SEITSEMÄS LUKU

HÄVITTÄISIKÖ NYKYAIKAINEN SOSIALISMI KAIKEN OMAISUUDEN?

Selitettyämme edellisessä luvussa melkoisen määrän sosialismin ja kodin suhdetta koskevia väärinkäsityksiä ja väärän tulkinnan mahdollisuuksia, kiinnitämme nyt hiukan enemmän huomiota vallitsevaan omaisuusteoriaan ja sanomme tarkalleen, millä kannalla nykyaikainen sosialismi siinä suhteessa on.

Seikka on ilmeisesti se, ettei sosialisti, tahtoipa tai ei, kykenisi kerrassaan hävittämään persoonallista omaisuutta paremmin kuin ihmisen maksaa. Ihmisen persoonallisuuden avartuminen hänen itsensä ulkopuolelle on yhtä luonnollinen ja vaistonomainen asia kuin syöminen. Mutta vaikka maksa onkin välttämätön elin, ei silti ole syytä laajentaa sitä epämukavan suureksi, ja jos syömisvaisto onkin kukistumaton, ei ylensyöminen kumminkaan ole puolustettavissa. Nykyaikainen sosialisti on sitä mieltä, että vallitsevaa persoonallisen omaisuuden aatetta on suunnattomasti liioiteltu ja asiaankuulumattomasti avarrettu sellaisiin olioihin asti, joiden ei pidä olla yksityisomaisuutta; toisaalta hän mielellään myöntää, että tuo aate on sosiaalisessa suhteessa erinomaisen hyödyllinen ja toivottava, kun se tyytyy omiin rajoihinsa.

Useat niistä vanhemmista kirjailijoista, jotka olivat "sosialisteja ennen sosialismia", esimerkiksi Platon ja Thomas More, epäilemättä poistivat yksityisomaisuuden kerrassaan. He olivat äärimmäisiä kommunisteja, ja samoin oli useiden varhaisempien sosialistien laita. Moren Utopiassa ei ovia käynyt sulkeminen, ne olivat aina avoinna; ihmisillä ei ollut yksityistä huonettakaan. Nämä varhaisemmat kirjailijat tahtoivat tehostaa itsensäkieltämisen välttämättömyyttä ihanteellisessa valtiossa, hämmästyttää ja hämmentää, ja tulivat siten tehostaneeksi liikaa. Varhaisimman ajan kristityt olivat ilmeisesti melkein täydellisiä kommunisteja, ja Amerikassa suoritettu mielenkiintoinen kristillisen sosialismin (tai paremmin sanoen epäortodoksisen kristillisyyden lajin) koe, Oneida-yhteisö, oli menestyksellisesti kommunistinen joka suhteessa useiden vuosien aikana. Mutta nykyaikainen sosialisti ei ole kommunisti, nykyaikainen sosialisti, joka sepittää sosiaalisen uudestirakentamisen ohjelmaa koko maailmaa ja kaikkia luonnetyyppejä varten, tietää sellaiset haaveet kerrassaan mahdottomiksi toteuttaa ja tietää sitäpaitsi, kuinka suurta inhimillisen persoonallisuuden ja erikoisuuden uhraamista sellaiset ihanteet edellyttävät.

On muistettava, että "omaisuus" on hiukan epämääräinen sana. Ehdotonta omaisuutta on tuskin olemassakaan — ehdotonta siinä mielessä, että sen käyttäminen olisi täysin rajoittamaton; melkein kaikki omaisuus on epätäydellistä ja suhteellista. Ihminen ei omista nykyisten lakien vallitessa ehdottomasti omaa henkeänsäkään; häntä kielletään tekemästä itsemurhaa ja rangaistaan, jos yrittää. Hän ei saa esiintyä loukkaavan likaisesti eikä sopimattomasti puettuna; hänen ruumiinsa vapaa käyttö on rajoitettu. Talon, maa-alueen ja tehtaan omistaja on kaikenlaisten rajoitusten alainen, hänen tulee noudattaa esimerkiksi rakennusjärjestystä, ja samoin on hevosen tai koiran omistajan laita. Ei ole myöskään olemassa omaisuutta, joka on vapaa verotuksesta. Nykyaikanakin omaisuus on rajoitettu asia, ja on hyvä pitää tämä mielessään. Se voidaan määritellä "siksi, mitä voi käytellä miten haluaa", vain erinäisin erikoisin rajoituksin, ja valtiolla näyttää niinmuodoin olevan ainakin laillinen oikeus lisätä rajoitusten määrää ja muovata niiden laatua. Äärimmäinenkin yksityisomaisuus on rajoitettu eräillä sen tervettä ja inhimillistä käyttöä koskevilla säädöksillä.

