VI.
GOSHENIN MAA.
Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla, kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää, oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.
Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin, mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne kätketty meiltä.
Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä "epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli, sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää (kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.
Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.
Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.
Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi. Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.
Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena, ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut. Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.
Seuraavana aamuna alkoi tarkastus tavanmukaisine juhlallisuuksineen. Prinssi Seti ja kreivi Amenmeses ottivat paikan suuren teltan toisessa päässä, neuvonantajat heidän takanaan ja kirjurit, joiden joukossa minäkin, istuutuivat heidän jalkojensa juureen. Silloin saimme kuulla, että nuo kaksi profeettaa, jotka näin Faraon hovissa, eivät olleet Goshenin maassa, vaan olivat lähteneet sieltä ennen meidän tuloamme "uhraamaan Jumalalle erämaassa", eikä kukaan tiennyt, milloin he palaisivat. Tuli kuitenkin muita vanhimpia ja pappeja, jotka alkoivat esittää valituksiaan, joita he kertoivat laveasti ja suurella kiivaudella, useasti kaikki yhtä aikaa puhuen. Siksi oli vaikeata tulkita heidän puheitaan, he kun väittivät, etteivät osanneet Egyptin kieltä.
Sitäpaitsi aloittivat he kertomuksen aivan alusta, jolloin he olivat tulleet Egyptiin satoja vuosia sitten. Heidän apunaan oli silloin ollut sen aikaisen faraon visiiri, joku Yusuf, mahtava ja älykäs mies heidän suvustaan, joka nälänhädän aikana kokosi viljaa ja myi sitä myös. Tämä farao oli Hyksos-kansasta, eräs noita paimentolaiskuninkaita, joita me egyptiläiset vihasimme ja monen taistelun jälkeen saimme pois valtaistuimelta. Näitten paimentolaiskuninkaitten aikana tuli israelilaisista niin rikas ja mahtava kansa, että jälkeen päin tulevat faraot, jotka eivät pitäneet heistä, alkoivat pelätä heitä.
Näin kauaksi päästiin kuulustelussa ensimmäisenä päivänä.
Seuraavana päivänä alkoi kertomus heidän rasituksistaan, jonka alaisina he kuitenkin vielä lisääntyivät kuin hyttyset Niilin varsilla. Ja heistä tuli niin vahva ja monilukuinen kansa, että viimein Rameses Suuri teki katalan teon määrätessään heidän poikalapsensa kuolemaan. Tätä määräystä ei milloinkaan toteutettu, koska faraon oma tytär, hän joka löysi Moseksen joen kaislikosta, puolusti heitä.
Tässä viittasi prinssi väsyneenä hälinään ja kuumuuteen, joka johtui suuresta väentungoksesta, ja lopetti istunnon määräten sitä jatkettavaksi seuraavana päivänä. Käskien minua seuraamaan itseään, hän määräsi vaunut, ei omiaan, laitettaviksi kuntoon, ja vaikka minä pyysin, ettei hän tekisi niin, lähti hän liikkeelle ilman vartijoita, ainoastaan minä ja vaununajaja olimme mukana. Hän sanoi tahtovansa omin silmin nähdä, miten tämä kansa teki työtä.
Hebrealainen poika otettiin oppaaksi juoksemaan hevosten edellä, ja niin ajoimme erään kanavan rannalle, jossa israelilaiset tekivät tiilejä savesta. Kun ne oli kuivattu auringonpaisteessa, lastattiin ne veneisiin, jotka olivat siellä odottamassa, ja vietiin muualle Egyptiin käytettäviksi faraon rakennuksiin. Tuhansia miehiä oli täällä työssä uupuneina raatamisestaan egyptiläisten työnjohtajien määräysten alaisina; nämä laskivat tiilet leikkaamalla pykäliä sauvaan, tai toisinaan kirjoittamalla niiden luvun levyille. Nämä johtajat olivat julmia miehiä, suurimmaksi osaksi alhaisista kansan luokista, jotka käyttivät raakaa puhetta orjiaan kohtaan. Eivätkä he tyytyneet vaan sanoihin. Huomattuamme eräässä paikassa kansaa kokoontuneena ja kuullessamme huutoa, menimme katsomaan, mitä siellä tapahtui. Näimme maassa makaamassa pojan, jota oli niin julmasti piesty nahkapiiskoilla, että veri virtasi hänestä. Prinssin viittauksesta kysyin minä, mitä poika oli tehnyt ja vastattiin raa'asti, sillä työnjohtajat ja heidän vartijansa eivät tienneet keitä olimme, että viimeksi kuluneitten kuuden päivän aikana oli hän valmistanut ainoastaan puolet tiileistä, jotka oli määrä tehdä.
