YHDEKSÄS LUKU

MUUTAMIA SOSIALISMIIN KOHDISTUVIA YLEISIÄ VASTAVÄITTEITÄ.

Edellisissä kahdeksassa luvussa olen yrittänyt selostaa niin hyvin kuin suinkin osaan sosialismin suuria yleistyksiä, selvittää tarkoin, mihin nämä yleistykset johtavat ja kuinka pitkälle toiseen ja toiseen suuntaan. Ennenkuin ryhdyn historiallisesti ja ennakoiden lyhyesti tekemään selkoa nykyisestä sosialistisesta liikkeestä, lienee syytä tarkastella niitä tärkeimpiä vastaväitteitä, joita jokapäiväisissä kiistoissa sosialismiin kohdistetaan.

Erittäin suuri osa niistä johtuu ihmisluonnon yleisimmästä virheestä, sen taipumuksesta nähdä kaikki ehdottoman myönnön tai ehdottoman kiellon merkeissä, joko "mustana" tai "valkoisena"; sen kärsimättömyydestä, sen kykenemättömyydestä erottamaan hienoja välivivahduksia.[16] Vanha erikummallinen logiikka on vielä huomattavasti vallalla nykyisessä maailmassamme. Näette esimerkiksi mr Mallockin järjestelevän syllogismejänsä, johtelevan vastustajansa "ristiriitaisuuksia" ja hämmästyttävässä määrässä itseensä tyytyväisenä tuomitsevan sosialismia kelvottomaksi kaikissa viikkolehdissä. Hän suoriutuu tehtävästään aivan samassa mielessä kuin keskiaikainen nuori teini, joka osasi kotiin palattuaan kiistämättömästi todistaa, että "kissallani on kymmenen häntää" ja ettei juokseva mies saavuta kilpikonnaa, joka saa askelen verran etumatkaa. Oleellinen virhe on siinä, että aina väitetään asian olevan joko A tahi ei-A: olio joko on viheriä tai ei ole viheriä, se joko on painava tai ei ole painava. Ajattelemattomat ihmiset ja muutamat sellaiset, joiden pitäisi olla asiasta paremmin selvillä, menevät siihen satimeen. He eivät ota huomioon, että melkein jokaisessa maailman oliossa on viheriää vivahdusta ja ettei ole olemassakaan puhdasta viheriää muualla kuin korkeintaan jossakin spektrumin pitkässä värisarjassa; he unohtavat, että kevyimmilläkin esineillä on painonsa ja että painavimmatkin esineet voidaan nostaa. Ajatustapahtuma on muuten aivan yksinkertainen eikä millään tavoin vastaa elämän todellisuutta. Sellaiset henkilöt ovat omaksuneet jonkin karkean ja aivan mahdottoman sosialismin määritelmän, sallivat edustajansa johdella siitä mielettömyyksiä, niinkuin taikuri päästää kaniineja hatustaan, ja eroavat siinä lujassa uskossa, että on kaiken kaikkiaan hyvä, kun tuo häiritsevä juttu on lopullisesti ratkaistu.

Sosialismin vastustaja väittää esimerkiksi, että sosialismi "hävittää omaisuuden". Hän uskottelee, että on olemassa jähmeä, ehdoton olio nimeltä "omaisuus", jonka täytyy joko olla olemassa tai ei olla olemassa, joka on nyt olemassa ja jota sosialismin vallitessa ei ole. Jokaiselle filosofisesti sivistyneelle henkilölle tuo on naurettava henkinen prosessi, mutta harjaantumattomalle mielelle se esiintyy täysin järjellisenä — ja sosialismin vastustaja kuuluu tavallisesti viimeksimainittuun ryhmään. Aloitettuaan harkintansa tähän typerään tapaan hän sitten kysyy katkeran moittivasti, eikö hänellä ole oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jos havaitsee makuulle mennessään jonkin hiilenkantajan jo vallanneen vuoteen. Tätä menettelyä noudattaa mr G.R. Sims, hupainen kirjailija, joka tyhjentävien väärinkäsitystensä korkeudesta kertoo työmiehelle, ettei viimeksimainitulla sosialismin vallitessa tule olemaan — olen unohtanut hänen väitteensä sanamuodon, mutta se on jonkinlainen loppukerto — omaa rahaa, ei omaa kotia, ei omaa vaimoa, ei yhtään omaa karvaa! Se on tavallaan tehokasta mielettömyyttä — mutta joka tapauksessa mielettömyyttä. Toivon edellisissä luvuissa selvittäneeni, että "omaisuus" meidän päivinämmekin on erittäin rajoitettu ja epävarma asia, epämääräinen luonnollinen vietti, joka voi kääntyä nurinkuriseksi, sairaalloisesti kasvaa ja vaatia valvontaa, ja että sosialismi vain pyrkii muovaamaan sitä selväpiirteisempään, oikeampaan ja järkevästi rajoitettuun muotoon pitäen silmällä sen suhdetta yhteiseen menestykseen.

Toisella kertaa vastustaja väittää sosialismin "hävittävän perheen" ja sen keralla tietenkin "kaikki pyhät ja hellät kiintymykset" j.n.e., j.n.e. Sitä asiaa olen niinikään käsitellyt erikoisessa luvussa.

En otaksu monenkaan sosialismin vastustajan esiintyvän epärehellisesti näissä asioissa. Ne tahallisen vääristelyn ja valheen juonet, jotka halventavat muutamia vanhoillisia kandidaatteja ja puhujia Pohjois-Englannissa ja likaavat parin lontoolaisen lehden mainetta, johtuvat aivan erikoisesta halpamaisuudesta muuten yleensä vilpittömän sosialismiin kohdistuvan vastustuksen keskuudessa. Sosialismin vastustaminen ei ole mikään vaihtoehto sosialismin ohella, se on sielullista vastarintaa, ei mikään sielullinen voima. Enimmälti joutuu tekemisiin suoranaisen älyllisen kyvyttömyyden kanssa, henkilöiden kanssa, jotka saattavat olla sekapäisiä, mutta ovat siitä huolimatta aivan hyvää tarkoittavia, joskin aivan kykenemättömiä käsittämään asioiden kvantitatiivista puolta. He ajattelevat aivan yksinkertaisesti, että jos esimerkiksi lääkäri sanoo kiniinin olevan avuksi jossakin tapauksessa, hän niinmuodoin tahtoo syöttää potilaallaan mahdollisimman paljon kiniiniä, kerätä häneen kaiken maailmasta löytyvän kiniinin, tai että nainen sanoessaan mielellään tanssivansa selittää tahtovansa tanssia, kunnes siihen kupsahtaa. He ovat kömpelöitä kelpo sieluja, jotka pitävät siitä, mikä on "suoraa", kuten sanovat — "kaikki tai ei mitään". He pitävät kaikkia rajoituksia ja kaikkea kvantitatiivista käsittelyä "sanoilla leikkimisenä", arvelevat, että sellaista pitää äänekkäästi soimata, huutamalla vaientaa ja jättää enempää huomiota vaille.

