnitelmia. Se on niin hedelmällinen, niin sekasortoinen, niin toivorikas ja lupaava kuin hehkuva nuoruus. Se on aatteiden kivilouhos, karkeiden välineiden kaivos, tunteitten kumpuava lähde. Rahan poistamista ja työsetelien niiden sijaan asettamista, työn korvauksen mahdollista ja edullista tasoittamista aikamäärän nojalla, uuden yhteiskunnan suhdetta vanhaan perhekuntaan ja satoja muita samanlaisia seikkoja otettiin puheeksi — ei otettu puheeksi, vaan singottiin ilmoille myrskyisen kiihkon vallassa.

Suuri osa tätä varhaisempaa sosialistista kirjallisuutta muistutti Cabet'n kirjaa, oli muodoltaan nimenomaan utopistista; vieläkin suurempi osa oli utopistista hengeltään, vetosi mielikuvitukseen ja tahtoi suunnitella uutta valtiota niin yksityiskohtaisesti kuin rakennusta suunnitellaan. Eräät myöhennät sosialistiset kirjailijat ja puhujat, joiden mieliin on vaikuttanut syvästi tuo siunattu sana "kehitys", ovat sekoittaneet toisiinsa "tieteellisyyden", tavoitelemansa yleistajuisen määreen ja "mielikuvituksettomuuden" ivaillakseen utopiamenetelmää ja tehdäkseen jonkinlaisen ihanteen jämeästä käytäntöönsovellettavuudesta, mutta vaikka sommitellut Utopiat ja kokeet olivatkin monessa suhteessa kohtuuttomia ja mielettömiä, ei siitä suinkaan johdu, että itse menetelmä on kelvoton. Jokaisen luovan ponnistuksen määrätyllä asteella täytyy lakata tutkimasta olevaa asiaa ja suunnitella sitä, mikä ei vielä ole olemassa. Varhaiset sosialismin teoriat olivat vain epäkypsiä suunnitelmia ja kiireesti kokoonkyhättyjä malleja, jotka eivät kelvanneet käytäntöön.

Sosialismin alkuaikojen liioitteluja tarkasteltaessa tulee muistaa, että jokainen aate tai aatejärjestelmä, joka pyrkii kumoamaan vallitsevaa järjestelmää, on viimeksimainitun järjestelmän kannalta välttämättä hylkiö. Keskinkertaiset ihmiset kulkevat sievästi valtatietä, mutta pyhimykset ja konnat kohtaavat toisensa vankiloissa. Jos A ja B kapinoivat hallitusta vastaan, niin he joutuvat helposti samaan luokkaan, vaikka kapinoivatkin aivan erilaisista syistä; he taipuvat liittymään toisiinsa ja syrjäyttämään oleellisiakin eroavaisuuksia toimimalla yhteisesti vihollista vastaan. Niin on sosialismi alusta pitäen — ja aina tähän päivään saakka — sekoitettu toisiin kapinoiviin ja arvosteleviin liikkeisiin, joihin se ei liity kovinkaan luontevasti. On esimerkiksi valitettavasti sekoitettu toisiinsa sosialistinen teoria ja vain subjektiivisia sukupuolielämän rajoituksia tunnustava niinsanottu "vapaa rakkaus", ja vieläkin onnettomammin on yhdistetty sen oikeauskoisiin taloudellisiin teorioihin kohdistuva kapinoiminen ja erinäisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin kohdistuva kielteisyys. Muutamat varhaiset sosialistiset yhteisöt kapinoivat tavallista vaatetusta vastaan, naiset tekivät lyhyiksileikatuista hiuksista ja roimahousuista kommunistisen aatteen ulkonaiset ja näkyväiset liitonmerkit. Holyoaken teoksessa History of Co-operation ("Osuustoiminnan historia") mainitaan erästä varhaista kokeilijaryhmää nimitetyn "Ham Commonin ruohoasyöviksi ateisteiksi". Olen yrittänyt (kahdeksannen luvun toisessa kappaleessa) parhaani mukaan vapauttaa sosialismia näistä sekaannuksista, mutta on syytä ottaa huomioon, etteivät ne merkitse sen opin väärennystä, vaan välttämätöntä synnytysvammaa, jonka täydellistä paranemista täytyy vielä odottaa.