"Päästäkää hänet!" sanoi prinssi levollisesti.
"Kuka sinä olet, joka määräät minua?" kysyi työnjohtaja, joka piteli poikaa kiinni sillä aikaa kuin vartijat pieksivät häntä. "Mene tiehesi, tai saat samaa kuin tämä laiskuri."
Seti katsoi mieheen ja katsoessaan hänen huulensa valkenivat.
"Sano hänelle!" sanoi hän minulle.
"Koira", läähätin minä, "etkö tiedä, kuka tämä herra on, jolle uskallat puhua noin?"
"En, eikä ole väliäkään. Lyö, vartija!"
Silloin prinssi, jonka pukua peitti yleisesti käytetty väljähihainen viitta, veti sen auki, jolloin tuli näkyviin rintakoriste, jota hän oli käyttänyt hovissa. Se oli kaunis kultainen esine, johon oli kirjoitettu hänen kuninkaalliset nimensä ja arvonsa mustalla ja punaisella emaljilla. Myös nosti hän ylös oikean kätensä, jossa oli faraon sinetti, jota hän käytti, ollessaan tämän valtuutettuna. Miehet tuijottivat häneen. Sitten eräs, joka oli älykkäämpi kuin muut, huusi:
"Kautta jumalien, tämähän on hänen ylhäisyytensä Egyptin prinssi!"
Sen kuullessaan kaikki heittäytyivät kasvoilleen.
"Nouse", sanoi Seti pojalle, joka katseli häntä unhottaen ihmetyksestä tuskansa, "ja kerro minulle, miksi et ole valmistanut tiilimäärääsi?"
"Herra", nyyhkytti poika huonolla egyptin kielellä, "kahdesta syystä. Ensiksi, koska olen raajarikko, katsokaa", ja hän nosti vasenta käsivarttaan, joka oli surkastunut ja ohut kuin muumion, "enkä siksi voi tehdä työtä nopeasti. Toiseksi, koska äitini, jonka ainoa lapsi minä olen, on leski ja makaa niin sairaana vuoteessa, ettei ole ketään, joka voisi koota olkia minulle, kuten farao on määrännyt meitä tekemään. Sentähden kuluu minulta monta tuntia olkien etsintään, koska minulla ei ole varoja, millä maksaisin, jos joku toinen tekisi sen edestäni."
"Ana", sanoi prinssi, "kirjoita muistiin tämän nuorukaisen nimi ja asuntopaikka, ja jos hänen kertomuksensa nähdään todeksi, pidä huolta, että hänen ja hänen äitinsä puutteet poistetaan, ennen kuin lähdemme Goshenista. Kirjoita myös tämän työnjohtajan ja hänen apulaistensa nimet muistiin, ja käske heidän tulla leiriini huomen aamulla auringon nousun aikaan, jolloin heidän tekonsa tuomitaan. Sano vielä pojalle, että koska hän on jumalien vaivaama, vapauttaa Farao hänet tiilien teosta ja kaikesta muusta valtion työstä."
Tehdessäni työtä käskettyä painoivat työnjohtaja ja hänen seuralaisensa päänsä maahan ja rukoilivat armoa. He olivat pelkureita, niinkuin julmurit aina ovat. Hänen korkeutensa ei vastannut heille sanaakaan, katsoi vain heitä kylmästi, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa, jotka olivat niin lempeät, olivat muuttuneet peloittaviksi. Sitä ajattelivat nuokin miehet, sillä samana yönä he pakenivat Syriaan, jättäen perheensä ja Jumalansa, eikä heitä enään milloinkaan nähty Egyptissä.
Kun olin lopettanut kirjoitukseni, kääntyi prinssi ja mennen vaunujen luo, jotka odottivat, käski ajajaa ohjaamaan vaunut sillalle, joka vei kanavan yli. Ajoimme hetken ääneti pitkin polkua, joka kulki viljellyn seudun ja aution erämaan rajalla. Viimein osoitin laskevaa aurinkoa ja kysyin, eikö ollut jo aika palata takaisin.
"Miksi?" vastasi prinssi. "Aurinko pimenee, mutta tuolta nousee täysikuu antamaan meille valoaan, ja mitä meillä on pelättävää, kun on miekat vyöllämme ja viittamme alla hänen korkeutensa Usertin panssaripaita? Oh, Ana, olen väsynyt ihmisiin ja heidän julmuuksiinsa, huutoihinsa ja tuskiinsa, ja minusta tuntuu tämä autio korpi rauhan paikalta, sillä näyttää siltä kuin lähestyisin täällä omaa sieluani ja taivasta, josta se on tullut; ainakin toivon niin."