Kiistan aikana joutuu kiivas ja rohkea, voittoa himoitseva luonnonlaatu erinomaisen helposti arvioimaan väärin ja liioittelemaan vastustajain mielipiteitä, ja järkevän sosialistin täytyy siihen suostua, ellei tahdo nähdä keskustelun käyvän sietämättömäksi. Edellisiin lukuihin tutustuneen henkilön luulisi hyvin tietävän, kuinka sosialismi suhtautuu perhesuhteisiin, asioihin, joita se vaatii toteutettaviksi, asioihin, joita se katselee puolueettomasti tai kärsivällisen suvaitsevasti, ja asioihin, jotka se jättää sikseen. Edellisessä luvussa on suoritettu vain yhteenveto kirjallisuudesta, joka on ollut jo vuosikausia saatavissa. On kuitenkin merkillistä, kuinka harvat sosialismin vastustajat näyttävät voivan lähestyäkään näitä kysymyksiä järkevään tapaan. Esitin kerran eräässä kiistakirjoituksessa aivan samoja mielipiteitä kuin tämän kirjan kolmannessa luvussa, ja eräs erinomaisen tyypillinen arvostelija havaitsi nimityksen "hevossiitoslaitos" kovin mieluisaksi. Hän tarttui käyttämääni nimitykseen "valtion perhe" ja kääntyi aivan riidattomaksi. Hän selitti, että tarkoitukseni mukaan naisten ei pitänyt enää olla aviopuolisoita, vaan toimia mainituissa siitoslaitoksissa valtion palveluksessa. Mikään ei olisi voinut saada häntä uskomaan, että se oli huutavaa totuuden sortamista. Hänen mielensä oli oleellisesti hevosmainen, "inhimillinen tammakartano" oli toinen hänen käyttämänsä nimitys.[17] Häneen ei koskenut leikin teko enempää kuin selvät perusteetkaan; uskonpa, että hän olisi noussut polttoroviolle todistaakseen oikeaksi sen uskonsa, että sosialistit tahtovat sulkea naiset sellaisiin hallituksen ylläpitämiin laitoksiin. Hänen kovapäisyytensä vaikutti tosiaankin melkein sankarilliselta.

Esiintyi sitten eräs St. Lousissa asustava isä Phelan, joka epäilemättä yhtä vilpittömän kuin mitään tajuamattomankin sielullisen kohonnan tilassa kertoi maailmalle erään amerikkalaisen aikakausjulkaisun lehdillä, että minä aioin temmata imeväisen äitinsä rinnoilta ja sijoittaa sen johonkin "laitokseen". Sanoipa hän vielä pahempaakin — mutta minä syrjäytän sen, koska katson sen saarnastuolikaunopuheisuuden aiheuttamaksi. Muutamat lukijat epäilemättä olivat paremmin asiasta selvillä ja nauroivat jutulle, mutta monet loukkaantuivat aivan vilpittömästi ja päättivät siitä lähtien kääntää lopullisesti sosialismille selkänsä. Honni soit qui mal y pense; heitä loukkaavat inhoittavat ajatukset eivät olleet minun ajatuksiani, vaan johtuivat jostakin pahojen ajatusten kuumasta kuilusta, joka vuosikausia kestäneestä siveydestä ja lihankidutuksesta huolimatta näyttää jääneen avoimeksi isä Phelanin sieluun.

Kaikissa näissä tapauksissa on virheenä liioittelu, sekavan älyllisen kiihtymyksen valtaan joutuminen ja se, että henkilö, jonkin arvostelijan havaittua ikkunassanne olevat uutimet liian sinisiksi, senvuoksi, ja tavallisesti kiihtyen, selittää tahtovansa saada koko maailman, taivaan ja meren ja kaikki tyynni heleän keltaiseksi. Sosialistisiin kysymyksiin perehtyvä henkilö huomaa tuon melkein auttamattomaksi viaksi kaikissa näissä ristiriidoissa. Se tulee eteen kerran toisensa jälkeen. Jos henkilö sattuu tuon ikkunaverhoja koskevan pienen huomautuksen johdosta sanomaan, että arvelee kirkkaankeltaisen taivaankannen näyttävän epäilyttävältä, niin häntä syytetään siitä, ettei hän "pysy asiassa".