Siinä mielessä on jokaisella täysi-ikäisellä henkilöllä nykyaikana omaisuutenaan oma persoonansa, vaatteensa, kojeensa, esimerkiksi polkupyöränsä ja urheiluvälineensä. Aivan samassa mielessä hänellä olisi omaisuutensa sosialisminkin vallitessa, mikäli ovat puheena mainitunlaiset esineet. Sellaisiin olioihin kohdistuva omistuksentunto on melkein vaistomainen; pienet poikani, toinen viiden, toinen kolmen vuoden ikäinen, tietävät lelujen ja varusteiden ollessa kysymyksessä erinomaisen hyvin, mitä merkitsee "minun" ja (melkein, joskaan ei täysin yhtä selvästi) "sinun". Nykyaikainen sosialismi ei varmaankaan taivu kumoamaan näitä luonnollisia taipumuksia enempää kuin asian koskiessa kotia. Nykyaikainen sosialismi taipuu itse asiassa paljoa pikemmin takaamaan ja turvaamaan tätä luonnollista omistusta. Hän ei myöskään aio siepata rahoja ihmisten taskuista. On kyllä totta, että varhaisemmat ja äärimmäiset sosialistiteoreetikot havaitsivat kommunismissaan rahan tarpeettomaksi, mutta en usko nykyisin olevan ketään edustavaa sosialistia, joka ei myönnä, että valtion täytyy maksaa ja saada rahaa, että raha on inhimilliselle vapaudelle välttämätön. Rahan hahmottomuus, sen rajaton muunnettavuus, suo sitä kuluttaville ihmisille sellaisen valinnan ja itsensä ilmaisemisen mahdollisuuden, joka olisi käsittämätön sen puuttuessa.

Kaikkea sellaista omaisuutta sosialismi tulee vastaansanomatta kannattamaan, samoin kirjojen ja esteettistä tyydytystä tuottavien esineiden, huonekaluston, miehen tai naisen hallussa olevan huoneiston tai asuinrakennuksen ja heidän talousesineittensä yksityisomistusta. Se tulee kannattamaan suurempaa määrää yksityisomaisuutta kuin työväenluokkaan kuuluvalla henkilöllä meidän päivinämme yleensä on. Se ei myöskään estä säästämistä eikä keräämistä, elleivät ihmiset mieluummin kuluta ansaitsemiaan — eikä sen tarvitse kieltää rahanlainaamistakaan. Aivan toinen kysymys on, suostuuko se nykyjään sallittuun koronkiskomiseen. Kun maailman jokapäiväiset tarpeet on tyydytetty tieteellisen julkisen järjestelyn ja yhteisen luonnonomaisuuden nojalla, jää epäilemättä vielä suuri joukko uusia ja epävarmoja kokeita edellyttäviä toimia ja yrityksiä varsinaisen valtiollisen toiminnan rajojen ulkopuolelle. Asiaaharrastavat ja varakkaat henkilöt varmaan sijoittavat osakkeenomistajina liikoja rahojansa sellaisiin yhtiöihin, joissa vastuuvelvollisuus on rajoitettu, saaden hyötyä tai joutuen häviölle aivan moitteettomalla tavalla. Taivun kuitenkin epäilemään, tuleeko olemaan vielä silloinkin obligatioita, hypoteekkejä, prioriteettiosakkeita ja muita sellaisia keinottelua palvelevia erotuksia enempää kuin korkoakaan missään muodossa. Rahanlainaajan tulee varautua kärsimään häviötä samoinkuin saamaan voittoa — siinä on epäilemättä se moraalinen laki, joka kieltää koronkiskomisen; hänen ei sovi sallia iskevän vaikeuksiin joutuneen liikkeen suonta vaatimalla auttamattomia prosenttejansa ja siten saattavan puille paljaille tavallisen osakkeenomistajan, yhtä vähän kuin maanomistajan tulisi sallia saattavan puille paljaille vuokralaisensa, joka ei kykene vuokraa maksamaan. Niin opetti aikoinaan kristillinen kirkko, ja minä en tunne katolisen kirkon henkisen kehityksen vaiheita kyllin tarkoin voidakseni sanoa, milloin se on muuttunut siksi, mikä näyttää nykyjään olevan: korkoavaativan maanomistajan ja koronkiskurin edustajaksi ja sosialismin vastustajaksi. Niin opettaa nykyinen sosialismi. Jos koronkiskontaa tulee ollenkaan esiintymään sosialistisessa valtiossa, jos maksua on armotta vaadittava takaisin eräissä tapauksissa, niin sellainen tehtävä nähdäkseni kuuluu yksin valtiolle. Valtio tulee olemaan kaiken kerätyn omaisuuden ja kaikkien liikeyritysten ainoa pankkiiri ja samoin ainoa maanomistaja ja palo-, tapaturma- ja vanhuudenvakuutusliike. Raha-asioissa, samoinkuin julkisen palveluksen ja hallinnon alalla, se tulee puoltamaan ihmissukua, jokaisen yksilöllisen sattuman ja seikkailun takana piilevää pysyväistä oliota.