"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla, joista hän piti.
Juuri silloin hevoset, jotka eivät olleet kaikkien parhaita, pysähtyivät erään hiekkatörmän juurelle. Eikä Seti sallinut ajajan lyödä niitä, vaan käski hänen antaa niiden levätä hetken. Sillä aikaa me nousimme vaunuista ja kuljimme autiota kukkulaa kohden, hän nojaten käsivarteeni. Kun saavuimme sen harjalle, kuulimme nyyhkytystä ja hiljaista puhetta kukkulan toiselta puolen. Kuka tuo puhuja ja nyyhkyttä ja oli, emme voineet nähdä tamariskipensaitten takia, jotka kerran olivat muodostaneet aidan.
"Lisää julmuutta, tai ainakin surua", kuiskasi Seti. "Menkäämme katsomaan."
Hiivimme tamariskipensaitten luo ja kurkistaessamme niitten kohenen kevyitten latvojen välistä näimme suloisen näyn erämaan kuun kirkkaassa valossa. Tuossa noin viiden askeleen päässä seisoi nuori ja kaunisvartaloinen nainen valkeassa puvussa. Hänen kasvojansa emme voineet nähdä, sillä ne oli käännetty meistä poispäin ja pitkä, musta tukkakin, joka liehui olkapäillä, peitti niitä. Hän rukoili ääneen, puhuen välillä hebreaa, jota me kumpikin ymmärsimme jonkun verran, ja välillä egyptin kieltä, kuten sellainen, joka on tottunut ajattelemaan kummallakin kielellä. Vähän päästä keskeytti rukouksen nyyhkytys.
"Oi kansani Jumala", sanoi hän, "riennä minulle apuun ja vie minut turvallisesti kotiin, ettei Sinun lapsesi jäisi yksin korpeen petoeläinten eikä ihmisten saaliiksi, ihmisten, jotka ovat pahempia kuin eläimet."
Sitten hän nyyhkytti, polvistui olkitaakan päälle ja alkoi jälleen rukoilla.
"Oi Jumala", sanoi hän, "oi isieni Jumala, auta kurjaa sydäntäni, auta kurjaa sydäntäni."
Aioimme juuri astua esiin ja kysyä häneltä, mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä käänsi päätään niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat niin suloiset, että minä pidätin henkeäni ja prinssi vieressäni säpsähti. Totisesti ne olivat enemmän kuin suloiset, sillä niinkuin valo loistaa alabasterimaljan tai helmen läpi, samoin tämän naisen henki loisti kyyneleisten kasvojen läpi, tehden ne salaperäisiksi näin yöllä. Silloin ymmärsin, varmaan ensi kerran, että se on sielu, joka todellisesti kaunistaa sekä naisen että miehen, eikä ruumis. Valkea alabasterimaljakko, miten kaunis lieneekin, on kuitenkin vain malja; se on kätketty valo, joka antaa sille tähden loistavan kauneuden. Ja nuo silmät, nuo suuret, uneksivat silmät täynnä kyyneliä ja väriltään kuin loistavat lasurikivet. Oi! Kuinka olisi voinut katsoa niihin ihastumatta!
"Merapi", kuiskasin minä.
"Israelin kuu", mumisi Seti, "täynnä kuun valoa, suloinen kuin kuu, salaperäinen kuin kuu ja palvelemassa kuuta, äitiään."
"Hän on hädässä, auttakaamme häntä", sanoin.
"Ei, odotetaan hetkinen, Ana, sillä emme milloinkaan enään, ette te enkä minä, saa nähdä tällaista näkyä."
Vaikka puhuimme hiljaa hengähtämättä, luulen, että neito kuuli puheemme. Ainakin hänen kasvonsa muuttuivat pelokkaan näköisiksi. Hän nousi äkkiä, nosti maasta suuren olkikimpun, jonka päällä hän oli ollut polvillaan, ja asetti sen päänsä päälle. Hän juoksi muutamia askelia, horjahti sitten ja vaipui maahan hiljaa valittaen. Siinä samassa olimme hänen vieressään. Hän tuijotti meihin pelästyneenä, sillä hän ei voinut nähdä keitä olimme tavallisten avarapäähineisten viittojemme tähden, jotka tekivät meidät yöllä liikkuvien varkaiden tai beduiini orjakauppiaiden näköisiksi.
"Oi, herrat", sanoi, hän "älkää tehkö minulle pahaa. Minulla ei ole mitään arvokasta paitsi tämä taikakalu."