Ystäväni G.K. Chesterton ja Max Beerbohm, aikakautemme loistavat kaunisteet, lankeavat sattumalta sosialismista kirjoittaessaan tuohon yleiseen virheeseen — joskin heidän erehdyksensä on sekä laadultaan että määrältään hyvin erilainen. Heitä tosin ei huolestuta tuo pesemätön hiilenkantaja, joka nykyjään kummittelee sosialismin vastustajien vuodesijoilla, he eivät myöskään näe sitä kauheata näkyä, että yhteiskunnan isät hyväksyy isiksi kunnanvaltuuston valiokunta (isiksi pyrkivät varmaan saapuvat saamaan lupaa hevosiksi puettuina ja tallirenkien taluttamina) niinkuin se "hevossiitoslaitoksen" herra — olen unohtanut hänen nimensä — joka tuon näyn myllerrettyä hänen hevosmaista mieltään hyökkäsi kimppuuni Pall Mall Gazettessa; ei, heidän sielunsa leiskahtavat kiihkeään vastustukseen, kun he ajattelevat niitä kuriin ja järjestykseen viittaavia seikkoja, joita sosialismin edistyminen ilmaisee. G.K. Chesterton ivailee epäilemättä sangen urhoollisesti ja kiihkeästi erästä mielikuvaansa, joka osoittaa hänet sellaisena, miksi hän otaksuu muuttuvansa joutuessaan sosialistisen yhteiskunnan jäseneksi: hiukset lyhyiksi leikatut, ateriat ankarasti terveyden vaatimuksia vastaavat ja säännöllisesti nautittavat, sakko nauramisesta — eipä sillä, että hän tahtoisi nauraa — ja ankaroita harjoituksia stoalaisissa hyveissä joka päivä. Max Beerbohmin käsitys muistuttaa lähinnä jotakin painajaisunta. Hän pakenee toivottomana, kamalan jäätävän pelon vallassa Sidney Webbiä ja minua, jotka tosin olemme molemmat pieniä miehiä, vailla kaikkea eleganssia, mutta siitä huolimatta kamalan päättäväisiä, väsymättömiä, alinomaa häntä tavoittamassa kiskoaksemme hänet kerallamme johonkin mekaaniseen Utopiaan, missä otamme jäljennöksen hänen peukalostaan, merkitsemme luetteloon hänen nimensä, numeroimme hänet lähtemättömällä musteella, puemme huonosti sopivaan univormuun ja päästämme hänet irralleen valvonnan alaisena maailmaan, jossa nähdään sieviä pyöreitä, sinistä kalkkivettä sisältäviä järviä ja terveellisiä valkoisia tiilirakennuksia…

Kaikissa näissä tapauksissa ilmenee samanlainen päättelytapa, niissä edellytetään, että sosialisti tahtoo kaikkea toivottavaksi merkitsemäänsä ihan rajattomasti, otaksutaan, että jokainen kiistan esineeksi valittu ehdotus on välttämättä kehiteltävä monomaaniseen tapaan kaikkiin äärimmäisyyksiinsä, jotta siitä tulee sosialistisen haaveen kuva. Tämä kuva esitetään yksinkertaiselle epäilyksen vallassa olevalle henkilölle sanoen: "Tällainen on sosialismi. Te ette suinkaan tahdo tätä, ette suinkaan!"

Voi tosiaankin sattua, että nuo kuvitellut kauhut säikyttävät yksinkertaisen henkilön. Hän kääntyy takaisin surkeaan todellisuuteen, tuntemaansa rumaan vanhaan maailmaan kiittäen hartaasti Jumalaa, ettei joudu milloinkaan näkemään sitä pahaa päivää, jolloin teollisuuskaupungeissamme ei enää kuole joka neljäs lapsi, jolloin alhaiset huolet lakkaavat rasittamasta elämää maan päällä ja jolloin "huumorintaju" ja Mark Tapleyn palvonta, jotka erinomaisesti viihtyvät tässä ympäristössä, joutuvat vaaraan kerrassaan hävitä, kun kukaan ei niitä enää viljele…

Mutta lukija tietää jo, mitä sosialismi on, tuntee sen tyynen, suurenmoisen rakentavan suunnitelman, jolle hänen toivotaan pyhittävän elämänsä. Se on työläs, valtava suunnitelma, jonka tarkoituksena on tehdä maailmasta sosiaalisen oikeuden, suotuisain mahdollisuuksien ja elämän täyteläisyyden maailma, poistaa tuhlaus, poistaa nykyisen sosiaalisen järjestelmämme harkitsematon julmuus. Älkää salliko vastustajan pilan tai nurinkurisuuden tai malttamattoman asianajajan usein paljoa tuhoisammin vaikuttavan kiihkon ja liioittelun, älkää salliko tämän tai tuon asiaa puolustavan henkilön persoonallisten puutosten harhauttaa itseänne pois sosialismin elävästä ytimestä, sen laajasuuntaisesta ja jalosta suunnitelmasta, vaan vastatkaa sen voimakkaasti hyvään tahtoonne vedotessa siihen liittymällä ja ottamalla osaa sen ohjaamiseen.

Tahtoen pitää huolta kyselijän kannalla olevan lukijan mukavuudesta olin suunnitellut tähän kohtaan kappaleen, jonka piti sisältää luettelo tärkeimmistä sosialismiin kohdistetuista vastaväitteistä — vääristelyjä lukuunottamatta — jotka ovat nykyjään yleisessä käytännössä. Olin aluksi aikonut vastata jokaiseen täydellisesti ja vakavasti, kumota ne kaikki tyhjentävästi ja lopullisesti, ennenkuin lähden etenemään. Nyt, niitä paperiin merkitessäni, huomaan kuitenkin, että suurin osa niistä on ollut jo puheena edellisissä luvuissa, joten mainitsen ne tässä aivan lyhyin huomautuksin.

On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä sosialistiseen oppiin, se väite, että sosialismi riitelee kristillisyyttä vastaan. Väitän puolestani, että siten käännetään totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi. Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassa Socialism and the Teaching of Christ ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimellä Christian Socialism ("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaan Christianity and Social Order ("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys"). Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa, Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa, kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja, vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa, vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford, Clarionin julkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole. Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H. Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa. Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin (kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut, etten niiden yhdistämistä hyväksy.

Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia — aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia.

Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta. Tämänkin väitteen olen jo torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).

Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan hevoskartanon tasoon. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.

Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden. Tämä mieletön ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora vastakohta.

Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun julkisen lahjomisen. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa, välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta, ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti. Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?

On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä. Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna, ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.

Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat. Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.

Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden. Tätä väitettä käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja palveluksen hengestä.

Sosialismi on taloudellisessa suhteessa epäterve. Sosialismin oppija, joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. Leverin Magazine of Commercen lokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts. esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä. Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on sosialismi mahdoton.

Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan. Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s. työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä, valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään. Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.

