YHDESTOISTA LUKU

KUMOUKSELLINEN SOSIALISMI.

Sosialismin älylliseen prosessiin toi toisen suuren virikevirran Karl Marx. Ennen hänen aikaansa ei näy selvästi oivalletun, että taloudellisissa suhteissa vallitsevat kehityksen lait, että siinä ilmenee vuorovaikutusta, joka alkaa, jatkuu ja johtaa uusiin oloihin. Marxille asia esiintyi näkemyksenä. Hän — samoinkuin Darwin ja kehitysopin kehittelijät, samoinkuin tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt ja monet sitä etua nauttimattomat ihmiset nykyjään — tajusi vähitellen tapahtuvaa muutosta. Hän ei tyytynyt sovinnaiseen tapaan pitämään maailmaa näyttämönä, missä ihmiset yhä edelleen tuottivat ja jakoivat varallisuutta rikastuen ja köyhtyen, asiain jatkuessa siten kenties loppumattomiin. Hän vetosi historiaan ja historiallisiin analogioihin ja tarkasteli ensimmäisenä meidän aikaamme, yksilöllisen teollisen kehityksen aikaa, pitämättä sitä ihmiskunnan mahdollisesti pysyväisenä olotilana. Hänelle se ilmeni epävakaisena ja liikkuvana, taloudellisena prosessina, siis tapahtumana, jolla oli alkunsa, keskikohtansa ja, kuten hänestä näytti, melkein välttämätön loppunsa.

Ihmiset keksivät kaikissa kysymyksissä kaikkein viimeiseksi sen, mikä on tutunomaista ja ilmeistä, ja yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon taloudelliseen ja sosiologiseen ajatteluun vaikutti voimallisesti ja järkyttävästi se keksintö, ettei maailmassa tapahtunut ainoastaan varallisuuden tuottamista, vaan myöskin sen valtavaa keskittämistä, että syntyi erikoinen varakas maanomistajien ja kapitalistien luokka, että pienten omaisuuksien haltijain lukumäärä vähentyi ja että kehittyi suuri ja yhä suureneva luokka ihmisiä, joilla ei ollut maata eikä juuri mitään omaisuuttakaan, köyhälistön luokka. Marx osoitti — niin selvästi, että sen tunnustaa nykyjään oikeaksi jokainen älykäs henkilö — että jos teollinen ja kaupallinen järjestelmämme pysyy voimassa, jos voitonhimo saa rajoittamatta vallita, toisin sanoen jos nykyiset omaisuutta koskevat periaatteet säilyvät, tulee välttämättä aika, jolloin omistajat ja köyhälistö seisovat vastakkain ja jolloin heidän vastakkaisuuttaan ei peitä eikä lievennä mikään — lukuunottamatta kasvatettujen ammattilaisten muodostamaa, rikkaista riippuvaista keskiluokkaa, joka ei lopultakaan ole muuta kuin köyhälistön ylin kerrostuma. Silloin tulee olemaan kaksi luokkaa, luokkatietoinen työväki ja luokkatietoiset omistajat, ja he tulevat sotimaan toisiaan vastaan. Marx valaisi laajalleulottuvalla älyllisellä työllä tuon käsityksen varassa ihmiskunnan koko nykyistä historiaa. Pääoma ei ollut mikään utopialuonnos, se ei rajoittunut tämän tai tuon maan erikoisiin oloihin tai mahdollisuuksiin. "Näin", sanoo hän aivan ilman rajoituksia, "käy kaikkialla maailmassa. Niin kauan kuin on olemassa esteetöntä yksityisomistusta, sellaisena kuin sen nyt käsitätte, tämän täytyy jatkua. Työntekijä painuu kaikkialla kohti pelkkää elatuksenhankintaa, muu osa hänen työnsä tuottoa paisuttaa omistajien voimaa. Niin tulee asia jatkumaan voitonhimon vallitessa järjestelmäänne, kunnes luokkien välinen äärimmäinen jännitys murskaa nykyisen sosiaalisen järjestelmän ja aloittaa uuden aikakauden."

Karl Marxin ajatuksia ja työtä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon se aika, jona hän työnsä aloitti. Älyllistä maailmaa vallitsi silloin kansantaloustieteen nimellä tunnettu organisoitu aatejoukko, jota ei ole sittemmin oikeastaan tutkittu eikä hylätty — se on huomaamatta lakannut kiinnittämästä ihmisten mieliä. Alkuaikoinaan, Adam Smithin sitä harrastaessa — hänen ajatuksiaherättävää kirjaansa luetaan nykyjään liian vähän — kansantaloustiede oli avaramielistä ja järkevää tutkimusta; sen esineenä oli yksityisomistuksen ja persoonallisten vaikuttimien yleisiin edellytyksiin perustuvan liike-elämän valtiotaito, mutta Smithin jälkeen tämä tiede sai viljelijöikseen miehiä, joista toiset saattoivat olla älylliseltä voimaltaan hänen veroisiaan, mutta joilta kaikilta puuttui hänen laaja näkemyksensä. Kansantaloustieteen historia tarjoo tosiaankin inhimillisen ajatuksen historiassa erään kaikkein huomattavimpia esimerkkejä siitä, millaista vauriota aiheuttavat älylliset, mutta näkemysvoimaa puuttuvat mielet. Erikoismääritelmät ja oppisanastoon uppoaminen ovat toisarvoisten älyllisten henkilöiden tunnuksina; sellaiset henkilöt eivät kykene käyttelemään yleisiä välineitä, eivät voi vedota yleiseen ihmismieleen. Heidän on pakko turvautua abstraktioihin ja erotteluihin. Sellaisten miesten kannettavaksi jäi Adam Smithin jättiläisviitta, ja he kantoivat sitä omalla tavallansa. Heidän kuiva ilmakehänsä ei siedä pilviä, ääriviiva on heistä inhoittava, ellei se ole kuin viivoittimella vedetty. He arvostelivat mestarinsa epämääräisyyttä ja johtuivat pakostakin sitä korjaamaan. He yrittivät luoda kansantaloustieteeseen sellaista täsmällisyyttä ja varmuutta, jota asian laatu ei salli. He ottivat sellaisia sanoja kuin "arvo" (auttamattomasti ja välttämättä epämääräinen sana) ja "maakorko" (maanomistajan ja vuokraajan välistä erikoista suhdetta ilmaiseva sana) ja "pääoma", yrittivät määritellä niitä vääjäämättömän täsmällisesti ja käytellä niitä ehdottoman tehoisasti. Niin menetellen he loittonivat yhä kauemmaksi todellisuudesta. He kehittelivät kirjallisuuden, joka oli runsaampi, vaikeatajuisempi ja vähemmän todellisuutta vastaava kuin kaikki skolastikkojen harjoitukset yhteensä. Tavallisten sanojen käyttäminen epätavallisissa merkityksissä on lukemattomien väärinkäsitysten kylvämistä. Ei voinut edellyttääkään muuta kuin että suurin osa tätä taloustieteellistä kirjallisuutta eritettäessä hajautui mahtipontiseksi, monimutkaiseksi, usein hämmästyttävän taitavaksi ja typeräksi sanoista-kiistelemiseksi.

Kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, jolloin Marx suunnitteli teoriojansa, kansantaloustiede vallitsi sivistynyttä maailmaa. Vielä Ruskinin täytyi käydä kumoamaan tuon tyrannimaisen ja dogmaattisen rakennelman alkeisedellytyksiä. Tylsempi osa sivistyneitä henkilöitä puhui "kansantaloustieteen muuttumattomista laeista" ollenkaan havaitsematta, että kaiken pohjana tässä niinsanotussa tieteessä oli muovautuva inhimillinen sovinnaisuus. Nämä salaperäiset kaavat ehkäisivät inhimillisiä virikkeitä ja tyrehdyttivät luovaa ponnistusta. Kansantaloustiede käytti hyväkseen fysiikan ja kemian loistavia saavutuksia ja vaati itselleen ehdotonta arvovaltaa. Ainoastaan erinomaisen älykäs ja kyvykäs mies, joka oli päättänyt uhrata tehtävään koko elämänsä, voi niinä aikoina käydä vastustamaan kansantaloustieteilijän vaateliaisuutta, väittämään, etteivät hänen päätelmänsä olleet tieteellisesti päteviä, ja syrjäyttämään sen kieliparren. Marx piti kumminkin soveliaana omaksua oman aikansa sanalliset välineet (joskin muunti niitä melkoisesti), sopeutua niiden henkeen ja halkoa, uudesti luokitella ja uudestimääriteliä niitä tarpeen mukaan. Siitä johtuu, että hän itse on jo vaikeatajuinen, ja hänen erikoistuneemmat seuraajansa sosialistien joukossa käyttävät oppisanoja, jotka eivät herätä mitään kaikua nykyaikaisessa mielessä. Ne ajat, jolloin sosialismin oli esitettävä teoriojaan sen tieteen ammattisanoin, jonka perusväitteet se hylkää, ovat nyt ohi. Nykyjään kuullaan yhä vähemmän puhuttavan "liika-arvosta" samoinkuin kuullaan yhä vähemmän McCullochin palkkalaista. Siihen voi vielä osua joku älykäs mekaanikko etsiessään tietoa jonkin yleisen kirjaston vanhentuneista keräelmistä, tai sitä voi kosketella ohimennen joku opettaja-veteraani. Mutta ne ajat, jolloin sosiaalisen ja taloudellisen tieteen oli valittava joko kiistanalaiset ja mitään ilmaisemattomat teknillisyydet tai paha kokemusperäisyyden leima, ovat nyt olleet ja menneet.

Käytetty kieli merkitsee kuitenkin paljon vähemmän kuin lausuttavat asiat, ja Marxin erinomainen tärkeys ei paljonkaan vähene siitä, että hänen teoksensa täytyy muuttaa nykyaikaiseen kieliparteen ja että niitä on tarkistettava nykyaikaisten tosiasioiden valossa. Hän pani alulle sosialismin. On helppo Marxia moittia, sanoa, ettei hän huomannut sitä tai tätä, nostattaa myrsky vesilasiin muka hänen yleisen teoriansa kumoamiseksi. Marxin suuruutta voidaan yrittää jaarituksilla pienentää samoinkuin Darwinin suuruutta, mutta hän säilyy kaikesta huolimatta suurena ja ratkaisevana. Hän näki ensimmäisenä ja opetti kaikki muut näkemään kapitalistisen tuotannon maailmanprosessina, joka välttämättä kulkee eräiden sosiaalisten kehitysvaiheiden läpi ja liikkuu kohti väistämätöntä kohtaloansa, ellei jokin laissa ja hengessä tapahtuva muutos tule sitä muuntamaan. Hänen seuraajansa taipuvat pitämään tuota kohtaloa ehdottomasti väistämättömänä, mutta virhe ei ole Marxin. Hän näki sen muotoutuvan sosialismiksi. Hänen mieleensä ei johtunut, että on olemassa toinen vaihtoehto, että tapahtumasarja kenties ei johdakaan kapinoivan köyhälistön voittoon, vaan häviöön, että syntyy plutokraattinen, imperialismiksi kärjistyvä aristokratia ja lopputuloksena sosiaalinen hajautuminen. Tutkimussuojastaan, British Museumin lukusalin kupukaton alta, Marx ennusti työväen kasvavaa luokkatietoisuutta, väistämätöntä luokkasotaa, vallankumousta ja sitä seuraavaa tuhatvuotista valtakuntaa. Hän keräsi tosiasioita, teki huolellisesti päätelmänsä ja odotti päivänkoittoa.

