VII.
HYÖKKÄYS.
Kului kahdeksan päivää ennen kuin poistuimme Goshenin maasta. Kertomus, joka israelilaisilla oli meille esitettävänä, oli pitkä ja ikävä. Sitäpaitsi he näyttivät toteen paljon julmia tekoja, jotka he olivat kärsineet, ja kun ne olivat lopussa, täytyi kutsua esille vartijat ja paljon muita todistamaan ne, ja kaikki ne oli ehdottomasti kirjoitettava muistiin. Ja lopuksi, prinssillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä lähtöön, koska hän sanojensa mukaan odotti noitten kahden profeetan paluuta korvesta. Näitä ei kuitenkaan kuulunut. Koko tänä aikana ei Seti enään nähnyt Merapia, eikä edes puhunut hänestä, ei edes silloinkaan, kun kreivi Amenmeses ivaillen puhui hänen vaunutoveristaan ja kysyi, eikö hän ollut taas ajanut kuun valossa korpeen.
Minä kuitenkin näin hänet kerran. Kulkiessani eräänä päivänä kylässä auringonlaskun aikana tapasin hänet tiellä enonsa Jabezin ja rakastajansa Labanin välissä, aivan kuin vangin kahden vartijan keskellä. Minun mielestäni hän näytti onnettomalta, mutta jalka näkyi olevan jälleen terve. Ainakin hän liikkui ontumatta.
Pysähdyin tervehtimään häntä, mutta Laban rypisti otsaansa ja kiiruhti häntä mukaansa. Jabez pysähtyi ja jäi keskustelemaan kanssani. Hän kertoi, että Merapin haava oli parantunut, mutta hänen ja Labanin välille oli tullut erimielisyyttä, johtuen kaikki tuon illan tapahtumista, jolloin Merapin jalka loukkaantui, ja joka päättyi Labanin ja kapteenin väliseen taisteluun.
"Tämä nuori mies näyttää olevan epäluuloinen luonteeltaan", sanoin minä. "Hänestä tulee tyly puoliso vaimolleen."
"Niin, oppinut kirjuri, epäluuloisuus on ollut hänen onnettomuutensa nuoruudestaan asti, niinkuin niin monen muunkin meidän kansastamme, ja minä kiitän Jumalaa, etten ole se nainen, jonka hän nai."
"Miksi sitten annatte sisarentyttärenne hänelle, Jabez?"
"Koska hänen isänsä kihlasi hänet tuolle leijonan pennulle, kun tyttö oli vielä pieni lapsi, ja meidän keskuudessamme sellaista liittoa on vaikea särkeä. Omasta puolestani", lisäsi hän alentaen ääntään ja vilkuillen ympärilleen viekkailla silmillään, "haluaisin nähdä sisarentyttäreni jossakin muualla kuin Labanin vaimona. Kun hänellä on niin paljon suloa ja lahjoja, voisi hänestä tulla jotakin — jotakin, jos hänellä olisi tilaisuutta. Mutta meidän lakiemme mukaan, vaikka Laban kuolisikin, niinkuin voi käydä niin rajulle miehelle, ei hän voi mennä naimisiin muun kuin hebrealaisen kanssa."
"Muistaakseni hän kertoi meille, että hänen äitinsä oli syyrialainen."
"Niin olikin, kirjuri Ana. Hän oli ihana sotavanki, johon Nathan rakastui ja otti hänet puolisokseen, ja tytär tuli äitiinsä. Kuitenkin hän on hebrealainen ja kuuluu hebrealaiseen uskontoon ja seurakuntaan. Jollei olisi niin käynyt, hän loistaisi kuin tähti eikä niinkuin kuu, jonka mukaan häntä nimitetään. Ja ehkäpä hän loistaisi itse faraon linnassa."
"Niinkuin suuri kuningatar Taia, joka muutti menneen sukupolven aikana Egyptin uskonnon, jolloin palveltiin vain yhtä jumalaa", ehdottelin minä.