On huvittava ja luullakseni varsin sovelias mr Leverin väitteiden selitys, että hän itse suunnilleen vuosi sitten oli organisoimassa — epäilemättä pitäen silmällä yhtä hyvin yleistä kuin omaa etuansa — saippuatuotteiden tuotantoa ja jakoa siten, että tuhlaus estyisi ja saippualiikkeiden äärimmäisestä kilpailusta yleisölle koituvat haitat välttyisivät. Hän tahtoi saada aikaan saippuateollisuuden alalla nimenomaan samaa, mitä sosialismi suunnittelee kaikkien yleisten toimintojen alalla, toisin sanoen tahtoi hankkia sille suuresta yhtymästä johtuvat taloudelliset edut. Eräissä suhteissa saippuateollisuuden säästö epäilemättä olisi ollut valtava, olisi välttynyt esimerkiksi sanomalehti-ilmoitusten vaatimat suuret menot ja kilpailevien kauppamatkustajien aiheuttamat kulungit. Toinen asia on, olisiko yleisö siitä paljoakaan hyötynyt; mr Lever ja toiset suuret saippuatehtailijat olisivat varmaan hyötyneet suunnattomasti. He olisivat hyötyneet toimimalla yhteisten etujen mukaisesti eikä enää riippumattomina yksityisomistajina. Suorittaessaan tätä pientä koetta vapaaehtoisen, yksityisiä tarkoituksia palvelevan sosialismin alalla mr Lever kuitenkin jätti pois laskuistaan erään toisen suuren yksityisseikkailijain ryhmän, nimittäin sanomalehtien omistajat, jotka olivat siihen asti saaneet suuria summia saippuailmoituksista ja olivat niinmuodoin loisina hyötyneet yleisestä saippuanhankinnasta. Eräät lehdet aloittivat heti "saippuatrustia" vastaan taistelun, joka oli melkein yhtä meluisa ja valheellinen kuin sosialismia vastaan käyty taistelu. Mr Leveriä syytettiin kaikenlaisesta petoksesta, jota saippuakauppias suinkin voi harjoittaa, ja ennustettiin kaikenlaista yksityisen monopolinomistajan harjoittamaa sortoa. Lopulta he joutuivat maksamaan ennenkuulumattomia sakkoja kunnianloukkauksesta, mutta ehkäisivät kumminkin mr Leverin älykkäät ja suotavat pyrkimykset saippuateollisuuden alalla nykyjään vallitsevan tuhlauksen ja sekasorron korvaamiseksi tehokkaammalla organisatiolla. Mr Lever ei ole voinut näitä seikkoja unohtaa; ne olivat varmaan hänen mielessään taka-alalla, kun hän kirjoitti tutkielmansa "Sosialismi ja liike-elämä", ja on merkillinen esimerkki harvinaisen kyvykkäässä miehessä tavattavista salatajuisista estoista, ettei hän voinut niitä esittää ja soveltaa käsilläolevaan ongelmaan.

Sosialismi on epäliikkeenomainen. Kts. kahdeksannen luvun toista ja kolmatta kappaletta.

Sosialismi hävittäisi vapauden. Tämä on melkoisempi vaikeus. Aluksi lienee välttämätöntä huomauttaa lukijalle, että ehdoton vapaus on sula mahdottomuus. Kirjassani A Modern Utopia olen sanonut:

"Yksilöllisen vapauden aate on saavuttanut yhä suurempaa tärkeyttä ja käy vieläkin yhä tärkeämmäksi uudenaikaisen ajattelun kehittyessä. Klassillisille utopisteille vapaus oli verrattain vähäpätöinen seikka. He pitivät ilmeisesti hyvettä ja onnea kerrassaan vapaudesta erotettavina ja verrattomasti tärkeämpinä asioina. Mutta uudenaikainen katsantokanta, joka yhä voimakkaammin tehostaa yksilöllisyyttä ja sen ainoalaatuisuuden tärkeyttä, tähdentää yhä enemmän vapauden arvoa, kunnes vihdoin alamme pitää vapautta elämän varsinaisena ytimenä, itse elämänä, ja otaksumme ainoastaan elottomien, valintakykyä vailla olevien olioiden elävän täydellisessä lainkuuliaisuudessa. Yksilöllisyyden vapaa kehittyminen on uudenaikaisen käsityksen mukaan olemassaolon subjektiivinen voitto, samoinkuin eloonjääminen luovan työn ja jälkeläisten nojalla on sen objektiivinen voitto. Mutta ihminen on sosiaalinen olento, ja senvuoksi täytyy hänen tahdollisen toimintansa jäädä ehdotonta vapautta vaille. Täydellinen inhimillinen vapaus on mahdollinen ainoastaan despootille, jota totellaan ehdottomasti ja kaikkialla. Vain siinä tapauksessa tahtominen merkitsisi samalla käskemistä ja suorittamista, ja vain silloin voisi ihminen luonnonlakien rajoissa tehdä, mitä tahtoo. Kaikenlainen muu vapaus on oman tahdonvapautemme ja toisten meihin koskettavien tahtojen välinen kompromissi. Järjestetyssä valtiossa on jokaisella ylimalkainen tai yksityiskohtainen lakikirja, joka määrää, mitä hän saa tehdä toisille ja itselleen ja mitä toiset saavat tehdä hänelle. Hän rajoittaa toisia oikeuksillaan, ja häntä itseään rajoittavat toisten oikeudet sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan koskevat menestysnäkökannat.

"Yksilöllinen vapaus yhteiskunnassa ei ole — matemaattista lausetapaa käyttääksemme — aina samamerkkistä. Tämän seikan unohtaminen on niinsanotun individualismin palvonnan oleellisena erehdyksenä. Mutta itse asiassa voi valtion piirissä yleinen kielto lisätä vapauden määrää, ja yleinen luvananto voi sitä vähentää. Ei ole laita niinkuin nuo henkilöt tahtovat meille uskotella: että ihminen on vapaampi siinä, missä on vähimmin lakia, ja epävapain siinä, missä on eniten lakia. Sosialismi tai kommunismi ei välttämättä merkitse orjuutta, ja anarkian vallitessa ei ole vapautta…

"Tästä johtuu, että uudenaikaisessa Utopiassa, missä maailman lopullisena toivona on ainutlaatuisten yksilöiden kehittyvä yhteistoiminta, valtio epäilemättä poistaa ne tuhlaavaiset vapaudenlajit, jotka vapautta vähentävät, mutta ei enempää, ja saavuttaa siten suurimman yleisen vapauden määrän…"