Mitä Marxin suorittamiin taloudellista elämää koskeviin laajoihin yleistyksiin tulee, ovat tapahtumat ihmeellisesti vahvistaneet oikeiksi Marxin väitteitä. Trustien kehittyminen, varsinkin Amerikassa esiintyvä omaisuuden keskittyminen, ovat hänen ennustamiansa asioita. Jos ihmiset yhä järkkymättä pysyvät yksityisomaisuutta ja individualismia koskevissa periaatteissaan, näyttää ehdottomasti varmalta, että tulee niin käymään. Ja esimerkiksi amerikkalaisesta Appeal to Reason ("Vetoomus järkeen")-lehdestä, joka leviää viikoittain neljännesmiljoonalle tilaajalle, voi jokainen haluava nähdä, kuinka työväen luokkatietoisuus kasvaa ja kuinka todennäköinen — lakkolaisten turvautuessa pyssyihin ja räjähdysaineisiin, kuten Pennsylvaniassa ja Coloradossa, enemmänkin kuin todennäköinen — on luokkain välinen sota…

Nykyaikaisen sosialistin mielestä sellainen yleistys kuitenkin on hiukan liian varma ja laaja; hän käsittää, että tapojen, lakien tai yleisen mielipiteen muutos voi hidastuttaa, pysähdyttää tai kääntää taloudellista prosessia ja että sosialismi voi lopultakin saavuttaa tarkoituksensa, ei yhteiskunnallisen järjestyksen nojalla, vaan siten, että sen vaatimuksiin asteittain ja yksityiskohdittain suostutaan. Marxilainen esittää dramaattisesti asiaa, joka voi lopultakin tapahtua järjestelmällisesti ja epäromanttisesti, kumouksena, joka tapahtuu yhtä säännöllisesti ja tyynesti kuin tasauspisteitten eteenpäin-siirtyminen. Voi esimerkiksi käydä niin, että pääoma keskittyy ja kansan suuri työtätekevä joukko suhteellisesti köyhtyy, mutta maailman vauraus siitä huolimatta yleisesti lisääntyy, pääoman ja maan haltijat oppivat yhä enemmän tuntemaan sosiaalisia velvollisuuksiaan, joten luokkaetujen välillä vallitseva ristiriita naamioituu ja sen aiheuttama kurjuus lievenee. Voi käydä niinkin, että tämä vastakohtaisuus pääsee ilmenemään maltillisena keskusteluna ja luokkasota siten verhoutuu kerrassaan tuntemattomaksi, että yleinen ihmisrakkaus lauhduttaa vihaa ja miekat taotaan teräskyniksi — että saadaan aikaan rakentavaa neuvottelua molempien luokkien kesken, joihin kuuluvat miehet ja naiset ovat hyvää tarkoittavia, joskin kenties vielä puolueellisia henkilöitä.[22]

Se aatekehä, jossa Marx liikkui, oli tutkijan, johon oli syvästi vaikuttanut Ranskan uudistuvan vallankumouksen idealismi. Marx eli maailman asioiden ulkopuolella — invaliidin elämää; hän vietti suuren osan siitä British Museumin lukusalin tienoilla, ja hänen sosialismia koskevissa käsityksissään tapaa samalla kertaa historiallisen katsomuksen avaroita näköaloja ja abstraktisuutta, joka johtuu inhimillisen asiain johdon käytännöllisen tuntemisen puutteestä. Vain Englannissa jo 80-luvulla sosialismin laajentuvat vaatielmat joutuivat oleellisesti hallintoon perehtyneiden miesten vaikutuksen alaisiksi. Niinpä jättikin Marx — ja vielä suuremmassa määrässä ensimmäiset marxilaiset — huomiotta hallituksen tarpeet ja käsitteli vain karkein piirtein luokkatoimintaa. Hän näki aivan selvästi taloudellisen elämän kehityskulun, ennusti trustien lujittumisen, ja se hänen väitteensä, jonka mukaan tulee välttämättä kehittymään kerrassaan omaisuudeton työväenluokka, jossa luokkatietoisuus kasvamistaan kasvaa, on suurenmoinen yleistys. Hän näki selvästi aina tähän monien ja harvojen vastakohtain saakka, ja sitten hänen näkemyksensä petti, koska hänen kokemuksensa ja harrastuksensa pettivät. Tulisi syttymään luokkasota, ja teollisuusjärjestöissä kuriin totutetut joukot voittaisivat.

Sen jälkeen opin vakuuttavuus heikontuu. Köyhälistön piti voittaa luokkasodassa; sitten oli luokat hävitettävä, tuotannon ja jaon välineiden yksityisomistus oli lopetettava, kaikki ihmiset tulisivat työskentelemään järkevästi — ja tuhatvuotinen valtakunta olisi tullut.

Marxilaisen ohjelman rakentava puoli oli liian heikko. Siinä ei ollut psykologiaa. Edeltävään loistavaan kumoavaan kritiikkiin verrattuna se näyttää kerrassaan mitättömältä. Se määrää ihailtavan täsmällisesti taudin laadun, mutta ehdottaa sitten pikemmin loitsua kuin oikealta tuntuvaa lääkettä. Siitä johtuu, että marxilainen sosialismi herättää vain kovin heikkoa vastakaikua julkisissa asioissa, liike-elämässä tai sosiaalisen kokemuksen aloilla toimivassa henkilössä. Se ei vedä puoleensa opettajia, lääkäreitä eikä insinöörejä. Se herättää heissä sosiaalisen epävakaisuuden tuntoa, mutta ei tarjoa mitään korjauskeinoa. He eivät usko kansan mystilliseen viisauteen. He eivät löydä mistään Marxin ennustuksista tyydyttävää tuhatvuotisen valtakunnan lupausta.