"Olen kuullut hänestä, kirjuri Ana. Hän oli ihmeellinen nainen ja lisäksi kaunis muotokuvasta päättäen. Jospa te egyptiläiset voisitte löytää toisen sellaisen kääntämään sydämiänne oikeaan uskoon ja pehmentämään ne meitä muukalais-raukkoja kohtaan! Milloin hänen korkeutensa poistuu Goshenin maasta?"
"Kolmen päivän kuluttua tästä auringon nousun aikaan."
"On tarpeellista hankkia muonavaroja matkalle, vieläpä sangen paljon niin suurelle joukolle. Minä harjoitan lammas- ja muun ruokatavaran kauppaa, kirjuri Ana."
"Ilmoitan sen hänen korkeudelleen ja visiirille, Jabez."
"Kiitän teitä, kirjuri, ja odotan leirin ulkopuolella huomen aamulla vastaustanne. Kas, Laban palaa Merapin kanssa. Yksi sana vielä, kavahtakoon hänen korkeutensa Labania. Hän on hyvin kostonhimoinen, eikä ole unohtanut tuota miekan iskua, jonka hän sai päähänsä."
"Olkoon Laban varuillaan", vastasin minä. "Jollei hänen korkeutensa olisi estänyt, olisivat sotilaat tappaneet hänet tuona yönä, koska hän uskalsi yrittää käydä käsiksi kuninkaalliseen henkilöön. Toisella kerralla ei hän liukahda pois. Sitäpaitsi kostaisi farao kaiken Israelin kansalle."
"Ymmärrän. Olisi ollut ikävää, jos Laban olisi tapettu, hyvin ikävää.
Mutta Israelin kansalla on Yksi, joka voi suojella sitä faraota ja
hänen joukkojaan vastaan. Hyvästi, kirjuri Ana. Jos joskus tulen
Tanikseen ja suvaitsette, niin keskustelemme enemmän."
Illalla kerroin tämän kaiken prinssille. Hän kuunteli ja sanoi:
"Surkuttelen neiti Merapia, sillä hänelle näyttää tulevan kova kohtalo. Kuitenkin", lisäsi hän hymyillen, "on kenties hyvä teille, ystävä, ettette enää näe häntä, joka varmasti tuo mukanaan hämminkiä, mihin hän tuleekin. Tällä naisella on kasvot, jotka kummittelevat mielessä, kuten Kaa kummittelee hautakammioissa, ja minä puolestani en halua nähdä niitä enää."
"Olen iloinen kuullessani tuon, prinssi, ja minä puolestani olen ollut tekemisissä naisten kanssa, hyvin kauniittenkin. Sanon Jabez'ille, että muonavarat matkalle hankitaan muualta."
"Ei, ostakaa ne häneltä, ja jos Nehesi murisee hinnasta, maksakaa ne minun rahoillani. Tie hebrealaisen sydämeen kulkee hänen aarrepussinsa kautta. Jos Jabezia hyvin kohdellaan, tulee hän ystävällisemmäksi veljensä tyttärelle, josta minulla on aina miellyttävä muisto. Ja siitä olen kiitollinen tämän katkeran kansan seassa, joka vihaa meitä, ja syystä."
Lampaat ja kaikki ruokatarpeet matkaa varten ostettiin siis Jabezilta hänen itsensä määräämiin hintoihin, josta hän kovasti kiitteli minua. Ja kolmantena päivänä lähdimme.
Viimeisellä hetkellä prinssi, jonka mieli näkyi tulleen illalla oikulliseksi, kieltäytyi matkustamasta yhdessä joukon kanssa seuraavana aamuna melun ja tomun tähden. Turhaan esteli kreivi Amenmeses häntä, ja Nehesi ja korkeat päälliköt polvillaan rukoilivat häntä sanoen, että heidän oli vastattava hänen turvallisuudestaan faraolle ja prinsessa Usertille.