Tämä on sosialistin tuohon syytökseen antaman vastauksen ytimenä. Hän kysyy, millaista vapautta nykyjään nauttii ihmiskunnan suuri enemmistö. Heidän vapautensa on siinä, etteivät he voi tehdä mitään muuta kuin työskennellä pelkän toimeentulon hyväksi, he eivät saa edes kulkea vapaasti maan pinnalla, vaan joutuvat rangaistuiksi, jos osuvat yksityisen omistamille alueille. Ajatelkaa niitä kirjanpitäjiä ja konttorineitejä, jotka aamulla kiiruhtavat työhönsä New Yorkin Brooklynin-siltaa tai Lontoon Hungerfordin-siltaa pitkin; menkää heitä näkemään, tutkikaa heidän piirteitään. He ovat vapaita, nauttivat sitä vapautta, jonka sosialismi hävittäisi. Ajatelkaa niitä ihomaalia käyttäviä tyttöraiskoja, jotka öiseen aikaan etsivät elatustaan kaduiltamme sanomattomia loukkauksia kokien. He ovat vallitsevan käsityskannan mukaan vapaita. Ja ne puolittain nälkäännääntyneet olentoraukat, jotka taistelevat suoriutuakseen mahdottoman suuresta rohdinmäärästä jossakin turvakodissa, ovat hekin vapaat! Sotilas on vapaa, kuormarattaiden väliin murskautuva kantaja on vapaa, tehtaissa uurastava nainen, kaivoksessa työskentelevä lapsi ovat hekin vapaat. Kysykää heiltä itseltään! He sanovat teille, kuinka vapaita ovat. He ovat sattumalta tulleet valinneiksi nämä elinkeinot — siinä kaikki. Elämän kirpeä houkutus on varmaan monissa sellaisissa tapauksissa heitä kiehtomassa.

Olkaamme vilpittömät: on ajateltavissa sellainen sosialismin muoto, jonka vallitessa ei ole olemassa paljoa vapautta, tuskin enempää kuin brittiläisellä työmiehellä nykyjään on. Virkamiesten mielivaltaisesti johtama valtiososialismi voisi olla toisin ajoin yhtä huono asia kuin kaikesta silmälläpidosta vapaat pienet työnantajat — seikka on siinä määrin mahdollinen, että se on puolittain toteutunut Saksassa. On ymmärrettävää, että virkavaltainen sosialismi voisi olla melkein yhtä inhoittava kuin nykyinen järjestelmä. Myönnän, että sosialismin avarampiin kaavoihin on välttämättä lisättävä eräitä seikkoja, jos tahdomme tehokkaasti välttää virkavaltaisuuden. Me pidämme lausunta-, keskustelu- ja painovapautta terveellisen sosialistisen valtion oleellisina ominaisuuksina. Tuonnempana pohdin, kuinka niitä on ylläpidettävä. Nämä myönnytykset eivät kumminkaan puolusta nykyistä järjestelmää. Vaikka kävisi niinkin, ettei sosialismi toisi meille vapautta, se ei missään tapauksessa hävittäisi mitään sellaista jo olemassaolevaa. Me kaipaamme nykyisissä oloissa vapautta, mutta meillä ei sitä ole. Me puhumme lausuntavapaudesta, mutta lukemattomissa paikoissa joutuisivat sosialistiset toimenhaltijat erotetuiksi, jos lausuisivat julkisesti mielipiteensä. Uskonnollisella alalla taas ilmenee suunnattoman paljon suvaitsemattomuutta ja sosiaalisten uskonnollisten keskustelujen ehkäisemistä, varsinkin maaseudulla Englannissa. Mitä taas toimintavapauteen tulee, estää meitä useimpia pakollinen ansiotyö neljäntoista vuoden iältä hautaan saakka saamasta vapaata aikaa edes sen vertaa, että voisimme vaatia itsellemme vapautta…

Sosialisimi, sellaisena kuin olen sitä selostanut ja kuin sitä yleensä selostetaan, soisi miehille ja naisille samanlaisen vapauden, se pelastaisi heidät puutteen ankarasta pakosta ja avartaisi niinmuodoin arvaamattomasti vapauden kehää, mutta se ei takaa heille poliittista eikä älyllistä vapautta. Sen myönnän vilpittömästi ja tunnustan seikan nykyaikaisen sosialismin erääksi puutokseksi. Käsitän niin ollen — selvitän asiaa laajemmin eräässä myöhemmässä luvussa — että nykyistä sosialismia on välttämättä täydennettävä eräillä uusilla suunnitelmilla. Jos myöntää, ettei sosialismi takaa vapautta, ei kuitenkaan samalla myönnä, että sosialismi tahtoo sen hävittää. Määrättyjen olosuhteiden vallitessa ihmiset voivat olla melkein ehdottomasti vapaat puheessaan,, liikkumisessaan ja käytöksessään, erinomaisen vapaat nykyisiin oloihimme verraten, sellaisessa sosialistisessa valtiossa, joka rakentuu kolmannessa ja neljännessä luvussa esittämieni kahden suuren periaatteen varaan. Se otaksuma, että sosialismi tulee hävittämään vapauden, on pätemätön eikä merkitse mitään sosialistisen aatteen vastaväitteenä.

Sosialismi saisi elämän painumaan yksitoikkoiseen kuolleeseen tasoon! Ja niin tulisi käymään maailmassa, jossa useimmat ihmiset elävät maalaishökkeleissä ja vuokrakasarmeissa, lukevat halpoja sanomalehtiä ja käyttävät valmiinaostettuja vaatteita!