Työmiestä, joka on tottunut suhtautumaan johtoon ja hallitukseen niinkuin ilmaan ja taivaanlakeen, nämä hallinnollisen ja rakentavan mielen vaikeudet eivät ollenkaan koske. Hänen mielikuvituksessaan ei tuo luokkasodan nojalla voittoon ja omillensa pääsevän köyhälistön kuva herätä minkäänlaisia kysymyksiä. Hän ei johdu missään tapauksessa kysymään: "Kuinka se tapahtuu?"

Jos tiedustelee tavalliselta marxilaiselta näitä vaikeuksia, niin hän lankee juhlallisesti takaisin laissez faire-oppiin. "Se käy päinsä", sanoo hän.

"Kuinka?"

"Me otamme haltuumme trustit ja johdamme niitä…"[23]

Kaikkiin ihmismielen voimakkaisiin uusiin liikkeisiin liittyy se haitta, että oppilas pillastuu saamastaan opista, liioittelee opettajan väitteitä, tehostaa niitä, ja se seikka, että Marx on herpaissut useiden erittäin etevien miesten kriitillisen kyvyn, osoittaa vain hänen aatteittensa voimaa. Marx merkitsee heille lopullista totuutta. He puhuvat ääntänsä alentaen "klassillisesta sosialismista", johon kukaan ei kykene lisäämään hitustakaan ja johon he ovat vannoutuneet yhtä epäkriitillisesti kuin yltiökristityt "Sanan" kirjaimeen…

Marxilaisen opin erikoinen vika on siinä, että se johtelee välttämättömän taloudellisen kehityksen käsitteen fatalismin korkeuteen, selittää niin juhlallisesti kuin ainakin yleistajuinen "tiede", että sosialismin täytyy päästä voittoon.[24] Sellainen fatalismi on aatteenkannattajalle moraalisessa katsannossa haitallinen, se sammuttaa hänessä voiton epävarmuudesta johtuvan innostuksen tunnon, saa hänet uskomaan, että tähdet radoillaan tekevät työtä hänen hyväkseen. Tavallinen marxilainen taipuu senvuoksi ponnistuksettomuuteen — hän saarnaa ennaltamääräystä ja lunastusta ilman töitä.

Marxilainen saapuu, tosin kiertoteitse, merkillisesti samanlaiselle moraaliselle kannalle kuin Herbert Spencerin oppilas. Koska kaikki parannus syntyy vain siten, että asiat jätetään silleen, on sitä parempi, mitä huonommiksi asiat muuttuvat, koska päästään sitä lähemmäksi lopullista epätoivoa, luokkasotaa ja köyhälistön voittoa. Tämä voitonvarmuus tekee marxilaiset hankaloiksi politiikassa, turhantarkoiksi opin kirjaimen noudattajiksi, jotka itsepintaisesti vastustavat "lievikkeiksi" nimittämiänsä asioita — kaikkea vähin erin tapahtuvaa uudistusta. He odottavat, kunnes voivat kulkea koko taipaleen yhteen rupeamaan, eivätkä tahdo sallia kenenkään lähtevän matkaan sitä ennen. Amerikassa marxilainen fatalismi on kehittynyt tavallaan ylevimpään yksinkertaisuuteensa H.G. Wilshiren evankeliumissa. Siinä sanotaan, että trustien asiana on vakauttaa maan koko teollisuus, ottaa haltuunsa kaikki omaisuus. Niiden ehdittyä ottaa kaikki hoiviinsa kansakunta siirtää ne omakseen. "Kansakunta omistakoon trustit!" Kansakunta, jonka jäsenet lukevat kapitalistisia sanomalehtiä, ovat tottuneet kapitalistisiin menetelmiin, ovat pääoman valvonnan alaisina toimivien poliitikkojen edustamat ja hallitsemat, ottaa yhtäkkiä omikseen trustit ja aloittaa uuden järjestelmän…[25]

Se olisi kerrassaan viehättävän helppoa — kunhan olisi vähimmässäkään määrässä todennäköistä.

Marxilainen oppi taipuu kohtuuttomaan fatalismiin. Sen muodostama luokkasodan jälkeisen maailmankuva on sekin ristiriidassa älykkään rakentavan toiminnan kanssa. Se kääntää kasvonsa kohti tulevaisuutta, lausuu sanan "kansanvalta" ja peittää silmänsä.

Kansanvalta sellaisena kuin marxilainen sen käsittää ja sitä kannattaa, on se mystillinen kansanvalta, joka kehkeytyi ilmi Ranskan ensimmäisen vallankumouksen aikana. Se ei tahdo hyväksyä mitään kansanomaisen viisauden erittelyä. Se edellyttää jonkinlaista muka kansan suurissa joukoissa piilevää henkeä, jota ilmaisee kaikkien täysi-ikäisten — tai eräiden sosialidemokraattisen liiton auktoriteettien mukaan, jotka eivät luota naisiin, kaikkien täysi-ikäisten miesten — yleisen vaalioikeuden käyttö. Suurikaan osa täysi-ikäisiä ei riitä — vaaditaan heidät kaikki. Se salamyhkäinen henki, joka siten pilkistää esiin ja taas häviää näkyvistä jokaisten vaalien aikana, on Kansa, ei kukaan yksityinen henkilö, vaan kansan quinta essentia, ja se otaksutaan erehtymättömäksi, se otaksutaan sekä siveellisesti että myöskin älyllisesti kaikkitietäväksi.[26] Se ei suvaitse sitäkään, että valitut henkilöt ovat yksilöisyyksiä, heidän tulee olla tuon hajautuneen, saavuttamattoman oraakkelin, tuon viimeisen viisauden pelkkiä välineitä, edusmiehiä…