Hän käski heidän mennä tiehensä, ilmoittaen tulevansa heidän leiriinsä seuraavana iltana. Minäkin pyysin häntä ottamaan vaarin varoituksista, mutta hän sanoi minulle tuimasti, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut, ja että hän ja minä kahden matkustaisimme hänen vaunuissaan kaksi aseistettua juoksijaa mukanamme. Sitten hän vielä lisäsi, että jos minä pidin sitä vaarallisena, voisin mennä edellä joukon mukana. Silloin purin huultani ja olin ääneti. Hän huomasi loukanneensa minua, kääntyi puoleeni ja pyysi nöyrästi anteeksi, niinkuin hänen hyvä sydämensä neuvoi häntä tekemään.
"Minä en voi sietää enää kreivi Amenmesesta ja noita upseereita", sanoi hän, "ja rakastan niin yksinäisyyttä korvessa. Viime matkallamme saimme kokea miellyttäviä asioita, ja epäilemättä Taniksessa joudun tekemisiin epämiellyttävien seikkojen kanssa. Kutsukaa sisälle tuo hebrealainen pappi, joka odottaa opettaakseen minulle uskontonsa salaisuuksia; haluan saada tutustua niihin."
Minä kumarsin ja poistuin mennäkseni ilmoittamaan, etten ollut onnistunut saada hänen mieltään muuttumaan. Yltyneenä hänen villistä uhkarohkeudestaan tein tämän — sillä enkö ollut vannonut prinsessalle puolustavani häntä? Juoksijoiden sijasta valitsin kaksi parasta ja rohkeinta sotilasta näyttelemään heidän osaansa. Sitäpaitsi neuvoin kapteenia, joka löi Labania päähän, piiloutumaan tiepuoleen valitun miesjoukon kera ja riittävästi vaunuja mukanaan niiden kuljetukseen, ja seuraamaan prinssiä pysytellen juuri poissa näkyvistä.
Aamuhämärissä lähtivät sitten sotilaat, aatelismiehet ja upseerit liikkeelle yhdessä kuormaston kanssa, emmekä me seuranneet heitä, ennen kuin useampien tuntien kuluttua. Osan ajasta kulutti prinssi kuljeskelemalla ympäri kylää tarkastellen kansan puuhia ja elämää. Ihmiset, kuten minusta näytti, katselivat meitä karsaammin kuin ennen, kenties siksi, että olimme ilman vartijoita. Ja todellakin, kääntyessäni ympäri näin erään miehen pudistelevan nyrkkiään ja vanhan noita-akan, joka sadatteli meitä. Silloin toivoin, että olisimme olleet kaukana poissa täältä Goshenin maasta. Mutta kun kerroin tämän prinssille, hymyili hän vain eikä ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan.
"Kaikki voivat nähdä, että he vihaavat meitä egyptiläisiä", sanoi hän. "Hyvä, ottakaamme tehtäväksemme koettaa muuttaa heidän vihansa rakkaudeksi."
"Sitä ette milloinkaan voi tehdä, prinssi, se on liian syvälle juurtunut heidän sydämiinsä, sillä syntyessään he ovat imeneet sen itseensä äidin maidossa. Sitäpaitsi on tämä taistelua Egyptin ja Israelin jumalien välillä, ja ihmisten on mentävä sinne, mihin heidän jumalansa pakottavat heidät."
"Luuletteko niin, Ana? Silloin eivät ihmiset ole muuta kuin tomua, jota taivaan tuulet ovat puhaltaneet pimeydestä kootakseen ne jälleen iäksi haudan öiseen pimeyteen."
Hän pysähtyi hetkeksi, sitten jatkoi:
"Jos minä olisin farao, päästäisin tämän kansan menemään, sillä epäilemättä on heidän Jumalansa mahtava, ja sanonpa teille, että pelkään heitä."