"Kuka olette ja mitä teette täällä?" kysyi prinssi muuttaen ääntään.
"Herrat, olen Merapi, leviitta Nathanin tytär, hänen, jonka kirottu egyptiläinen kapteeni Khuaka murhasi Taniksessa."
"Kuinka uskallatte nimittää egyptiläisiä kirotuiksi?" kysyi Seti tehden äänensä äreäksi peittääkseen nauruaan.
"Oi, herrat, koska he ovat — tarkoitan, että luulin teitä arabialaisiksi, jotka vihaavat heitä, kuten mekin. Ainakin tämä egyptiläinen oli kirottu, sillä arvoisa prinssi Seti, Faraon perillinen, antoi mestata hänet tuosta rikoksesta."
"Ja vihaatteko myös arvoisaa prinssi Setiä, Faraon perillistä, ja sanotteko häntäkin kirotuksi?"
Tyttö arveli ja sanoi sitten epäillen:
"En, minä en vihaa häntä."
"Miksi ette, kun kerran vihaatte egyptiläisiä, joista hän on ensimmäisiä ja sentähden kahdenkertaisesti vihattavan arvoinen, ollen sortajanne Faraon poika?"
"Siksi, että olen koettanut parhaani, mutta en voi. Ja myös siksi", hän lisäsi iloissaan, löydettyään hyvän syyn, "koska hän kosti isäni kuoleman."
"Se ei ole mikään syy, tyttö, sillä lakihan määräsi hänet niin
tekemään. Sanotaan, että tuo koira, Faraon poika, on täällä
Goshenissa jollakin asialla. Onko se totta, ja oletteko nähnyt hänet?
Vastatkaa, sillä me erämaan asukkaat haluamme tietää sen."
"Uskon, että se on totta, mutta en ole nähnyt häntä".
"Miksi ette, jos hän kerran on täällä?"
"Koska en halua, herra. Miksi haluaisi Israelin tytär katsella
Egyptin prinssin kasvoja?"
"Sitä en todellakaan tiedä", vastasi Seti unhottaen teeskennellyn äänensä. Mutta huomattuaan, että tyttö katsoi häntä tarkasti, lisäsi hän jurosti:
"Veli, joko tämä nainen valehtelee tai sitten hän ei ole kukaan muu kuin neito, jota sanotaan Israelin kuuksi, ja joka asuu enonsa, leviitta Jabezin luona. Mitä tuumit, veli?"
"Minä luulen, että hän valehtelee, ja kolmesta syystä", vastasin yhtyen pilaan. "Ensiksi, hän on liian vaalea ollakseen mustaa hebrealaista verta."
"Oi, herra", voivotti Merapi, "äitini oli korkea-arvoinen nainen Syrian vuoristosta ja hänellä oli niin valkea iho kuin maito ja silmät taivaan siniset."
"Toiseksi", jatkoin huomioonottamatta hänen puhettaan, "jos suuri prinssi Seti on todellakin täällä Goshenissa ja tyttö asuu täällä, on mahdotonta, ettei hän olisi mennyt katsomaan prinssiä. Koska hän on nainen, on ainoastaan kaksi syytä, jotka pidättäisivät häntä siitä, toinen — että hän pelkää ja vihaa häntä, jota hän ei sano tekevänsä, ja toinen — että hän pitää hänestä liian paljon, ja ollen varovainen, pitää viisaimpana, ettei enää näe häntä."
Kuultuaan ensimmäisen syyn katsoi Merapi ylös ja pani huulensa kuin vastatakseen. Sitten hän painoi silmänsä alas ja näytti äkkiä hillitsevän itsensä, samalla kun näin kuun valossakin punan kohoavan hänen kasvoilleen ja pitkin valkoisia käsivarsiaan.
"Herra", läähätti hän, "miksi loukkaatte minua? Vannon, etten milloinkaan tähän hetkeen asti ole ajatellut sellaista. Se olisi todellakin rikos."
"Epäilemättä", huomautti Seti, "vaikka kuitenkin sellainen, jonka kuninkaat voisivat suoda anteeksi."
"Kolmanneksi", jatkoin minä yhä, ikäänkuin en olisi kuullut heitä kumpaakaan, "jos tämä tyttö olisi se, joka hän väittää olevansa, ei hän kulkisi yksin yöllä erämaassa, sillä olen kuullut arabialaisten kesken puhuttavan, että Merapi, leviitta Nathanin tytär, ei ole mitään alhaista sukua ja hänen omaisensa ovat rikkaita. Kuitenkin, niin paljon kuin hän valehteleekin, voimme nähdä omin silmin, että hän on kaunis."