Voi tuntua karsaalta teolta, jos ottaa ivaillakseen syvää viisautta sisältävän aatteen hullunkurista muotoamista, sitä äkkipikaista, väärää, aritmeettista menetelmää, jonka avulla yritetään ilmaista yhteiskunnassa mahdollista ja toisinaan todella elävääkin kollektiivista henkeä — uskon puolestani ehdottomasti kansanvaltaan, älyllisesti valppaaseen, tietoiseen ja itsekuriin tottuneeseen kansanvaltaan — mutta niin kauan kuin vallitsee tämä mystillinen usko suureen joukkoon, tämä epämääräinen, tunteenomainen, epäkriitillinen tapa väistää oikean hallituksen ja kollektiivisen tahdon organisoimisessa ilmeneviä valtavia vaikeuksia, täytyy sosialistisen suunnitelman jäädä käytäntöön soveltumattomaksi ja sivistymättömässä, huonosti järjestetyssä yhteisössä vaaralliseksikin ehdotelmaksi. Vaikka olenkin sosialisti, huomaan selvästi nämä mahdollisuudet, ja onhan typerää, jos mies useissa suhteissa toisen kannalla ollen senvuoksi jättää varoittamatta häntä huolettomasti käsittelemästä ladattua ampuma-asetta. Sosialidemokratia voi hyvinkin muuttua mahdiksi, joka pelkän voiman ja hoidottoman uskonsa nojalla hävittää hallituksen asettamatta mitään sen sijaan. En tiedä, tuleeko ehkä lopulta käymään niin Amerikan Yhdysvalloissa.

Vaikka marxilaisuus merkitsikin suurta edistysaskelta sitä edeltävään hajanaiseen ja sekasortoiseen sosialismiin verrattuna, se oli kuitenkin puutteellinen toisissa suhteissa ja myöskin sikäli, ettei kyennyt esittämään minkäänlaista valtio-organisation suunnitelmaa. Niinpä sillä esimerkiksi oli huono tieto naisista ja lapsista; sen perustajia eivät näytä innostaneen kasvatuksen tarpeet eikä nousevaan sukupolveen kohdistuva huolenpito. Kukaan biologi — oikeastaan ei yksikään tieteellinen henki — ei näytä hillinneen sen ankarasti "taloudellisia" tendenssejä.

Se tehostaa siinä määrin liiallisesti elämän taloudellista puolta, että toisinaan voisi luulla sen koskevan maailmaa, jossa elää pelkkiä "tuottavia" kuolemattomia, jotka eivät koskaan synny eivätkä vanhene, vaan käyvät ikuista taistelua teollisuuden kehittyvässä prosessissa.

Sosiaalisen elämän keskeisin tosiasia ei kumminkaan ole tuottaminen, vaan "jälleentuottaminen". Naiset, lapset ja kasvatus ovat taka-alalla Marxin ehdotelmissa — niinkuin miehen koira, hänen yksityiset opintonsa tai kaniini-suosikkinsa. Nykyaikainen sosialismi sitävastoin asettaa ne etualalle. Sosialidemokratian opit menevät tässä suunnassa hiukan pitemmälle kuin se liberalismi, joka perusti Yhdysvallat jättäen huomioonottamatta naiset, lapset ja neekerit ja tehden poliittiseksi yksiköksi täysi-ikäisen valkoisen miehen. Siellä ei oivallettu, kuinka erinomaisen tärkeätä on, että koko yhteiskunta pitää päämääränään ja ponnistustensa esineenä nousevan sukupolven kasvattamista paremmaksi kuin nykyinen. Bebelin kirja Nainen esittää laajasti naisen osan haittoja nykyisissä oloissa, mutta kirjan lopussa olevat muutamat naisen tulevaisuutta koskevat sivut ovat kaunopuheisena todistuksena, kuinka kuivakiskoisen riittämätön marxilainen näkökanta tässä suhteessa on. Avioliiton, jota nykyaikainen sosialismi taipuu yhä enemmän kannattamaan, piti hävitä — ainakin lakimääräisenä liittona; naisten tuli esiintyä miehinä, mikäli oli kysymyksessä valtio…[27]

Tämä syntymäin ja kasvatuksen erinomaisen tärkeyden huomiottajättäminen mystillisen kansanvallan tehostamiseen liittyvänä esti marxilaista tajuamasta kasvatustoimen ja sosiaalisen kurin välttämättömyyttä ja avioliiton enemmän kuin henkilökohtaista tärkeyttä sosialistisessa suunnitelmassa. Hän voi sanoa kevein ja luottavaisin mielin kehittymättömille, tietämättömille, haparoiville sieluille: "Hävittäkää hallitus, ottakaa rikkailta heidän omaisuutensa, pankaa toimeen miesten yleinen äänioikeus, valitkaa kiinteästi velvoitettuja edustajia — niin tulette onnellisiksi!"