"Miksi hän ei tahdo päästää heitä?" kysyin minä. "Hehän heikentävät Egyptiä, eivätkä tee sitä voimakkaaksi, kuten nähtiin tuon raakalaiskansan, jonka puolelle he yhtyivät maahan hyökätessä. Sitäpaitsi tämän hedelmällisen maan arvo, jota he eivät voi viedä mukaansa, on suurempi kuin kaikki heidän työnsä."
"En tiedä sitä, ystävä. Isälläni on omat mielipiteensä, ja myös prinsessa Usertilla. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän tahdo muuttaa isänsä, Rameseksen, menettelytapaa, tai siitä, että hän on itsepäinen sellaisia kohtaan, jotka vastustavat hänen tahtoansa. Tai saattaa olla syynä se, että häntä pidättää tällä tiellä joka jumalain lähettämä mielettömyys, joka tuottaa Egyptille tappiota ja häpeää."
"Silloin, prinssi, ovat kaikki papit ja ylhäisö myös hulluja, kreivi
Amenmeseksestä alkaen."
"Niin sinne, minne farao johtaa, papit ja ylhäisö seuraavat. Kysymys on siitä, kuka johtaa faraota? Tässä on hebrealaisten temppeli. Menkäämme sisään."
Astuimme alas vaunuista, joihin minä puolestani olisin kernaammin jäänyt, ja menimme ympäröivän savimuurin portista temppelin ulkopihalle, joka oli näin hebrealaisten viikon seitsemäntenä, pyhäpäivänä, täynnä rukoilevia naisia. Nämä eivät olleet huomaavinaan meitä, vaikka tarkastelivatkin meitä silmäkulmiensa alta. Kuljimme heidän ohitseen ja tulimme ovelle, jonka kautta pääsimme toiselle pihalle, joka oli varustettu katolla. Siellä oli paljon miehiä, jotka murisivat meidät nähdessään. He olivat kokoontuneet kuuntelemaan valkoviittaista pappia, jolla oli päässään oudonnäköinen päähine ja rinnallaan joitakin koristeita. Tunsin tuon miehen, hän oli pappi Kohath, joka oli kertonut prinssille niin paljon hebrealaisen uskonnon salaisuuksia, koska tämä halusi ne tietää. Nähdessään meidät lopetti hän heti puheensa, luki jonkun kiireisen siunauksen ja tuli tervehtimään meitä.
Minä odottelin prinssin takana, sillä pidin parhaana vartioida hänen selkäänsä noitten rajujen miesten keskuudessa, enkä siksi kuullut, mitä pappi sanoi hänelle kuiskaamalla tässä pyhässä paikassa. Kohath vei hänet etemmäksi saadakseen hänet pois ahdingosta, luullakseni. He tulivat pienen temppelin päähän, jossa oli muutama porras, joiden yläpuolella riippui paksu ja raskas väliverho. Prinssi, astuessaan eteenpäin, ei huomannut alimmaista porrasta tuossa hämärässä valossa. Hänen jalkansa tarttui siihen ja hän horjahti eteenpäin. Estääkseen kokonaan kaatumasta tarttui hän verhoon siitä kohden, missä sen molemmat puoliskot yhtyivät ja veti sen mukanaan auki, jolloin tuli näkyviin tavallinen, pieni huone, jossa oli alttari. Siinä oli kaikki, mitä minulla oli aikaa huomata, sillä samassa hetkessä vihan karjunta tärisytti ilmaa ja puukot välähtelivät hämärässä.
"Egyptiläinen häpäisee pyhäkön!" huusi joku. "Laahatkaa hänet ulos ja tappakaa hänet!" kiljui toinen.