Sosialismi hävittäisi taiteen, keksinnän ja kirjallisuuden. En tiedä, missä tarkoituksessa tämä väite esitetään, elleivät sen esittäjät otaksu, etteivät taitelijat suorita luovaa työtänsä, keksijät ajattele eikä kukaan kirjoita tai laula muuten kuin rikkaan herran mieliksi. Minne he joutuisivatkaan, ellei hänen äveriäs hymynsä heidän mieltänsä kirkastaisi? Emme kumminkaan tahdo olla kiittämättömiä: taide on suuressa kiitollisuudenvelassa suosijoilleen. Veneziassa ja Firenzessä käydessänne näette loistavan maalaus- ja arkkitehtuurisadon, jonka on kylvänyt ja korjannut kauppiasplutokratia. Mutta Roomassa ja Ateenassa näette samanlaisia, aivan toisissa olosuhteissa suoritettuja töitä. Kun määrätty sivistysaste, määrätty joutilaisuus ja varallisuus on saavutettu, ilmaantuu taidetta, olipa varallisuus jakautunut miten tahansa. Taide kukoistaa nykyjään eräillä upeilla aloilla, joitä sosialistisessa valtiossa epäilemättä viljeltäisiin vähemmän, prameilevassa ylellisyydessä, kaikenlaisissa yksityiskotien sisustustöissä, palatsiarkkitehtuurissa, hienoissa ja kalliissa naisten pukimissa ja koruissa, ylellisessä kirjansidonnassa, kiurujen keittämisessä, mitättömien henkilöiden etevien muotokuvien maalaamisessa, kaikenlaisessa prostitution hienostamisessa, mystillisen teologian hienoissa sovellutuksissa, jalokivitaiteessa. On ymmärrettävää, että sosialismi tahtoo sellaisilla aloilla masentaa ja rajoittaa esteettistä ja älyllistä ponnistusta. Mutta mikään kaupallinen plutokratia ei olisi milloinkaan kyennyt rakentamaan goottilaista katedraalia, luomaan kansanrunoutta, siroa ja luontevaa maalaisasumusta tai kaunista kansallispukua, eikä mikään kaupallinen plutokratia tule milloinkaan sietämään voimakasta kirjallisuutta. Jos sosialismi tullessaan hävittää taiteita, se toisaalta luo taiteita; palatsiarkkitehtuurin sijaan tulee rakennustaide, joka luo kauniita koteja, maalaisasumuksia ja kouluja sekä oivallisia julkisia rakennuksia, sosialismin Sargentit eivät maalaa miljoonainomistajain puolisoita, vaan mainehikkaita henkilöitä, runous ja kansanomainen romanttinen kirjallisuus heräävät jälleen eloon. Minä puolestani en ollenkaan epäile, mikä on suotavampaa.

Lienee syytä pyytää kirjailijoilta ja taiteilijoilta hiukan opastusta tässä asiassa. Yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteilijat tosiaankin nousivat kapinaan individualismia vastaan. Niiden suurten kirjailijain, taiteilijain, dramaatikkojen ja arvostelijain lukumäärä, jotka kuningatar Viktorian hallitusaikana avoimesti selittivät olevansa sosialisteja, oli suhteellisesti verrattomasti suurempi kuin sosialistien luku väestömme keskuudessa yleensä. Wilde tutkielmassaan Soul of Man under Socialism ("Ihmisen sielu sosialismin vallitessa"), Ruskin monissa kuolemattomalla englanninkielellä kirjoitetuissa teoksissaan, Morris koko myöhempänä ikäkautenaan ovat alinomaa esittäneet taiteellista henkeä voitonhimon vastakohtana. Eräitä näistä kirjailijoista ei kenties sovi pitää oikeauskoisina sosialisteina sanan nykyaikaisessa merkityksessä, mutta he noudattavat individualistista kilpailua inhotessaan ja halveksiessaan täydellisesti oppimme henkeä.

Meidän individualistinen maamme päätti sekin vuoden 1851 maailmannäyttelyn häpeällisen järkytyksen jälkeen, ettei taidetta sopinut enää jättää yksityisen yritteliäisyyden asiaksi, ja järjesti järjestelmällisen taideopetuksen, joka monista puutoksistaan huolimatta on vaikuttanut kumouksellisesti maamme esteettiseen laatuun. Mitä taas tutkimukseen ja keksintään tulee, voi hyvinkin vedota sellaiseen auktoriteettiin kuin mr Beit-vainaja, Werner Beit & Co:n johtaja. Hänen kokemuksensa individualistisena rahamiehenä johtivat hänet siihen vakaumukseen, että ainoa keino kohottaa Englannin teknillistä tiedettä ja sen nojalla taloudellista yritteliäisyyttä oli yleisen opetuksen tukeminen, ja valtava "Lontoon Charlottenburg" nousee — hänen vakaumuksestaan. Herrat Rockefeller ja Carnegie myöntävät hekin individualismin näissä asioissa riittämättömäksi, koska lahjoittavat rahojaan julkisille yliopistoille ja kirjastoille. Kaikki nämä kaupallisen elämän johtajat tunnustavat sellaisilla teoillaan juuri sen, mitä kysymyksessäoleva vastaväite kieltää: että valtio kykenee kehittämään taidetta, keksintää ja tiedettä ja että tämä velvollisuus olisi suoritettava ainakin valtion välityksellä, ellei suorastaan valtion aloitteesta.

Myönnettävä on, että sosialismi voi varsin vakavasti muuttaa älyllisen ja esteettisen toiminnan suuntaa. Ei ole kumminkaan minkäänlaista syytä otaksua, ettei se tule valtavasti lisäämään esteettisen ja älyllisen toiminnan tilaisuutta ja niitä rohkaisemaan — päinvastoin: on olemassa lukemattomia syitä, jotka puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta.

Sosialismi lakkauttaisi soveliaimpien eloonjäämisen. Tämä vastaväite tulee aivan uudelta taholta. Se on luonnontiedettä opiskelevan tavallisin väite. Tähän saakka olemme tarkastelleet uskonnollisia ja esteettisiä vaikeuksia, mutta tämä vaikeus ilmenee sellaisessa ihmismielessä, joka selvästi tajuaa biologisen prosessin luonteen, jokaisessa lajissa ympäristön vaikutuksesta tapahtuvan hitaan muutoksen, ja pitää etupäässä silmällä juuri sitä. Lajin sanotaan muuttuvan — ja tieteen alkeiden opiskelija on liian taipuvainen päättelemään, että muutos aina merkitsee nousua olemisen asteikossa — sen nojalla, että ne yksilöt, jotka eivät ole sopusoinnussa lajin yleisten elinehtojen kanssa, tuhoutuvat. Tämä otaksuma ei ole aivan oikea. Oikeampi on se väite, että laji muuttuu, koska sattumaa ja yksilöllisiä poikkeuksia lukuunottamatta jäävät eloon ja jatkavat sukua vain ne yksilöt, jotka hyvin sopeutuvat elämän olosuhteisiin — jokaisessa sukupolvessa syntyy niinmuodoin vain pieni määrä yksilöitä, jotka eivät ole sopusoinnussa näiden ehtojen kanssa. Tämä kuulostaa jokseenkin samalta kuin edellinen väite, mutta eroaa siitä sikäli, ettei tehosteta "tuhoutumista", vaan syntymien estymistä, joka on todella tärkeä seikka. Kehitykseen uskova henkilö on joka tapauksessa sitä mieltä, että ympäristön suosimat ominaisuudet lajissa lisääntyvät ja että sen vastustamat ominaisuudet vähentyvät. Säilymistä edistävät ominaisuudet eivät ole aina sellaisia, että me inhimilliset olennot pitäisimme niitä ihailtavina — tätä seikkaa on useiden tieteen opiskelijoiden vaikea käsittää. Esimerkiksi kaikkien rappeutuvien kuoriaisten huomattavat tottumukset, korppikotkan ahnaus, hyeenan epämiellyttävä persoonallisuus, koko se Luonto-äidin vähemmän ihastuttava puoli, johon mainitun äidin lapset voivat hämmästyksekseen perehtyä lukemalla Cobboldin teosta Human Parasites ("Ihmisen loiset"), on tulos eloonjäämisestä ympäristön painostuksen alla, aivan samoin kuin ihmisen silmä tai kotkan siipi. Kysyköön siis vastaväitteen esittäjä itseltään, millainen "soveliain" nykyjään jää eloon.