Eräät nykyaikaiset marxilaiset vaativat lisäksi referendumia, kansanäänestystä, jonka nojalla valittujen edustajien toimia voidaan vielä estää vetoamalla kiistanalaisissa asioissa yhteiskunnan kaikkien täysi-ikäisten yleiseen äänestykseen…

Näistä marxilaisuutta koskevista seikoista kirjoittaessani muistuu mieleeni suuri kokous avarassa Queens Hallissa, ja minä näen jälleen mr Hyndmanin takaraivon liikahtelevan nopeasti hänen ottaessaan vastaan kysymyksiä ja niihin vastatessaan. Se oli tosiaankin eräs omituisimpia kaikista niistä kokouksista, joissa olen ollut mukana. Se oli sosialidemokraattisen puolueen (Social Democratic Federation) suuri kokous, ja koko sali — permanto, parvekkeet ja koroke — oli täynnä, joskaan ei suinkaan täpötäynnä, tummaa, vakavaa väkeä. Punaisia käsivarsinauhoja ja kaulaliinoja näkyi runsaasti, samoin paljon kalpeita kasvoja, ja minua kummastutti, että läsnä oli tyttöjä ja naisia pienine lapsineen. Se muistutti kansanomaisissa romaaneissa kuvailtua sosialistikokousta enemmän kuin mikään ennen näkemäni. Puheenjohtajan paikalla oli sinä iltana lady Warwick, huomattava luokkataistelun alueelle tunkeutunut henkilö, sangen upeasti puettu, mikäli osasin asiaa arvostella, ja hänen vaiheillaan näytti luokkatietoisuuden ilmakehä tihentyvän. Hänen vaaleat hiuksensa ja hänen kukkarikas hattunsa erosivat auttamattomasti kokouksen yleisestä tummuudesta, ja oli hetkiä, joina olisi voinut kuvitella jonkin kylän ammattilaisten keräytyneen lady-patronessansa ympärille. Toimitusten päätyttyä, kun oli heilutettu punaista lippua ja kuoro oli laulanut "Punaisen lipun" kokousyleisön kumeasti säestelemänä, joku esitti kiitokset kreivittärelle tutunomaista kunnioitusta uhkuvin sanoin, jotka tekivät mainitun vaikutelman sitäkin täydellisemmäksi.

Mr Hyndmanin esitelmän nimenä oli "Vallankumouksen virrassa". Hän oli selittänyt, kuinka välttämätön koko tapahtuma oli, kuinka Venäjä kiiti eteenpäin — ja samoin Saksa, Ranska ja Amerikka — kohti ennustettua ratkaisua ja kohti ennustettua tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta samalla hän ohimennen innokkaasti kehoitti ponnistuksiin, agitatioon, ja moitti Englantia, joka jäi takapajulle kohtalon määräämässä tapahtumassa. Joku kuuntelijoiden himmeään joukkoon kuuluva henkilö keksi siinä ristiriitaisuutta.

Sitten kysymykset jätettiin puhujalle, paperilapuille kirjoitettuina, ja vihdoin tuon kuuntelijan keksimä vaikeus tuli selvitetyksi.

"Entä tämä?" virkkoi mr Hyndman, avasi paperilapun ja luki: "Minkätähden huolisimme harjoittaa agitatiota tai muuta toimintaa, jos trustit suorittavat koko asian meidän puolestamme?"

Sosialidemokraattisen puolueen vanha johtaja oli vaiti vain lyhyen hetken.

"Niin, mutta meidän tulee varautua", sanoi hän tarttuen reippaasti seuraavaan kysymykseen — ja minusta tuntui kuin nuo sanat olisivat murskanneet fatalistisen marxilaisuuden.

Meidän tulee varautua. Epäilemättä — kasvatuksen, tarkoituksen ja tehdyn päätöksen nojalla. Sosialismia ei saavuteta kohtalon, vaan tahdon varassa.

Tässä sopii sanoa sana anarkismista, joka on jonkinlainen marxilaisen sosialismin itäeurooppalainen reunamuistutus, äärimmäinen ja kerrassaan lopullinen muoto mystillisen demokratian ja sosialismin yhteenliittymistä. Anarkismissa Marxin hallinnollinen laissez faire saavuttaa loogillisen äärimmäisyytensä. "Jos kerran tavallinen kouluttamaton mies on oikeassa, niin mitä teemme noilla vaaliuurnilla, mitä noilla lain ja edustuksen välittävillä muodoilla?"

Siinä on hallinnon ja uudestirakentamisen täydellisestä huomiottajättämisestä johtuva loogillinen tulos. Äärimmäinen sosialidemokraatti ja äärimmäinen individualisti kohtaavat toisensa siinä opissa, ettei Kehityksen voimia ole vastustettava — tässä yhteydessä he tekevät asiasta jonkinlaisen jumaluuden käyttämällä suurta alkukirjainta. Organisatio, tarkastus, suunnitelma, kuriin tottunut tahto ovat heidän mielestään onnettomuudeksi — ne muodostavat elämän varsinaisen onnettomuuden. Jos siis henkilö sattuu olemaan luonteeltaan aktiivinen, hän joutuu tätä suuntaa noudattaessaan käyttelemään pommia hyveen täydellisen vapauttamisen välineenä; luonnonlaadultaan rauhallinen henkilö taas taipuu Tolstoin tavoin passiivisesti vastustamaan kaikkea hallitusta ja omaisuutta.

Anarkismi on niinmuodoin sosialistisen virran viimeinen vastajuoksu, sosialistisen ajatuksen viimeinen poimuttelu, joka ei enää ole minkäänlaisessa elähdyttävässä kosketuksessa luovaan kokemukseen. Anarkismi syntyy, kun sosialistinen yksityisomaisuuden hylkääminen joutuu sellaisten henkilöiden ajatuskehään, jotka ovat tottuneet elämään hallittuina ja vastuuttomina, kun sen omaksuvat henkilöt, joiden toimintavapaus on rajoitettu ja jotka luonnostaan vieroksuvat uupumatonta työtä, harmillisia takapoukkoja ja epäonnistumisia, ponnistuksia, väsymystä ja hankausta moniosaisen ihanteen tavoittelussa. Niinpä se rehoittaakin runsaimmin idässä, missä ihmiset näyttävät olevan vähemmässä määrässä tarmokkaita ja rakentavia, ja räjähtää tai sammuu Amerikan manterella.