Nykyaikaisen sosialismin suurisuuntaisesti rakentavaa henkeä saa etsimällä etsiä tästä sosialismin lapsuusiästä ennen Marxia. Näitä varhaisia suunnitelmia kehittelivät enimmäkseen kirjallisiin piireihin kuuluvat miehet (ja eräs filosofinen liikemies, Owen), joiden aatekehälle valtion toimittaman organisation ja hallinnon käsite oli vieras. He pitivät rauhan ja järjestyksen taattuna — jättivät pois koulumestarin, tuomarin ja poliisimiehen, niinkuin pilajutun harrastelija-arkkitehti jätti pois portaat. He ryhtyivät suunnittelemaan parempaa teollisuuden järjestämistä, parempaa sosiaalista olokehää, kerrassaan syrjäyttäen nykyisen asiaintilan. He tahtoivat uudistaa sitä, minkä ymmärsivät, ja pitivät kaikkea aatekehänsä ulkopuolella olevaa yhtä taattuna kuin taivasta ja merta. Heidän kirjallisuutensa oli Utopia-kirjallisuutta, se käsitteli pieniä oliosaarekkeita, joiden asiat aloitettiin juurta jaksaen kerran toisensa jälkeen, ja heidän koko toimintansa tähtäsi sellaisiin rajoitettuihin ja erillisiin Utopia-kokeisiin. Oikeamielinen arvostelija suhtautuu tässäkin kohdassa asiaan toisin kuin, useat sellaista työtä halveksivat nykyaikaiset sosialistit. Sosialisoidun tuotannon alalla suoritetut Owenin kokeet olivat kasvatuksellisessa ja tieteellisessä katsannossa erinomaisen arvokkaat. Ne olivat inhimillisen menestyksen havainnollisia näytteitä ja sellaisina verrattoman arvokkaat asian kehittelijöille. Ne tekivät tehdaslakien säätämisen mahdolliseksi, ne aloittivat nyt valtavan suureksi kasvaneen osuustoimintaliikkeen, ne toimivat suuren yleisön mielikuvituksen virikkeinä niinkuin vain saavutetut tulokset kykenevät toimimaan, ne aloittivat teollisuusoloissa parannuksia, joiden uskon jatkuvan, kunnes sosialistinen valtio on toteutettu.

Owenia ja sosialististen aatteiden saavuttamaa yleistä huomiota lukuunottamatta on myönnettävä, että suurin osa sosialistisia yhteisöjä on pikemmin epäonnistunut kuin onnistunut, muodostuipa niiden aineellinen olokanta millaiseksi tahansa. Toiset tekivät ilmeisen vararikon ja hajosivat, toiset muuttivat luonnettaan vaurastuessaan. Muutamat tuhoutuivat siitä syystä, että rahastonhoitaja yhtäkkiä lankesi äärimmäiseen individualismiin. Sosialismi on oleelliseti koko ihmissukua koskeva suunnitelma, mutta nämä yhteisöt tekivät siitä suhdejärjestelmän pienen ryhmän keskuuteen. Ulkomaailmaan heidän täytyi suhtautua kilpaillen, heidän täytyi ostaa, myydä ja ilmoittaa olemassaolevan järjestelmän mukaisesti. Epäonnistuessaan he epäonnistuivat, onnistuessaan he havaitsivat olevansa maanomistajia, työnantajia, yhteisö-individualismin tuote. Olen kuvaillut toisessa yhteydessä[21] New Yorkin valtioon perustetun kuuluisan Oneida-yhteisön kohtaloa: kuinka se on nyt muuttunut hyökkääväksi, äveriääksi, täysin uudenaikaiseksi yhdyskunnaksi, joka käyttelee siirtolaistyöväkeä.