Jälkeenjätetty omaisuus, toisin sanoen valta testamentata ja oikeus periä, tulee sekin jäämään lievennetyssä muodossa vallitsevaksi sosialistisessa valtiossa. Ei ole minkäänlaista syytä, joka sitä vastustaisi. Esimerkiksi perintökappaleiden puolesta puhuu voimakas luonnollinen tunne; meidän mielestämme poika voi hyvinkin omistaa — vaikka hänen ei suinkaan mielestämme pitäisi myydä — niitä isälle kuuluneita esineitä, jotka isä tahtoo hänelle jättää. Syntyperästä ylpeileminen on kunniallinen asia, se merkitsee omiin veriheimolaisiin kohdistuvaa kiintymystä, ja minä toivon, että vielä tuhannen vuoden kuluttua joku jälkeläinen säilyttelee aarteenaan meidän päiviltämme polveutuvaa käytännöstä poisjäänyttä vaakunakilpeä tai haalistuneen kudelman kappaletta. Ihminen, joka vihaa perinnäisiä erioikeuksia, voi silti kunnioittaa sukupuuta.

Leskellä, naisella samoinkuin miehelläkin, on ilmeisesti eräänlainen luonnollinen omistusoikeus siihen omaisuuteen, joka on ollut hänen ja vainajan yhteinen, kotiin, puutarhaan, soittovälineisiin, kirjoihin ja muihin kotoisiin olioihin. Nykyisin me yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ajamme lesken tiehensä, hän jää nimellisesti entisen kodin omistajaksi, mutta hänen täytyy se joko vuokrata kalustettuna tai myydä, siirtyä asumaan johonkin täyshoitolaan tai ahtaaseen vuokra-asumukseen.

Jokin määrä kerättyjä rahojakin voi periytyä ystävälle tai sukulaiselle. Se on yleistä hyötyä koskeva kysymys; sosialismi on luopunut kaikista ehdottomista väitteistä sellaisissa seikoissa ja tarkastelee näitä ongelmia nyt yksityiskohtaisina kysymyksinä, jotka vaativat hienojen erojen huomioonottamista. Me tahdomme vapautua pedanttisuudesta. Nykyaikainen sosialisti pyrkii säilyttämään kaikkea sitä omaisuutta, joka on persoonallisuuden laajennusta, ja pyrkii hävittämään sitä liiallista omaisuutta, joka antaa ihmisen valtaan lähimmäisten ravinnon ja tarpeet, maan, teollisuuskoneiston, toisten ihmisten kodit, koronkiskurin vaatimukset ja kaiken tuon perimisen. Terveellisiin määritelmiin taipuvat sosialistit sanovat hyväksyvänsä sellaisen omaisuuden, jota käytetään ja kulutetaan, ja vastustavansa vain "tuotannonvälineiden" yksityisomistusta, mutta minä puolestani en halua turvautua ylen täsmällisiin määritelmiin. Yleinen tarkoitus on riittävän selvä, erikoistapaus vaatii erikoista sovellutusta. Me nykyaikaiset sosialistit vastustamme verrattain pienen kaikkien omaisuutta anastavan yksilöryhmän luonnotonta omaisuutta, koska tahdomme nähdä valinnan ja yksilöllisen ilmaisun tilaisuutta kaikissa näissä omaisuutta koskevissa asioissa.