Anarkismi puukkoineen ja pommeineen on sosialismin keskeinen, tuon hedelmällisen äidin muodoton sikiö. Se on luonnoton olento, aivan toisenlainen kuin sen synnyttäjä, sillä sosialistien keskuudessa on rakentava henki, järjestävä ja organisoiva henki ollut alun alkaen voimakas. Tuo poliittinen laissez faire pääsi erehdyksestä, huomaamatta, pujahtamaan liikkeeseen, joka oli ennen kaikkea laissez faire-periaatteen järjestelmällistä vastustamista taloudellisen ja sosiaalisen elämän aloilla…

Tähän kirjoittamani koskee anarkismia, joka on nykyaikaisen sosialismin vastakohta, poliittista anarkismia. On kumminkin olemassa eräs toinenkin anarkian laji, joka näiden ajatussuuntien oppijan tulee tarkoin erottaa äsken käsitellystä, nimittäin Tolstoin anarkismi ja toinen, William Morrisin laatu. Kumpikaan niistä ei heiluta mitään mustaa lippua eikä yllytä väkivaltaan, vaan molemmat edustavat sitä esteettömän ja omaehtoisen kunnon ja hyvyyden käsitettä, joka otaksumani mukaan on kaikkien oikeinajattelevien ihmisten siveellisenä ihanteena. Maksaa vaivan määritellä erittäin selvästi tämän toisen anarkisminlajin, jalomman anarkismin suhde uurastavaan ja rakentavaan sosialismiin, jota monet meistä nykyjään pitävät käytännöllisenä oppaanaan elämän toiminnoissa, jotta voimme tarkoin sanoa, missä ne toisiaan koskettavat, missä kohden taas toisistaan eroavat.

Inhimillisen yhteiselämän lopullinen ihanne ei varmaankaan ole sosialismi, vaan sellainen elämänjärjestys, joka ei ole riitaisa eikä perustu valppaasti vartioituihin oikeuksiin, olotila, joka on vapaa omaisuudesta, vapaa kateudesta ja "lain yläpuolella". Silloin, silloin ei tule olemaan "avioliittoa eikä avioksi antamista". Kristuksen opin koko sisällys viittaa sellaiseen ihanteeseen; Paavali ja Kristus viittaavat kerran toisensa jälkeen "oikeiden ja täydellisten" ihmisten ihanteelliseen maailmaan, missä oikeus ja kauneus kukkivat vaiston varassa, missä oikeat lait ja säännöt ovat tarpeettomat ja väärät mahdottomat. "Kohdistakaa huomionne", sanoo ystäväni Stewart Headlam mainiossa kristillistä sosialismia koskevassa tutkimuksessaan, "kohdistakaan huomionne sarjaan Kristuksen opetuksia, joita mainitsemme vertausten nimellä ja joissa tosiaankin verrataan toisiinsa sitä, mitä Kristus näki tapahtuvan jokapäiväisessä elämässä ympärillään, ja sitä, mikä kuuluu taivaan valtakuntaan. Jos näiden vertausten taivaan valtakunta tarkoittaa jotakin paikkaa pilvien takana tai paikkaa, johon ihmiset joutuvat kuoleman jälkeen, niin väitän, ettette saa niistä kirvoitetuksi ilmi minkäänlaista merkitystä. Mutta jos taivaan valtakunta tarkoittaa (kuten Kristuksen opin toiset kohdat selvästi osoittavat) maan päälle perustettavaa oikeuden yhteiskuntaa, niin ne kaikki saavat selvän ja kauniin merkityksen, merkityksen, jonka summa sisältyy epäilijöiden ja ateistien usein meitä vastaan käyttelemään lauseeseen 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä annetaan teille sen lisäksi.' Kristus siis sanoi näin: 'Eläkää kaikki yhdessä, älkää kukin erikseen; eläkää sen vanhurskaan yhteiskunnan jäseninä, jota minä olen tullut perustamaan maan päälle, niin tulette puetuiksi kuin Idän liljat ja ruokituiksi yhtä varmasti kuin taivaan linnut'."

R.J. Cambell, joka tulee sosialismiin vapaakirkollista tietä, väittää yhtä vakuuttavasti, että "taivaan valtakunta" oli ja on mainen ihanne.

Se ei ole ainoastaan kristillinen yhteiskuntaihanne, vaan jokaisen oikeinajattelevan miehen, jokaisen täysin kauneutta tajuavan ihmisen ihanne. Te löydätte sen esitettynä kahdesta kuolemattoman kauniista oman aikamme Utopiasta, jotka molemmat — olen ylpeä sen sanoessani — ovat englantilaisen kirjoittamat. Toinen on William Morrisin News from Nowhere ("Uutisia Ei-mistään"), toinen Hudsonin hieno Crystal Age ("Kristallinen aika"). Kumpikin esittää itse asiassa anarkistisen valtion, kumpikin edellyttää ihannoituja inhimillisiä olentoja, jotka ovat hienompia, yksinkertaisempia, jalompia kuin ne kiihtyneet, rajoitetut ja ponnistelevat sieluraukat, jotka toivovat ja kärsivät nykyisen elämän ahdingossa. Ja tämän kirjoittaja — minun täytyy mainita hänet tässä ehkäistäkseni myöhempää sekaannusta — kuvitellessaan joitakin aikoja sitten ihmiskunnan, jota pyrstötähden pyrstön hipaisu kohotti sekä siveellisesti että älyllisesti,[28] joutui premissiensä pakottamana ja vastoin alkuperäistä tarkoitustaanko kuvailemaan tämän maailmannuorennuksen tulosta yleväksi anarkismiksi eikä sosialistiseksi valtioksi.