"Niin, veli, ja se on meidän onnemme, sillä epäilemättä saamme hänestä hyvän hinnan tuolla erämaassa orjakauppiailta."
"Oi, herra", huusi Merapi kooten viittansa helmat, "te ette ole varmastikaan, niin minusta tuntuu, vaikka en tiedä miksi, mikään ilkeä varas. Te, jolla on äiti ja kenties sisaria, ette tuomitse naiselle sellaista kohtaloa. Älkää tuomitko minua väärin siksi, että olen yksin. Farao on määrännyt, että meidän on koottava olkia tiilien tekoa varten. Tänä aamuna lähdin kauas hakemaan naapurilleni, jonka vaimo on sairaana. Mutta ennen auringon laskua kompastuin ja satutin itseni terävään kiveen. Katsokaa", ja nostaen jalkaansa näytti hän meille haavoitettua nilkkaansa, josta vieläkin vuosi verta, näky, joka liikutti meitä, "ja nyt en voi kulkea ja kantaa tätä olkitaakkaa, jonka olen sellaisella vaivalla koonnut."
"Ehkäpä hän puhuu totta, veli", sanoi prinssi, "ja jos viemme hänet kotiin, emme kai saa niinkään pientä palkintoa leviitta Jabezilta. Mutta sanokaa minulle ensin, neiti, mikä rukous se oli, jonka lausuitte kuulle, että Hathor pelastaisi sielunne?"
"Herra", vastasi hän, "ainoastaan epäjumalia palvelevat egyptiläiset rukoilevat Hathoria, rakkauden jumalatarta."
"Minä luulin, että koko maailma rukoilee rakkauden jumalatarta, neiti. Mutta mitä rukoilitte? Onko kenties joku mies, jonka haluaisitte omaksenne?"
"Ei ole", vastasi hän vihaisesti.
"Miksi sitten tarvitsee sydämenne niin paljon apua, kuten äsken pyysitte? Onko kenties joku, jota ette halua?"
Hän painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
"Tule, veli", sanoi prinssi, "tämä neito on väsynyt meihin ja minä sanon, että jos hän olisi rehellinen nainen, vastaisi hän kysymyksiimme paljon kernaammin. Menkäämme ja jättäkäämme hänet. Kun hän ei voi kulkea, voimme ottaa hänet myöhemmin, jos haluamme."
"Herrat", sanoi hän, "olen iloinen, että menette, sillä hyeenat ovat turvallisempaa seuraa kuin kaksi miestä, jotka uhkaavat myydä avuttoman naisen orjuuteen. Kuitenkin, kun nyt eroamme enää milloinkaan tapaamatta toisiamme, tahdon vastata kysymykseenne. Rukouksessa, jota ette hävenneet kuunnella, en pyytänyt saada rakastajaa, vaan pyysin päästä eroon eräästä."
"Nyt Ana", sanoi prinssi purskahtaen nauruun ja heittäen pois mustan viittansa, "saatte ottaa selville sen onnettoman miehen nimen, josta neiti Merapi haluaa päästä eroon, sillä minä en uskalla."
Tyttö tuijotti häntä kasvoihin ja päästi hiljaisen huudahduksen.
"Ah!" sanoi hän. "Olin tuntevinani äänenne, kun kerran unohditte osanne. Prinssi Seti, luuleeko teidän ylhäisyytenne, että oli ystävällisesti tehty ilveillä yksinäisen ja peloissaan olevan kanssa?"
"Neiti Merapi", vastasi hän hymyillen, "älkää suuttuko; te ette kertonut meille mitään, jota emme olisi tienneet. Kaiketi muistatte, että sanoitte Taniksessa olevanne kihloissa ja se kuului äänestänne. — Sallikaa minun nyt sitoa haavanne."
Sitten hän polvistui, leikkasi hienosta juhlaviitastaan kaistaleen ja alkoi sitoa hänen jalkaansa taitavasti, sillä hän oli ihmeellisen, aavistamattoman kätevä mies. Hänen siinä puuhaillessaan katselin minä heitä ja näin heidän katseensa kohtaavan toisensa, näin vielä kerran veren syöksyvän Merapin otsalle. Silloin aloin tuumia, että oli sopimatonta Egyptin prinssin leikkiä lääkäriä sitomalla naisen vammoja erämaassa, ja ihmettelin, miksi hän ei ollut jättänyt tuota alhaista työtä minulle.