Minä taivun ajattelemaan — mutta huomautan samalla puhuvani asiasta, joka ei kuulu nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden tekstiin — että sosialismi yksityisomaisuutta poistaessaan tuo korvaavaa ainesta luomalla oikeuksia. Sosialismi tulee epäilemättä kumoamaan maan ja luonnollisten ainesten sekä kasattujen teollisuusvarojen yksityisomistuksen toimien itse kaiken maan omistajana ja kaiken pääoman haltijana, mutta se ei merkitse, että me kaikki tulemme olemaan valtion vuokralaisia, joiden vuokrasopimus voidaan purkaa milloin tahansa. Sosialistinen valtio tulee erittäin todennäköisesti tunnustamaan parannuksia suorittavan hallussapitäjän ja hyödyllisen vuokraajan oikeudet. On ilmeisesti sekä oikeata että yleishyödyllistä, jos henkilöllä, joka ottaa haltuunsa maa-alueen ja tekee sen arvokkaaksi — esimerkiksi muuttamalla sen viinitarhaksi — on oikeus saada pitää sitä turvallisesti huostassaan ja jos se voidaan häneltä ottaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja runsaasta korvauksesta. Jos henkilö maanviljelys- tai puutarhaviljelystilan vuokrattuaan tuntee haluavansa siinä uurastaa ja myöhemmin siinä levätä vaivoistaan, en luule järkevän sosialismin vastustavan tätä viiniköynnökseen ja viikunapuuhun kohdistuvaa kiintymystä. Jos se ehdottomasti vastustaakin vapaata maanomistusta, se ei varmaankaan kiellä vuokrallapitämistä. Ja luulenpa, että valtio voi osoittautua monessa suhteessa jalommaksi ja tunnekykyisemmäksi maanhaltijaksi kuin kukaan yksityinen.

Toisellakin tähän liittyvällä alalla sosialismi voi varsin hyvin suvaita yksityisomaisuutta, laadultaan niin hienoa, että yksityisen maanomistuksen alla huokaileva Britanniamme voi suoda sellaista ainoastaan aivan pienelle vähemmistölle. Tarkoitan sen talon yksityistä omistamista, jossa henkilö asuu… Antautuakseni tässä aivan omavaltaisiin mietteisiin taivun ajattelemaan, että tulevaisuudessa noudatetaan kahta rinnakkaismenetelmää koteja rakennettaessa. Monet henkilöt tulevat aina tarvitsemaan asuntoja, jotka he voivat vuokrata pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi ja joita he eivät mitenkään omista. Nykyjään sellaiset henkilöt asuvat keinottelijain rakentamissa surkean vaateliaissa huvilamaisissa rakennuksissa, kehnoissa maalaishökkeleissä ja vuokrataloissa, jotka meidän aikanamme rumentavat koko Englantia. Sellaisia asumuksia toimittavat sosialistisessa tulevaisuudessa varmaan paikalliset viranomaiset, mutta ne tulevat olemaan hyvien arkkitehtien suunnittelemia kauniita ja kunnollisia taloja, joita on helppo pitää puhtaina ja valoisina, ilmavina ja mukavina, sivistyneiden ihmisten koteja, nähtäviksi kelpaavia jalossa ja järjestetyssä maailmassa. Mutta sitäpaitsi tulee olemaan varakkaita yksityishenkilöitä, jotka sellaiseen asiaan luonnostaan taipuen rakennuttavat itselleen kodin ruveten valtio-maanomistajan vuokralaiseksi. Heilläkin tulee olemaan melkoinen määrä omaisuutta, joka voi avartua oikeudeksikin — ellei testamenttausoikeudeksi, niin ainakin oikeudeksi mainita mahdollisten vuokraaja-seuraajiensa joukosta se, jolle suovat etusijan…

Kokonainen sarja omistustuntoja liittyy vielä virallisiin velvollisuuksiin ja vastuunalaisuuteen. Henkilöitä, jotka ovat toimineet kunnollisesti jollakin alalla, ei voida helposti temmata siitä irti. Terveydenhoitoa valvovaa lääkäri-virkamiestä, opettajaa, joka on kaupungissa jakanut oppia miespolven ajan, miestä, joka on saanut aikaan julkisen puutarhan, liittää moraalisen oikeutuksen side heidän työhönsä koko elämän ajan. Nykyisissä oloissa ei ole niin laita. Tiedän, kuinka helppo on sanoa, että tämä kaikki on hallinnollinen ja yksityisseikkaa koskeva kysymys.