Sosialismin tehtävä sijaitsee kuitenkin alemmassa tasossa ja koskee välittömiä asioita. Meidän aineksemme on maailma sellaisenaan, maailma täynnä vääriä lakeja, huonoja perintätapoja, perittyjä sairauksia ja heikkouksia, taudinsiemeniä ja myrkkyjä, likaa ja kateutta. Me emme ole tekemisissä suurenmoisten olentojen kanssa, sellaisten, joita näkee ihannoivissa maalauksissa ja loistavissa kuvanveistoksissa, miten kauniina ne tarjoutunevatkin nähtäviksemme alastomina ja häpeää tuntematta, me olemme tekemisissä kuumakorvaisten, huonostikammattujen ihmisten kanssa, joita vaivaa huono ruoansulatus, kaljupäisyys, liikalihavuus ja hermostuminen, jotka ovat surkuteltavia, heikkoja, turhamaisia ja äärettömän herkästi loukkaantuvia sekä erittäin ilkeitä ja kohtuuttomia, ihmisten kanssa, joita valitettavasti täytyy haastaa oikeuteen vastaamaan, jotta käyttäytyisivät edes jossakin määrin rehellisesti ja oikeamielisesti toisiaan kohtaan. Sellaisten henkilöiden äkillinen vapauttaminen kaikesta laista ja pakosta tarjoaisi yhtä kamalan ja ruman näyn kuin heidän ruumisraukkojensa riisuminen…

Tuo anarkistinen maailma, myönnän sen, on meidän unelmamme. Me uskomme — ainakin minä uskon — että tämä maailma, tämä kiertotähtemme tulee kerran kantamaan rotua, joka on kaikkein korkeimpia ja uskaliaimpia haaveitamme parempi, rotua, joka syntyy meidän tahdostamme ja ruumiittemme aineksesta, rotua, joka, kuten olen toisessa yhteydessä sanonut, "seisoo maan kamaralla niinkuin jakkaralla, nauraen ja ojentaen kätensä tähtien joukkoon", mutta siihen tulokseen johtaa ainoastaan kasvatuskuri ja laki. Sosialismi on valmistusta tuohon korkeampaan anarkismiin; me tahdomme vaivalla ja työllä kumota vääriä omaisuutta ja itseyttä koskevia käsityksiä, poistaa vääriä lakeja ja myrkyllisiä ja vihaaluovia neuvoja ja ennakkoluuloja, luoda oikean sosiaalisen menettelyn järjestelmän ja oikeiden tuntojen ja toiminnan perintätavan. Sosialismi on tuon jalon aitoanarkismin koulu, jossa me harjoittamalla ja rajoittamalla teemme vapaita ihmisiä.

Max Beerbohm on kirjoittanut sievän ja liian vähän tunnetun tarinan, The Happy Hypocrite ("Onnellinen teeskentelijä"), joka ei mielestäni vain kuvaile sosialismin suhdetta filosofiseen anarkismiin, vaan kuvaa kaikkienkin oppien suhdetta kaikkeen idealismiin. Siinä kerrotaan kauniista naamiosta, jota käytti rakastava mies, kunnes väsyi siihenkin petokseen ja heitti sen pois, hiukan epätoivoisena — ja havaitsi omien kasvojensa muuttuneen toivottua itseyttä vastaaviksi. Samoin tulisi meidän hunnuttaa ahneutemme, nykyinen epäluuloinen ja itsekäs saaliinhimomme alistumalla lakeihin ja laitoksiin, jotka huutavat "velvollisuutta ja palvelusta" kaikkien ihmisten korviin, meidän tulisi torjua pahaa niin kauan ja niin tehokkaasti, että laki lopulta muuttuu tavaksi ja ahneus ja itsekkyys lakkaavat olemasta maailmaa johtavina virikkeinä. Sosialismi on se naamio, joka tahtoo muovata maailman hyvien ihmisten haaveita vastaavan anarkismin muotoon.

Nämä ovat kuitenkin kaukaisia näköaloja, vilkahduksia sosialistisen näkörannan takaa. Ne henkilöt, jotka tahtovat saattaa anarkismia voimaan jo nyt, ovat henkilöitä, joilta puuttuu inhimillistä kokemusta ja kaikkea huumorin lieventävää vaikutusta, vain hiukkasta parempia kuin ne eriskummalliset, yksipuoliset olennot, jotka naurettavan vakavina piirtävät olemuksellaan pilakuvan Nietzschestä ja ymmärtävät Shaw'nsa kerrassaan väärin — tahtovat luoda "yli-ihmis"-luokan, joka petoksen ja väkivallan voimalla vallitsisi heitä itseään parempien ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa. Se on typerä oppi, jonka kauheutta vähentää vain sen erinomainen naurettavuus. Meille on parasta uskollisuus ja nöyryys, totuus ja palvelus, suurimpana kunnianamme on, että olemme nähneet tuon suuren näyn ja epäonnistuneet — mutta emme täydellisesti… Me itse ja meidänlaisemme emme tahdo "tehdä kauppaa ylpeydellä", vaan tahdomme olla iloiset oppiessamme hiukan tätä palveluksen henkeä, kyetessämme toteuttamaan hiukan nöyryyttä, antautuessamme aikaansaamaan sosialismia ja sivistynyttä valtiota ilman minkäänlaista omahyväisyyttä — kuin lapset, jotka ovat iloiset saadessaan olla avullisina suurempien töissä ja jättää ne lelut, jotka ovat aikaisemmin heitä askarruttaneet.