Pian oli side valmis ja kiinnitetty kuninkaallisella kovakuoriaisenpäisellä kultaisella neulalla, jota prinssi kantoi puvussaan. Neulaan oli kaiverrettu kruunu ja sen alapuolella olivat sanat: "Ylä- ja alamaan hallitsija", joka oli Faraon virka- ja arvonimi.
"Katsokaa, neiti", sanoi prinssi, "teillä on Egypti jalkojenne alla", ja kun tyttö kysyi, mitä hän tarkoitti, luki hän kirjoituksen neulasta, jolloin Merapi punastui kolmannen kerran. Sitten nosti Seti hänet maasta, asettaen hänet nojaamaan koko painollaan olkaansa vastaan, sanoen pelkäävänsä kuoriaisen, jota hän piti hyvin arvokkaana, särkyvän.
Niin lähdimme, minä jäljessä kantaen olkitaakkaa prinssin pyynnöstä, sillä, hän sanoi, kun ne on koottu sellaisella vaivalla, niitä ei saa jättää sinne. Saavuttuamme vaunujen luo löysimme ajajan nukkumasta ja opas oli juossut tiehensä. Prinssi nosti Merapin vaunuihin viittansa päälle ja kääri hänet minun kaapuuni, jonka hän lainasi minulta sanoen, etten tarvitsisi sitä olkia kantaessani. Sitten kiipesi hän itse viereen ja vaunut lähtivät liikkeelle pitkin jalkapolkua. Kulkiessani siellä jäljessä kantaen olkia, jotka tukkivat korvani, en kuullut mitään heidän puheestaan, jos he ollenkaan puhuivatkaan ajajan läsnäollessa. Enkä totta sanoen kuunnellutkaan, sillä olin vaipunut ajatuksiini tuumien näitten hebrealaisraukkojen kovaa kohtaloa, heidän kun täytyi koota tällaista likaista ainetta ja kantaa sitä niin kauaksi. Olivathan oljet niin painaviakin, kun savea tarttui niiden juuriin.
Emme nytkään, niin sattui, päässeet Gosheniin ilman harmia. Juuri kun olimme kulkeneet kanavan sillan yli näin, katsoessani taaksepäin, kirkkaassa kuunvalossa nuoren miehen juoksevan meitä kohti. Hän oli hebrealainen, hoikka, hyvinpuettu ja kaunismuotoinen. Hänen silmänsä olivat tummat ja tuliset, nenä käyrä, hampaat säännölliset ja valkoiset, ja pitkä, musta tukka riippui mahtavana olkapäillä. Hänellä oli puinen sauva kädessään ja paljas puukko vyötäisillä. Nähdessään vaunut, hän tarkasteli niitä ja kysyi sitten hebreaksi, olivatko matkustajat sattuneet näkemään nuorta israelilaista naista, joka oli kadoksissa.
"Jos etsit minua, Laban, olen täällä", huudahti Merapi viitan sisästä.
"Mitä teet siellä yksin egyptiläisen kanssa?" sanoi mies kiivaasti.
Mitä sitten seurasi, en tiedä, sillä he puhuivat niin nopeasti outoa kieltään, etten ymmärtänyt heitä. Viimein kääntyi Merapi prinssiin päin sanoen:
"Herra, tämä on sulhaseni Laban, joka käskee minua lähtemään vaunuista ja seuraamaan häntä parhaani mukaan."
"Ja minä, neiti, määrään, että teidän on jäätävä tähän. Sulhasenne
Laban voi seurata meitä."
Nyt Laban suuttui, johon huomasin hänellä olevan taipumusta, ja ojensi kätensä työntääkseen Setin tieltään ja tarttuakseen Merapiin.
"Varokaa itseänne, mies", sanoi prinssi, jolloin minä heitin oljet maahan, vedin esille miekkani ja juoksin heidän väliinsä huutaen:
"Orja, aiotko koskea käsinesi Egyptin prinssiin?"
"Egyptin prinssiin!" sanoi hän, vetäytyen hämmästyneenä taaksepäin, sitten lisäten jurosti: "Mitä tahtoo Egyptin prinssi minun kihlatultani?"
"Hän auttaa häntä, joka on haavoittunut, kotiin, löydettyään hänet avuttomana erämaasta noitten kirottujen olkien hausta", vastasin.
"Eteenpäin, ajaja", sanoi prinssi, ja Merapi lisäsi: "Ole hyvä, Laban, ja kanna oljet, jotka hänen Ylhäisyytensä seuralainen on kuljettanut sellaisen väsyttävän matkan."
Tämä epäili hetken, sieppasi sitten nipun käteensä ja asetti sen päänsä päälle.