Julkilausuttu ja tietoinen sosialismi oli niinmuodoin alkuvaiheissaan kerrassaan äärimmäisyyksiä tavoiteleva suunnitelma, se oli sekä epätäydellinen että ylen ponnekas, ja siihen sekoitettiin paljon asiaan- ja yhteenkuulumattomia ruokajärjestystä, vaatetusta, lääkeoppia ja uskontoa koskevia uutuuksia. Sen ensimmäiset ilmeiset, tunnustetut ja nimetyt hedelmät muodosti sarja mitättömiä "yhdyskuntia" — Noyesin History of American Socialisms ("Amerikan sosialististen liikkeiden historia") kertoo niiden yksinkertaisen syntymätarinan ja selostaa niiden kohtalokkaita lastentauteja — Brook Farm, Fourier'n opin kannattajien "Falangit" ja muut. Mutta näiden äärimmäisten yritysten ohella, saaden niistä aatteita ja virikkeitä, tapahtui suuri teollisuusolojen parantamiseen tähtäävä filantrooppinen liike, joka varman vakaumukseni mukaan oli monissa tapauksissa puuttuvasta sosialistisesta nimestä huolimatta yhtä oleellinen tekijä nykyaikaisen sosialismin suuren suunnitelman muotoutumisessa. Sosialismi voi olla Ranskan vallankumouksen lapsi, mutta sen isovanhempien joukossa on varmaan eräs aristokraattinen tory-puolueen jäsen. Lordi Shaftesburyn tehdaslait, rakentavan valtiotaidon aloite teollisuuselämän alalla, liittyy epäilemättä kiinteästi Owenin työhön. Kuningatar Viktorian koko hallitusaika osoittaa alinomaista sosiaalisen organisation kehittymistä julmasta taloudellisesta anarkiasta; siihen kuuluu aloitettu julkinen kasvatustoimi, väärennyksiä koskevat lait ja muut samanlaiset yksityisen liiketoiminnan äärimmäisyyksiä ehkäisevät toimenpiteet, osuustoiminnallisten kulutusyhdistysten onnistuneet suuret kokeet ja se kehityskulku, joka on johtanut nyt puolittain viralliseen työväen edustukseen valtiossa ammattiyhdistysten nojalla. Kaksi suurta kirjailijaa, Carlyle ja Ruskin, viimeksimainittu nimenomainen sosialisti, kuluttivat voimansa leppymättömästi taistellen vapauden ja yksityisomaisuuden karuja teorioja ja kansantaloustieteen synkeätä taikauskoa vastaan, joka ehkäisi kaikkea tehokasta rakentavaa suunnitelmaa. Sosialistit ja sosialistiset kirjailijat suorittivat kuningatar Viktorian koko hallituskautena valtavan työn arvostelemalla ja muokkaamalla keskimääräistä aatekehää, siirtämällä käsitteitä, jotka olivat aikoinaan näyttäneet haaveellisilta, hylättäviltä ja kerrassaan todellisuuteen sopimattomilta, yhä lähemmäksi hyväksyttävää käytännöllisyyttä.

Varhaisimmat sosialistiset teoriat käsittelivät aivan eri tavoin ja eriskummallisesti hallitus- ja tarkastuskysymystä. Heillä ei ollut mitään varsinaista poliittista oppijärjestelmää. Useita heistä, mutta ei suinkaan kaikkia, innostutti Ranskan suuren vallankumouksen kansanvaltainen idealismi. He uskoivat johonkin salaperäiseen olioon, joka oli viisaampi ja parempi kuin yksikään yksilö — kansaan, tavalliseen ihmiseen. Eivät kumminkaan suinkaan kaikki. Noyes-yhteisö oli eräänlainen teokraattinen yksinvalta; saint-simonilaiset olivat taipumuksiltaan aristokraattisia. Englantilainen sosialismi, joka kehittyi kuningatar Viktorian hallitusajan keskivaiheilla Owenin aloitteiden antamien virikkeiden ja osalta ihmisissä taistelevan hyvän tahdon uuden esiinkumpuamisen nojalla, se englantilainen sosialismi, jota edustivat Ruskin, Maurice, Kingsley ja kristilliset sosialistit, ei varmaankaan ollut kansanvaltainen. Siihen sisältyi paljon sitä, mikä oli parasta silloisessa Englannin elämässä, ja sen vaatimuksissa piili, joskin julkilausumattomana, "hallitsevan luokan" vaatimus. Sen edustajat, joiden ajatuskanta on hyväntahtoinen, jopa jalomielinenkin, ilmaisevat liian usein sosiaalisten totunnaisuuksiensa siteitä, Englannin yläluokan ja ylemmän keskiluokan rajoitettua aatekehää, mukavaa ja sivistynyttä, hyvinvoipaa ja aivan selvästi arvovaltaista elämää.

Kokeellisten utopististen sosialistien antaessa kirjavan ja ristiriitaisen näytteen uudestijärjestetystä teollisuuselämästä ja (asian yhteydessä) uudesta taivaasta ja uudesta maasta, kuningatar Viktorian hallituskauden hyvänsuopa sosialismi, sosialistinen liberalismi ja sosialistinen filantropia eivät todellisuudessa menneet paljoa pitemmälle kuin rikkaan ja köyhän välisten suhteiden suunniteltuun parantamiseen ja siveellistämiseen. Tarvittiin aivan uudenlaisen henkisen tyypin aikaansaamaa sysäystä, ennenkuin sosialismi alkoi tajuta oman merkityksensä maailman täydellisen uudestirakentamisen järjestettynä suunnitelmana, alkoi käsittää sisältämiensä vaatimusten jättiläismäiset mittasuhteet.