"Ystävät", sanoi Seti kääntyen heidän hyökätessään päin, "jos olen tehnyt jotakin pahasti, oli se vahingossa —"
Hän ei voinut sanoa enempää, sillä he olivat hänen kimpussaan tai oikeammin minun, joka olin hypähtänyt hänen eteensä. He tarttuivat jo vaatteisiini ja minun käteni oli miekan kahvassa, kun pappi Kohath huusi:
"Israelin miehet, oletteko hulluja? Tahdotteko saattaa faraon vihan päällemme?"
He pysähtyivät hetkeksi ja heidän johtajansa huusi:
"Me halveksimme faraota! Jumalamme suojelee meitä faraolta. Kiskokaa hänet ulos ja tappakaa hänet muurin ulkopuolella!"
He alkoivat jälleen liikkua, kun mies, jonka tunsin Jabeziksi,
Merapin sedäksi, huusi kovalla äänellä:
"Seis! Jos tämä Egyptin prinssi on häväissyt Jehovaa omasta halustaan eikä vahingossa, niin on varma, että Jehova kostaa hänelle. Onko ihmisten otettava Jumalan tuomio omiin käsiinsä? Astukaa takaisin ja odottakaa hetkinen. Jos Jehova on vihainen, kuolee egyptiläinen siihen paikkaan. Jollei hän kuole, antakaamme hänen mennä vahingoittumattomana, sillä sellainen on Jehovan tahto. Tulkaa pois, sanon minä, sillä aikaa kuin minä lasken kuuteenkymmeneen."
He vetäytyivät askeleen taaksepäin ja Jabez alkoi hitaasti laskea. Vaikka siihen aikaan en tiennyt mitään Israelin Jumalan voimasta, täytyy minun sanoa, että olin täynnä pelkoa hänen hitaasti laskiessaan ja pysähtyessään joka kymmenen jälkeen. Näky oli hyvin kummallinen. Tuossa, portaitten vieressä seisoi prinssi selkä verhoa vasten, käsivarret ristissä ja kasvoillaan hymy, johon oli sekoittunut sekä ihmettelyä että ylenkatsetta, mutta pelon merkkiäkään ei hänessä näkynyt. Hänen toisella puolellaan olin minä, joka tiesin hyvin, että minulla olisi sama kohtalo kuin hänelläkin, enkä toivonutkaan muuta. Toisella puolella oli pappi Kohath, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat päässä. Meidän edessämme laski vanha Jabez, tarkastellen julmannäköistä seurakuntaa, joka kuoleman hiljaisuudessa odotti päätöstä. Hän jatkoi yhä lukemistaan. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä. Viisikymmentä — oh, se näytti kestävän iäisyyden.
Viimein kuusikymmentä kuului hänen huuliltaan. Hän odotti hetken ja kaikki tarkastivat prinssiä epäilemättä odottaen, että hän kaatuisi kuolleena maahan. Mutta sen sijaan kääntyi hän Kohathin puoleen ja kysyi levollisesti, oliko koetus nyt lopussa, aivan kuin hän olisi halunnut uhrata temppelissä, johon hän oli kutsuttu tulemaan.
"Jumala on antanut meille vastauksen", sanoi Jabez. "Tyytykää siihen, Israelin miehet. Sen, minkä tämä prinssi teki, hän teki vahingossa eikä tahallaan."
He kääntyivät ja lähtivät sanaakaan sanomatta, ja kun minä olin pannut uhrin, joka ei ollut vähäpätöinen, määrätylle paikalle, seurasimme mekin heitä.
"Näyttipä siltä, ettei teidän Jumalanne ole lempeä jumala", sanoi prinssi Kohathille, kun vihdoinkin olimme ulkopuolella temppeliä.
"Ainakin hän on oikeudenmukainen, teidän korkeutenne. Jollei hän olisi sellainen, olisitte te, joka häpäisitte hänen pyhäkköään vaikkapa vahingossakin, nyt kuolleena."
"Te siis arvelette, pappi, että Jehovalla on voima lyödä meidät silloin, kun hän on vihainen?"