Kun kuljimme siinä vierekkäin, niin hänen paha luontonsa näytti voittavan hänet. Lakkaamatta hän nurisi sitä, että Merapi oli yksin vaunuissa egyptiläisen kanssa. Viimein en voinut sitä enään kuunnella.
"Olkaa vaiti, mies", sanoin. "Vähiten kaikista ihmisistä tulisi teidän syyttää hänen ylhäisyyttään, sillä hänhän on kostanut tämän naisen isän murhan ja nyt on pelastanut hänet itsensä joutumasta koko yöksi erämaan villien petojen ja ihmisten joukkoon."
"Tuosta ensimmäisestä seikasta olen kuullut enemmän kuin tarpeeksi", vastasi hän, "ja toisesta tulen myös kuulemaan samoin. Siitä saakka kun morsiameni tapasi tämän prinssin, on hän katsonut minuun toisenlaisilla silmillä ja puhutellut minua erilaisella äänellä. Niin, ja kun minä joudutan naimista, sanoo hän, ettei se voi käydä päinsä vielä pitkiin aikoihin, koska hän suree isäänsä — tosiaankin isäänsä, jolle hän ei koskaan antanut anteeksi sitä, että tämä kihlasi hänet minulle seuraten kansamme tapoja."
"Ehkäpä hän rakastaa jotakuta toista miestä", utelin minä haluten saada tietää mahdollisimman paljon tästä neidosta.
"Hän ei rakasta ketään ihmistä, ei ainakaan jonkun aikaa sitten rakastanut ketään muuta kuin itseään."
"Kenties noin suloinen ihminen haluaa ylhäistä avioliittoa."
"Ylhäistä!" huudahti hän kiivaasti. "Kuinka voi hän haluta ylhäisempää kuin minut, joka olen Juudan sukukunnan ylimys, ja siksi paljon suurempi kuin tuollainen nousukas prinssi tai mikään muu egyptiläinen, suurempi itse Faraotakin."
"Varmaankin olette heimonne torventoitottaja", ivasin minä, sillä sisuni kuohui.
"Mitä?" hän kysyi. "Eivätkö hebrealaiset ole suurempia kuin egyptiläiset, kuten nuo sortajat pian saavat oppia, ja eikö israelilainen ylimys ole enemmän kuin mikään epäjumalanpalvelija teidän kansanne keskuudesta?"
Katsoin tuota miestä halvassa puvussaan ja likaisena tiilien valmistuksesta ihmetellen hänen julkeuttaan. Epäilemättä hän uskoi, mitä hän sanoi. Näin sen hänen ylpeästä katseestaan ja ryhdistään. Hän luuli, että hänen heimonsa oli suurempiarvoisempi kuin meidän suuri, ikivanha kansamme ja hän, oppimaton nuorukainen, oli yhdenvertainen tai suurempi kuin Farao. Silloin minä, suuttuen tuollaisesta herjauksesta, vastasin:
"Sanotte niin, mutta pankaamme se koetukselle. Olen vain kirjanoppinut, mutta olen nähnyt sotaakin. Viipykää hetkinen, niin saamme nähdä, kumpi on parempi, israelilainen ylimyskö vai egyptiläinen kirjanoppinutko?"
"Mielelläni suostuisin siihen, kirjuri", vastasi hän, "jollen huomaisi teidän juontanne. Te haluatte minua viivyttää täällä kenties murhataksenne minut jollakin viekkaalla keinolla, isäntänne sillä aikaa nauttiessa Israelin kuun hymyilystä. Sentähden en tahdo jäädä, mutta toisen kerran teemme, kuten haluatte, ja kenties piankin."
Ajattelin, että minun olisi pitänyt lyödä häntä vasten kasvoja, vaikka en ollenkaan riitaa rakastakaan. Mutta siinä samassa tuli näkyviin egyptiläisiä ratsumiehiä, joita johti itse kreivi Amenmeses. Nähdessään prinssin vaunuissa pysähtyivät he ja tervehtivät. Amenmeses hypähti maahan.
"Olemme tulleet etsimään teidän ylhäisyyttänne", sanoi hän, "peläten, että joku vahinko olisi kohdannut teitä."
"Kiitän teitä, serkku", vastasi prinssi, "mutta vahinko on sattunut toiselle, eikä minulle."
"Se on hyvä, teidän Korkeutenne", sanoi kreivi tarkastaen hymyillen Merapia. "Mihin on neitiä haavoitettu? Ei sydämeen ainakaan, siitä olen varma."
"Ei, serkku, vaan jalkaan, ja siksi hän ajaakin kanssani vaunuissa."