Selvä vastaus tuohon kysymykseen on, että nykyisissä oloissa voittaa suvunjatkaja-omaisuudenhankkija, henkilö, joka kykenee säilyttämään ja jatkamaan sukuansa. Henkilöt, joissa omistamisen vaisto on kaikkia muita vaistoja voimakkaampi, uivat kiehuvan ja kuhisevan joukon pinnalla ja rehoittavat siinä. Hyökkäyshaluiset, kiihkeästi hankkimishimoiset, sukuajatkavat henkilöt — inhoittava juutalaislaji on heidän ilmeinen tyyppinsä — ovat sitä väkeä, joka pääsee voitolle yksityisomaisuuteen ja kaupalliseen kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassamme. Mikään luova voima, mikään jalous, mikään rohkeus ei kykene heitä voittamaan. Entä mitä tapahtuu alempana — köyhissä kaupunginosissa ja tehtaissa? Siellä jää eloon raatajien typistynyt rotu, ihmiset, jotka kykenevät hyvin vastustamaan tartuntaa, tauteja ja väsymystä ja ovat kaikkisyöpiä kuin rotat…

Ei pidä kuvitella, ettei lasten korkea kuolleisuus teollisuuskeskuksissamme ollenkaan koske hyvin kehittyneitä lapsia. Seuraava lainaamani selonteko vastaa siihen kysymykseen. Se on otettu Lontoon kasvatuskomitean kertomuksesta vuodelta 1905 ja kuuluu erään köyhässä seudussa sijaitsevan koulun johtajan suorittaman tutkimuksen selostukseen.

"Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mistä johtuvat lasten ruumiillisen kunnon eroavaisuudet tämän koulun piirissä. Kaikki 405 poikaa punnittiin ja mitattiin huolellisesti, jalkineet riisuttuina, tarkastettiin, missä kunnossa heidän hampaansa olivat, ja arvosteltiin heidän puhtauttaan ja heidän vaatetuksensa riittävyyttä, jotta saataisiin perustus kotoisen laiminlyönnin ja muiden ulkokohtaisten tekijäin määräämiselle. Jokaisen luokan opettaja lisäsi henkistä kykvä määrittelevän arvostelun." (Tähän liittyvät taulukot, joihin on järjestetty tulokset, samoin pituus- ja painoluettelot.)

"… Eri ikäkausien pituuksia ja painoja tarkastellessaan huomaa, ettei käyräviiva osoita tasaista kasvua, vaan nousee toisena ikäkautena lähemmäksi normaalikäyrää, toisina taas painuu siitä loitommaksi. Voimakkaimmin vaikuttaa väestön elämän-pääomaan pienten lasten kuolleisuus, joka eräinä vuosina vaatii uhrikseen ensimmäisen ikävuoden aikana viidennen osan kaikista syntyneistä lapsista, On varsin luonnollista, että kysymme, kuinka tämä seikka vaikuttaa jäljellejääneisiin — tuhoutuvatko vain heikot yksilöt ja suoriutuvatko ainoastaan voimakkaat asiasta eloon jääden, vai vaikuttavatko ne epäsuotuisat olosuhteet, jotka surmaavat viidenneksen, rampaavasti jäljellejääviinkin… Kun piirretään seurakunnan lasten kuolleisuuskäyrä ruumiillista kuntoa osoittavan käyrän yläpuolelle, havaitaan täydellinen vastaavaisuus. Alhaisen lastenkuolleisuuden vuosina syntyneet eloonjääneet lapset ovat ruumiillisesti voimakkaampia ja pääsevät lähimmäksi normaalitasoa harvinaisen hyvänä vuotena 1892; korkean kuolleisuuden vuosina syntyneet sitävastoin ovat heikompia… Niin ollen näyttää varmalta, että niinä vuosina, joina lasten kuolleisuus on suuri, ne olosuhteet, joille viides- tai kuudesosa lapsia joutuu uhratuksi, vaikuttavat vikuuttavasti jäljellejäävään neljään viidennekseen tai viiteen kuudennekseen."

Oleellinen seikka on se, että vankat lapset syntyvät niinä aikoina, jolloin lasten kuolleisuus on alhainen.