"Epäilemättä, teidän korkeutenne — niinkuin, jos profeettamme puhuvat totta, luulen, että Egypti on sen ennen pitkää näkevä", hän lisäsi jurosti. Seti katsoi häneen ja vastasi:
"Saattaa käydä niin, mutta kaikki jumalat, — tai oikeammin heidän pappinsa — haluavat valtaa kiusatakseen ja hävittääkseen sellaiset, jotka palvelevat muita jumalia. Eivät ainoastaan naiset ole kateellisia, Kohath, tai siltä ainakin näyttää. Minun mielestäni teette väärin Jumalallenne, sillä vaikkapa hänellä onkin sellainen voima, oli hän paljon sääliväisempi kuin hänen palvelijansa, jotka hyvin tiesivät, että tartuin verhoon vain estääkseni itseäni kaatumasta. Jos toisten tulen temppeliinne, tuon mukanani sellaisia, jotka voivat panna voiman voimaa vastaan, joko sitten henkisesti tai miekalla. Hyvästi."
Saavuimme sitten vaunujen luo, joitten lähellä seisoi Jabez, joka pelasti meidät.
"Prinssi", kuiskasi hän, vilkaisten väkijoukkoon, joka odotteli vähän matkan päässä meistä hiljaisena ja kiihkoissaan. "Pyydän teitä, poistukaa tästä maasta joutuisasti, sillä täällä ei henkenne ole turvassa. Tiedän, että se tapahtui vahingossa, mutta te olette häväissyt pyhäkön ja nähnyt sellaista, jota ei kenenkään, paitsi ylimmäisten pappien, silmät saa katsella. Se on rikos, jota ei kukaan israelilainen voi antaa anteeksi."
"Ja te ja teidän kansanne, Jabez, olisitte halunneet häväistä minun elämäni pyhäkön vuodattamalla sydänvereni, ettekä vahingossa. Olette todellakin kummallista kansaa, joka koettaa tehdä vihollisekseen sellaisenkin, joka on yrittänyt tulla teidän ystäväksenne."
"Minä en tahdo sitä", huudahti Jabez. "Toivoisin, että meillä olisi puolellamme faraon suu ja silmä, joka on pian tuleva itse faraoksi. Oi, Egyptin prinssi, älkää vihastuko kaikille Israelin lapsille, vaikka kärsimykset ovatkin tehneet toiset heistä jäykiksi ja kovasydämisiksi. Lähtekää nyt ja hyvyytenne tähden muistakaa sanojani."
"Tahdon muistaa", sanoi Seti antaen ajajalle lähtömerkin.
Kuitenkin viipyi prinssi vielä kylässä sanoen, ettei hän pelännyt mitään, koska hän halusi oppia tuntemaan niin paljon kuin mahdollista tätä kansaa ja sen elämää voidakseen paremmin kertoa siitä faraolle. Omasta puolestani olin varma, että siellä olivat eräät kasvot, jotka hän halusi nähdä vielä kerran ennen lähtöään, mutta pidin viisaampana olla sanomatta siitä mitään.
Viimeinkin lähdimme puolenpäivän tienoissa ja ajoimme itäänpäin samaan suuntaan kuin Amenmeses ja muu seurueemme. Koko iltapäivän kuljimme siten, nuo kaksi valepukuista sotilasta juosten edellämme ja meitä seurasi, kuten näin etäisestä tomupilvestä, kapteeni miehineen, joiden olin salaisesti määrännyt pitämään meitä silmällä.
Illan tullen saavuimme kivisten kukkula ryhmien luo, jotka ympäröivät Goshenin maata. Täällä astui Seti vaunuista, ja me kiipesimme erään mäen huipulle noitten kahden sotilaan seuraamana, jotka viittasin mukaan. Mäellä oli siellä täällä mahdottoman suuria kivilohkareita ja hiekkakiviharjanteita, joitten väliin oli tuuli tuhansien vuosien kuluessa muodostellut kuoppia.