"Teidän Ylhäisyytenne oli ystävällinen onnettomalle. Pyydän teitä antamaan minulle paikkanne tai sallikaa minun nostaa tyttö hevosen selkään."
"Ajakaa eteenpäin", sanoi prinssi.
Niin tulimme kylään sotilaiden seuraamina, joitten kuulin laskevan pilaa prinssistä ja Merapista, minkä Labankin näkyi kuulevan katsoen tuimasti ympärilleen ja purren hampaitaan. Vaunut pysähtyivät Merapin osoituksesta hänen enonsa Jabezin asunnon luona; hän oli valkopartainen, viekassilmäinen, vanha mies. Tämä ryntäsi esille savikattoisen asuntonsa ovesta huutaen, ettei hän ollut tehnyt sellaista pahaa, että sotilaiden tarvitsisi tulla häntä ottamaan.
"Nuo egyptiläiset eivät aio ottaa teitä, vaan sisarentyttärenne ja morsiameni", huusi Laban, jolle sotilaat ja muutamat ympärille kokoontuneet naiset nauroivat. Sillä aikaa auttoi prinssi Merapia astumaan vaunuista, nostaen hänet maahan. Tuo näky näytti raivostuttavan Labania, joka hyökkäsi esiin riistääkseen tytön hänen käsivarsiltaan — ja yrittäen sysätä hänen ylhäisyytensä syrjään. Sotilaiden päällikkö — joka oli faraon henkivartijain upseeri — kohotti miekkansa ja antoi sen lavalla Labanille päähän sellaisen iskun, että hän kaatui kasvoilleen ja makasi siinä voihkien.
"Viekää pois tuo hebrealainen koira ja ruoskikaa hänet!" huusi kapteeni. "Saako tuollainen koskea Egyptin kuninkaalliseen vereen?"
Sotilaat juoksivat esiin täyttääkseen hänen käskynsä, mutta Seti sanoi levollisesti:
"Antakaa miehen olla, ystävät. Hän ei osaa käyttäytyä, siinä kaikki.
Onko hän haavoittunut?"
Hänen puhuessaan ryömi Laban jaloilleen ja peläten pahempia seurauksia, pakeni hän sadatellen ja heitti prinssiin vihaisen katseen.
"Hyvästi, neiti", sanoi Seti. "Toivon, että pian paranette."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi hän katsellen hämmentyneenä ympärilleen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että saan palauttaa teidän kultaisen neulanne."
"Ei, pitäkää se, neiti, ja jos milloin olette hädässä tai pulassa, lähettäkää se minulle ja teiltä ei ole puuttuva apua." Merapi vilkaisi häneen ja purskahti itkuun. "Miksi itkette?" kysyi prinssi.
"Oi, teidän ylhäisyytenne, pelkään, että hätä on jo lähellä. Sulhasellani Labanilla on kostonhimoinen sydän. Auttakaa minut sisälle, eno."
"Kuulkaa, hebrealainen", sanoi Seti korottaen ääntään, "jos mitään pahaa tapahtuu sisarentyttärellenne, tai jos hänet pakotetaan menemään, minne hän ei tahtoisi mennä, silloin paha perii teidät ja kaikki ne, joitten kanssa olette tekemisissä. Kuuletteko?"
"Oi, herra, kuulen, kuulen. Älkää pelätkö, häntä vartioidaan huolellisesti, kuten — kuten hän epäilemättä varjelee tuota koristetta jalassaan."
"Ana", sanoi prinssi minulle tuona yönä, kun keskustelimme yhdessä ennen maata menoa, "en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota miestä, Labania; hänellä on ilkeä katse."
"Minäkin ajattelen, että olisi ollut parempi, jos teidän ylhäisyytenne olisi jättänyt hänet sotilaiden käsiin, jolloin hänestä ei olisi ollut enään mitään pelkoa tässä maailmassa."
"En tehnyt sitä ja siinä kaikki. Ana, hän on kaunis nainen ja suloinen."
"Kaunein ja suloisin, mitä milloinkaan olen nähnyt, prinssi."
"Olkaa varovainen, Ana. Pyydän teitä olemaan varoillanne, muuten voisitte rakastua sellaiseen, joka on jo kihlattu."
Katsoin ainoastaan häneen ja katsellessani mietin tietä ja Kiin sanoja. Ja niin luullakseni teki prinssikin. Ainakin hän naurahti ja kääntyi pois.
Minä puolestani lepäsin huonosti sen yön ja kun viimein nukahdin, uneksin Merapista, joka rukoili kuun kirkkaassa valossa.