Epäilemättä. Mutta sittenkin on tärkeätä esittää se tässä selvästi, tehdä ilmeiseksi, ettei sosialismin tulo tuhoa sellaista ihmisen ja hänen suorittamansa työn samastumista, joka on aivan luonnollinen ja suotava, vaan että tätä elävää ja oikeudenmukaista omistuksentuntoa, jos mitään, tullaan sosialismin vallitessa rohkaisemaan ja sen vaatimuksia tukemaan. Nykyisenä aikana tämä erikoisen eloisa omistuksentunto jätetään usein kerrassaan huomioonottamatta. Joka päivä kuulee kerrottavan miehistä, jotka ovat työllään perustaneet liikkeisiin kokonaisia uusia osastoja, miehistä, jotka ovat hankkineet työnantajilleen suuria aineellisia arvoja, miehistä, jotka ovat uhranneet elämänsä teollisuuskoneistolle ja jotka on sitten viskattu syrjään, joko siitä syystä, että heidän tuottamansa hyöty on vähentynyt olemattomiin, persoonallisen loukkaantumisen vuoksi, tai jotta saataisiin sijaa suosikeille, työnantajan pojalle, serkulle tai kenelle tahansa, minkäänlaisesta vetoamisesta välittämättä ja antamatta mitään korvausta. Yksityisomistus on itsevaltiutta; parhaimmillaankin se on piilevää vääryyttä kaikissa sellaisissa seikoissa.

Ajateltakoon vielä taiteilijaa ja keksijää, joiden nykyaikana täytyy ylen usein myydä alkuasteillaan olevat keksintönsä välittömän toimeentulonsa vuoksi. Keinottelijat ottavat haltuunsa nämä aloitetut työt ja havaitsevat ne toisinaan arvottomiksi, toisinaan taas löytävät niistä suunnattomien rikkauksien lähteitä. Arvon määrittely ei ole missään muussa asiassa vaikeampi kuin luovan työn ollessa kysymyksessä; vain harvat nerot ovat saaneet heti tunnustusta, ja taiteen, kirjallisuuden ja keksintöjen historia on täynnä Chattertoneja ja Savageja, jotka ovat tuhoutuneet ennenkuin tunnustus tuli, ja Dickensejä, jotka ovat epäviisaasti myyneet itsensä. Ajateltakoon, millainen suunnaton sosiaalinen hyöty asiasta koituisi, jos luovan työn tekijällä olisi jo nyt ehdoton oikeus saada osansa hänen työnsä ansaitsemasta tunnustuksesta. Sosialismin vallitessa se olisi koko elämän ajan hänellä — ja maailmalla, ja hän voisi sitä valvoa. Hänellä olisi vapaus lisätä, muovata, uudistaa.

Kaikilla näillä aloilla nykyaikainen sosialismi pyrkii luomaan ja vahvistamaan omistusta ja oikeuksia, käyttäjäin omistusta ja luovan työn suorittajan oikeuksia. Se tahtoo poistaa aivan toisenlaista omistusta: luotonantajan, panttilainaajan, maanomistajan ja koronkiskurin, ostelijan, pelikeinottelijan, yksinoikeudenanastajan ja muilla mailla oleskelevan maan- tai kiinteistönomistajan yksityisomistusta ja vaatimuksia… Sosialismi ei itse asiassa hävittäisi mitään varsinaista omaisuutta, vaan yksinomaan sen näennäisomaisuuden, joka jonkinlaisena noidanluomana harhakuvana ryöstää meitä kaikkia.

Kun tässä pohdimme sosialistista omaisuuteen suhtautumista, lienee syytä tarkastella erästä pientä vastaväiteryhmää, joka usein esitetään sosialismia vastustavalta taholta. Viittaan erikoisesti erääseen vaikeaan seikkaan, vähäisen kelpo miehen säästöjä koskevaan.