Koska siis soveliain nykyisissä oloissa on ilmeisesti rotanlainen, on nyt vallitseva soveliaimman eloonjääminen ilmeisesti laadultaan sellainen, että sen pikainen lakkauttaminen on erinomaisen toivottava, ja siinä mielessä sosialismi tosiaankin tahtoo sen lakkauttaa. Tämä ei kumminkaan merkitse, että se tahtoo kerrassaan lakkauttaa lajin kehittymisen. Se tahtoo vain siirtää valinnan ja torjunnan virikkeen uuteen laaturyhmään. Olen jo huomauttanut (kuudennen luvun toisessa kappaleessa), että valtio turvaa parhaiten uuden sukupolven kelpoisuutta antamalla avustusta kaikille syntyneille lapsille. Siihen sisältyy samalla se ehto, ettei ole sallittava rampojen ja sokeiden, tarttuvien tautien saastuttamien ja muiden sellaisten mennä naimisiin ja jatkaa sukua. Ja naisilla, jotka tulevat olemaan taloudellisesti riippumattomia, on silloin paljoa vapaampi valinnan mahdollisuus kuin nykyjään. Nyt heidän täytyy mennä naimisiin miesten kanssa, jotka kykenevät heitä elättämään, ja kaikkien muiden seikkojen täytyy alistua tuon huomioonoton alle. Sosialismin vallitessa he varmaan tarkkaavat vähemmän miehen varallisuutta ja hänen hankintakykyjänsä kuin hänen henkilöisyytensä hienompia ominaisuuksia. He tulevat antamaan etusijan eteville, lahjakkaille, hienoille, voimakkaille ja miellyttäville henkilöille. Silloin tulee tosiaankin olemaan kummallakin puolella verrattomasti enemmän valinnan varaa kuin nykyisen ajan kurjissa olosuhteissa. Olen sitä mieltä, että sellainen vapaa valinta on omansa kehittelemään rodussa yhä suurempaa kauneutta, älyllisyyttä ja fyysillistä toimekkuutta ja kuntoa aivan toisin kuin nykyinen satunnaisuuksista ja rahallisista seikoista riippuva valinta.

Luonnontieteen opiskelijaa huvittanee lukea tässä yhteydessä Karl Pearsonin kirjoittamat teokset The Ethics of Free Thought ("Vapaan ajatuksen etiikka"), A. & C. Black, 1888, Socialism in Theory and Practice ("Sosialismi teoriana ja käytännössä"), 1884, ja The Chances of Death, and Other Studies in Evolution ("Kuoleman mahdollisuudet ja muita kehitysoppia koskevia tutkimuksia"), Arnold, 1897. Professori Pearson on joka suhteessa nykyaikaisen sosialismin arvovaltainen edustaja, vaikka ei kuulukaan mihinkään sosialistiseen järjestöön, ja hän käsittelee asian biologista puolta erikoistuntijana mestarillisesti.

Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Olen jättänyt tämän vastaväitteen viimeiseksi, ensinnäkin siitä syystä, että se on aivan oikea, ja toiseksi sen vuoksi, että se luontevasti johtaa niihin uudempiin aatteisiin, jotka ovat vilkahtaneet näkyviin jo edellisissä luvuissa ja tulevat olemaan seuraavissa etualalla, ennen kaikkea siihen ajatukseen, että kasvatustoimi ja siveellinen kuri muodostavat välttämättömän osan, vieläpä kaikkein perustavimman osan jokaisessa täydellisessä sosialistisessa ohjelmassa. Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Se on totta ja yhtä totta, puhuttiinpa mistä muusta tahansa. Kapitalismi on vastoin ihmisluontoa, kilpailu on vastoin ihmisluontoa, julmuus, hyvyys, uskonto ja epäily, yksi- ja moniavioisuus, naimattomuus, sopivaisuus ja rivous, hurskaus ja synti ovat kaikki vastoin ihmisluontoa. Nykyinen järjestelmä on erikoisesti siihen soveltumaton, sillä mitä merkitsevätkään poliisimies, sotilas, veronkantaja, tuomari ja pyöveli? Mitä tarkoittavat naapurini kiviaidan harjalle kiinnitetyt lasinsirut? Ihmisluonto on vastoin ihmisluontoa. Ihmisluonto näet on alinomaisen ristiriidan vallassa; se on maailman Ismael, vastustaa kaikkea, ja kaikki vastustaa sitä, ja sisäisessä katsannossa se ei ole enempää eikä vähempää kuin alinomainen kiihkeiden tunteiden, himojen, arkuuden, välinpitämättömyyden ja hyvän tahdon taistelutanner. Tämän kappaleen alussa oleva väite on niinmuodoin sosialismia vastustavana väitteenä aivan arvoton.

Kaikesta huolimatta se on hyödyllinenkin, koska muistuttaa siitä oleellisesti rakentavasta tehtävästä, jota toistaiseksi kehittelemämme molemmat sosialismin tärkeimmät yleistykset vain ilmaisevat ulkonaisessa ja näkyvässä muodossa. Sosialismissa ei ole mitään hoidotonta luonnollisuutta, ei mitään kasvattamatonta sokeata voimaa puolellamme. Sosialismin muodostaa taisteleva hyvä tahto, sen muodostavat keskenään taistelevat tahdot. Olen kokenut selvittää, että vaikka uskonkin lujasti sosialistisen unelman loistoon ja jalouteen sekä sen lopulliseen toteutumiseen, käsitän toisaalta täysin selvästi, että ihmisten ollessa sellaisia kuin ovat, ennakkoluuloisia, tietämättömiä, rajattoman turhamaisia, ahnaita ja kateita, karkeain ja harhautuneiden viettiensä ja järjettömien perintätapojensa vallitsemia, ei voi olla olemassa mitään sosialistista valtiota, ei mitään parempaa valtiota kun se inhoittava ja säälimätön järjestelmä, jonka alaisina nyt elämme. Jokaista inhimillisissä laitoksissa tapahtuvaa muutosta täytyy vastata samanaikaisen aatteiden maailmassa tapahtuvan muutoksen. Tähän vastaanottavaan, häilyväiseen, kasvatuskelpoiseen ihmisluontoon, itsessämme ja itsemme ulkopuolella, meidän tulee — jos todella pidämme sosialismia omana aikaansaannoksenamme — istuttaa johtavia aatteita ja johtavia tottumuksia, meidän tulee kerätä kaikki maailmassamme piilevä hyvä tahto tämän rakentavan suunnitelman piiriin. Meidän aikanamme ihmiskunnan henki on jätetty oman onnensa nojaan, jaettu, hajoitettu ja piiloitettu pieniin, ahtaisiin ja hämmennettyihin ajatuskehiin. Nämä jaetut, muodottomat ajatuskehät eivät ole "ihmisluontoa", mutta ihmisluonto on langennut näihin muotoihin ja on vapahdettava. Keskimääräisen ajatuskehän avartamisesta ja rikastuttamisesta ovat sosialismin oleellinen tehtävä ja menetelmä löydettävissä.