Nojaten yhtä tuollaista harjannetta vastaan näimme ihmeellisen näyn. Kaukana viljavan tasangon keskellä näkyi kylä, josta olimme poistuneet, ja sen taakse laski aurinko. Näytti siltä kuin myrsky olisi raivonnut siellä, vaikka taivas yläpuolellamme oli kirkas ja sininen. Ainakin kohosi kylän edessä kaksi mahtavaa pilvipatsasta maasta taivaaseen asti aivan kuin jonkun suuren portin pylväät. Toinen noista pylväistä näytti siltä kuin se olisi ollut tehty mustasta marmorista ja toinen kuin valetusta kullasta. Niitten välissä kulki valovirta, joka päättyi sädekehään, ja sen sädekehän keskellä Raan pyöreä pää, aurinko, paloi kuin Jumalan silmä. Näky oli yhtä peloittava kuin se oli kauniskin.
"Oletteko koskaan nähnyt Egyptissä tuollaista taivasta, prinssi?" kysyin.
"En milloinkaan", vastasi hän ja vaikka hän puhui hiljaisella äänellä, kuulosti se minusta tässä suuressa hiljaisuudessa huudolta.
Katselimme vielä hetken, kunnes aurinko äkkiä laski ja ainoastaan kirkkaus, joka oli sen ympärillä ja yläpuolella, jäi jäljelle. Siitä muodostui taivaan kaupungin kaltaisia palatseja ja temppeleitä, tuon kaukaisen kaupungin, jota ei kukaan kuolevainen voi nähdä muuten kuin unessa.
"En tiedä miksi, Ana", sanoi Seti, "mutta tunnen pelkoa ensimmäisen kerran mieheksi tultuani. Minusta tuntuu, että täällä on enteitä ilmassa, enkä voi selittää niitä. Olisipa Kii täällä selittämässä meille, mitä merkitsee tuo musta pylväs oikealla ja tulipylväs vasemmalla puolella, ja millä jumalalla on kotinsa tuossa kirkkaassa kaupungissa, ja miten ihminen voi kulkea tuota valoisaa tietä myöten, joka vie sen kultaisille kaduille. Sanon teille, että olen peloissani. Tuntuu kuin kuolema olisi hyvin lähellä minua ja kaikki sen ihmeet avoinna kuolevaiselle katseelleni."
"Minäkin pelkään", kuiskasin. "Katsokaa! Pylväät liikkuvat. Tuo tulinen menee edellä ja tuo musta pilvi seuraa jäljessä. Niiden välissä näen minä liikkuvan suunnattoman joukon kansaa loppumattomissa ryhmissä. Katsokaa, miten valo välkkyy heidän aseistaan. Varmasti hebrealaisten Jumala on liikkeellä."
"Hän, tai joku toinen jumala, tai ei mikään jumala, kuka sen tietää?
Tulkaa, Ana, lähtekäämme, jos haluamme ehtiä leiriin ennen pimeätä."
Laskeuduimme alas harjanteelta, palasimme vaunuihin ja ajoimme edelleen tuota vuorensolaa pitkin. Tämä sola oli hyvin ahdas, muutamin paikoin vain 4 askelta leveä, ja kummallakin puolen tietä oli sinne vierineitä suuria kiviä, joiden välissä kasvoi erämaan kasveja ja tulvan uurtamia rotkoja, joiden takana kohosivat vuoren rinteet. Hevoset kulkivat hiljakseen polun mutkaa kohden, josta maa jälleen alkoi aleta.
Kun olimme noin puolen keihäänheiton päässä tuosta tienmutkasta, kuulin äkkiä ääntä, ja katsoessani oikealle, näin naisen juoksevan vuoren rinnettä alas meitä kohden. Ajaja huomasi hänet myös, pysähdytti hevoset, ja nuo kaksi vartijaa kääntyivät ja vetivät miekkansa esille. Vähemmässä kuin puolessa minuutissa saavutti nainen meidät tullen esiin varjosta niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen.