Jos lukija on vähänkään perehtynyt tähän kiistakirjallisuuden haaraan, hän luultavasti tietää, kuinka tämä ikävä asia esitetään. Meille kuvaillaan uskomattoman uuttera, hyvä ja kunnollinen köyhä mies; hän on tehnyt työtä, on säästänyt, ja hänellä on vihdoin vanhojen päiviensä varalle muutamia yhtiön osakkeita, "kappale maata" tai kenties huoneisto jossakin asuntoyhtiössä. Tahdommeko — sosialismin vastustaja on tukehtua mielenliikutukseen — muuttaa maailmaa niin, että riistämme häneltä sen?… Sosialismin vastustaja hillitsee itsensä ankarasti ponnistaen ja siirtyy sitäkin liikuttavampaan asiaan… leskeen![14]

Otaksun edelliseen kappaleeseen sisältyvän varmoja vakuutuksia, jotka antavat lukijalle parempaa tietoa tästä asiasta. Tämä säästäväiseen vähäiseen mieheen, leskeen ja orpolapsiin kohdistuva huolekkuus näyttää minusta kaikkein vilpillisimpiin sosialismia vastustaviin väitteisiin kuuluvalta. Mies, "joka on säästänyt muutamia puntia", köyhä leski ja hänen lapsensa, jotka pitävät kiinni jonkin maakappäleen yksityisomistuksesta, on työnnetty esiin turvaamaan tilanomistajan ja rahamiehen apajoita. Tarkastamme tässä tosiasioita nähdäksemme, kuinka nykyinen talousjärjestelmämme todellisuudessa käsittelee köyhän miehen "sijoituksia".

Se ei ensinnäkään takaa pienelle sijoittajalle hänen säästöjensä varmaa säilymistä. Hän tulee sijoitusmaailmaan vähätietoisena, herkkäuskoisena ja ymmärtämättömästi epäilevänä, ja hänen luokkansa joutuu alinomaa ja järjestelmällisesti menettämään vähät varansa. Jokainen asioitatunteva henkilö voi todistaa, että toinen suuri rahaliike toisensa jälkeen nielee pienet sijoitukset. Moni valtavan suuri, kunnianarvoiselta näyttävä yritys käyttää liikepääomanaan satojatuhansia puntia, jotka on jaettu muutamaan tuhanteen tavalliseen osakkeeseen, määrättyyn lukuun prioriteettiosakkeita ja obligatioita. Se aloittaa toimintansa kukoistavana, tavallisista osakkeista saadaan muutamina vuosina seitsemän, kahdeksan, kymmenen prosenttia. Vähäinen kelpo mies tahtoo pitää huolta leskensä tulevaisuudesta ja omista vanhuudenpäivistään hankkimalla näitä arvossapidettyjä arvopapereita. Osakkeiden hinta nousee yli nimellisarvon ja siirtyy sitten hitaasti ja varmasti ensimmäisten keinottelevain omistajain käsistä säästörahojaan sijoittavan yleisön huostaan. Sitten alkaa hidas, tyyni aleneminen, ylimääräiset osingot loppuvat, osakkeiden hinta kutistuu nopeasti. Ajateltakoon sellaista tapausta kuin suuren British Electric Traction Companyn, jonka osakkeet maksoivat aluksi kymmenen, kohosivat sitten suunnilleen yhteenkolmatta (21 1/8) ja joiden arvoksi nyt (lokakuussa 1907) merkitään suunnilleen kaksi puntaa. Sen kuusiprosenttiset prioriteettiosakkeet ovat liikkuneet neljäntoista ja viidentoista ja puolen välillä. Sen tavalliset osakkeet edustavat kaikkiaan 1,333,010 ja prioriteettiosakkeet 1,614,370 punnan pääomaa, joten jo tässä yhdessä ainoassa liikkeessä näemme ilmaantuvan ja taas häviävän enempää kuin kahta miljoonaa puntaa vastaavan näennäisarvon ja todella häviävän suunnilleen puolet siitä määrästä. Ei tarvitse kovinkaan tarkoin tuntea maailmaa tietääkseen, että suurimman osan tuosta summasta olivat yritykseen sijoittaneet keskisuuruisten ja pienten omaisuuksien haltijat, joilla ei ole tietoa rahamaailman todellisista olosuhteista.

Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja vastaan. Täytyy ihmetellä, minkätähden.

Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään selostuksen New Yorkin Journal of Commercesta, joka, kuten lukija hyvin arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin eduksi. Se esittää asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin keskusradat")-yhtiön johtajan mr Harrimanin Inter-State Commerce Commissionille ("Valtioidenväliselle kauppakomissiolle") maaliskuussa antaman todistuksen nojalla näin:

"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 % voitto-osingon heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he ostivat obligatiot 65 dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een tai korkeampaan hintaan, erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr Harriman oli jonkinlaisissa suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota tai liikamäärää, mistä osinkoa olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat väärennettiin siirtämällä eräs korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin erä pääomatilille jonkinlaiseksi kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa menettelyssä.

"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi', ja pääoma, joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi, paisutettiin 123,000,000 dollariksi, jotta korjauksista koituneet todelliset menot, 22,500,000 dollaria, tulivat peitetyiksi. Niin tehden lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin arvosta 'vettä' neljän miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa Union Pacificille, jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä siirrettiin Rock Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon hän siten meneteltäessä ansaitsi.

"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja millaiset vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä henkilöissä, joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen ja alkeellinen periaate on se, että arvoja luovat pääoman tuottava toiminta, työ ja erilaisten teollisuusyritysten tehoisuus. Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se on aina tuotettava ja jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti, häviää tai jää saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä keinottelutoimissa, joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt käyttelevät niiden luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien suurelta enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita verotetaan liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet nauttivat etuoikeuksia, tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta vähemmän. Ne ovat toisin sanoen ryöstösaaliita."

Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen ei-sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä! Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan rahaa toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet — sanoaksemme asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He käyttävät hyväkseen suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän käytettäväkseen ollen siten uuden, kasatun rikkauden alinomaisena lähteenä. Minä tunnen erään kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen vuoden ikäisen erittäin uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt ja sijoittanut rahoja liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina ja rehellisinä; hän on kieltänyt itseltään elämännautintoja, typistänyt elämäänsä voidakseen sijoittaa joka vuosi suunnilleen kolmanneksen palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden iältä asti, ja nyt hänen ainoana turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta vastaan on jäsenyys eräässä Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään olevan yhtä epäiltävän kuin kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se ei suinkaan merkitse hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.

Voidaan huomauttaa, että vähäisen miehen tulee menetellä huolellisemmin rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen taattu ja tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen erikoistehtävä ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla miehellä ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan sanoa, että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se on joutavaa jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen yleisön säästöt ovat suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen valtionobligatioiden sadin — ne tuottavat nykyisessä hinnassaan vähemmän kuin kolme prosenttia. Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin, houkuteltiin ja autettiin siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen — silloinkin, kun hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt (marraskuussa 1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.

Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan nykyaikaisia suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä, kaasulaitoksia ja leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset omistajat, suuret kapitalistit, tuon tahallisen marttyyrin, säästäväisen vähäisen miehen tahattoman altruismin nojalla.

Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien ja kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja nauttia verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu "yksityisyritysten" toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin vallitessa hän voisi tehdä niin nauttien täyttä varmuutta valtion vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen vanhuudenvakuutus hänelle riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt käsiteltävänämme olevaan asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta omaisuudesta, jonka sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän hyötyä tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle. Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja rikastuvat itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti tempaamalla säästöt omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten rahallisten menetelmien tuiman leikkisä laatu.

Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi älykäs ja myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian käyttelyn tai tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten säästöjen häviämistä. Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni vähittäiskauppa ovat tavallaan sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla maassamme ne muuttavat toivorikkaita, yritteliäitä, huonosti asiaan perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan punnan omistajia hitaasti ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi olennoiksi. Heitä katsellessani näen taloudellisen taistelumme säälimättömimmältä puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon ikkunastani avautuu näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen osan myymälöistä olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen johtavia kanavia; ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia. Toisinaan avaa pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän, toisinaan perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias. Tämä vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut karttelemaan muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin ajattelemattomuuteni päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut uhrit ilmaantuvat alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät kohteliailta ja toivorikkailta. Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin hyvin perustamalla pieniä vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille kaupan aloille. He järjestävät myymälän, varustavat sen tavaroilla, ottavat vähittäisliikkeen perustajalta hänen kaksi- tai kolmesataa puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai viidenkymmenen punnan luoton. Tarinan loppupuoli, mitä vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista taistelua koron maksamiseksi ja velan lisääntymisen estämiseksi. Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin vallittavissa. Minä menen salaa tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita, mielessä heikko toivo, että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta ei tunnu ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin, että sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien menevän pari kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on kysymyksessä nuori pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä silkkihattu. Mutta sitten alkaa ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua määrältään ja laadultaan, ja silloin tiedän luoton alkaneen kiristyä. Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella, ja hänen alkuperäinen valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee tummuneen ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin oikein, että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"… Sitten hän on yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen koruton murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja tietysti samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin aivan hyvin, mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään työtä ensimmäisestä suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan säästäväisyyden laista hyvettä.

Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon viimeistä tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä seikasta visusti vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa, jopa tuhatkin puntaa saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla vuokralaistensa tai täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän käsityksensä varmasta rahojen sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken aikaa, kuinka asia menestyy. Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin. Se, jossa asia herättää mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet käymällä etsimässä huoneita esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta; kulkiessaan paikasta toiseen hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan noista ihmisistä ansaitse rahaa, ettei kukaan heistä milloinkaan saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että he ovat onnelliset, jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta vararikkoa. Ihmiset ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä, ovat tottuneet pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa määrätynlaisen myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten monestakin lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat ja pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että vararikkoisten yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on sittenkin laita. Heillä ei ole mitään hyötyä pienistä säästöistään, sijoitukset ja aloitetut liikkeet osoittautuvat yhtä tuhoisiksi; kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti ja auttamattomasti.

On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin nämä pienet omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He eivät asiaa oikein ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena asiana kuin nälkää ja janoa, se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee heikot yrittäjät tuhoutumaan, on heidän älynsä tavoittamattomissa, mutta veronkantaja, joka vaatii yhä uudelleen rahoja "toisten ihmisten lasten kasvatusta", "köyhien ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten, edustaa heidän mielestään sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat äänestävät kalpean vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä valmistaen sitäkin suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka murskaavat heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille selittäen. Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi — se on ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka toteaa nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden, mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt alinomaa joutuvat anastetuiksi.

Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä säästöjä vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.

Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien riveissä vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen nähden. Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden muodot, jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja perityn liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on luopunut alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut inhimilliseksi ja järkeväksi.

Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja väärämielisesti. "Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina 90-luvulle saakka sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen henkeä. Yksityisomistajalta tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa pois hänen omaisuutensa, ja hän sai kiittää onneaan, ellei joutunut kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa inhoittavana konnana. Fabian Societyn ensimmäiset perusteet, jotka määriteltiin vasta vuonna 1884, näyttävät hylkäävän "korvauksen", yksityisomistajilta otettavan omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin sen käytännöllisissä ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn mahdollisuus. Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä: "korvauksetta, joskaan ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan henkilön osaksi tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi." Tämä sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien oppien yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".

Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin ja sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla, jotka ovat yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja yksityisomistajien suuri enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi omalla kannallaan ja noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me elämme nykyjään avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella sellainen yksityisomaisuus tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen kieltäminen ja hävittäminen — kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista vakaumustani noudattaen — olisi kamalin onnettomuus, jota inhimillinen yhteiskunta voisi joutua kokemaan. Millainen väliaikainen hallitus meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?

Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja poliittisen uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella seurata selittävän kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla ei ole mitään syytä olla toivomatta ja edistämättä sen tuloa. Nykyaikainen sosialismi on valmis antamaan hänelle korvausta, kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa järjellisen, hänen luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja vapauttaakseen hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen liiallisesta tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo hänelle nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun käyttöoikeuden. Se ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka ovat hänelle kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan, vaan tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista. Se tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen vihollinen ei ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri, nylkyri, jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä huonoja puolia. Se hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja omaisuudettomien kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.

Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen sosialismi vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden suvaitsemista ja uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä yksityisille. Kaikkien suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen, rakennustoiminnan ja maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen valtiotaidon, hallituksen vähin erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa sitä, että yhteisö ottaa alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja viivyttelyä, huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja kaikki ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään elämänkatsomukseen.