"Merapi!" huudahdimme prinssi ja minä aivankuin yhdestä suusta.
Se oli todellakin Merapi, mutta kurjassa tilassa. Hänen pitkä tukkansa oli päässyt irralleen ja riippui hänen ympärillään. Viitta, joka verhosi häntä, oli repaleinen ja huulet olivat veriset ja vaahtoiset. Hän seisoi läähättäen, sillä hän ei voinut puhua hengästyksen tähden, tukien itseään toisella kädellä vaunun syrjästä ja toisella osoittaen tien mutkaa. Viimein tuli sana, ainoastaan yksi:
"Murha."
"Hän tarkoittaa, että hän on ollut vähällä tulla murhatuksi", sanoi prinssi minulle.
"Ei", läähätti hän, "te — te! Hebrealaiset. Menkää takaisin!"
"Käännä hevoset!" huusin minä ajajalle.
Hän totteli ja vartijat auttoivat häntä, mutta tien kapeuden ja rinteitten jyrkkyyden tähden se ei ollut helppo tehtävä. Ne oli vasta puoleksi käännetty ja olivat sellaisessa asennossa, että ne sulkivat kokonaan kulkueen, kun villi huuto "Jehova!" kajahti korviimme ja tien mutkasta muutaman askeleen päästä hyökkäsi joukko raivokkaita, kyömynenäisiä miehiä heilutellen puukkoja ja miekkoja. Tuskin oli meillä aikaa hypähtää vaunujen suojaan ja valmistautua, kun he olivat kimpussamme.
"Kuule", sanoin minä ajajalle, "juokse niinkuin et ennen milloinkaan ole juossut ja tuo vartiosto apuun!"
Hän juoksi pois kuin nuoli.
"Poistukaa, neiti", huusi Seti. "Tämä ei ole naisen tehtävä ja katsokaa, tuolla tulee Laban etsimään teitä", ja hän osoitti miekallaan murhaajien johtajaa.
Tyttö totteli, hoiperrellen muutaman askeleen tiepuolessa olevan kiven luo, jonka taakse hän kyyristyi. Jälkeenpäin kertoi hän minulle, ettei hänellä ollut voimia mennä kauemmaksi, eikä edes haluakaan, sillä jos meidät surmattaisiin, olisi parasta, että hänkin, joka varoitti meitä, surmattaisiin.
Nyt he olivat saapuneet luoksemme, koko joukko, kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä. Ensimmäinen tulija lävisti miekallaan pelästyneet hevoset, jotka sätkytellen jalkojaan kaatuivat maahan. Hebrealaiset kiipesivät vaunuihin yrittäen tulla luoksemme ja me teimme vastarintaa parhaamme mukaan. Viitat tempasimme yltämme, heitimme ne vasemman käsivarren ympärille ja käytimme niitä kilpinä.
Oi, minkälainen taistelu se oli! Avonaisella paikalla tai jollei meitä olisi varoitettu, olisi meidät hetipaikalla lyöty kuoliaiksi. Mutta edullinen paikka ja vaunujen suoja tekivät tilanteemme vähän paremmaksi. Tie oli niin kapea ja seinät sen ympärillä olivat niin jyrkkiä kiivettäviksi, ettei enempää kuin neljä hebrealaista voinut kerrallaan taistella kanssamme, ja niiden neljänkin oli ensin kuljettava vaunujen tai vielä elävien hevosten yli.
Mutta meitäkin oli neljä, ja kiitos Usertin, kahdella meistä oli rautapaita pukumme alla — neljä vahvaa miestä taistellen henkensä edestä. Meitä vastaan tuli neljä hebrealaista. Yksi hyppäsi vaunuista suoraan Setin kimppuun, joka tervehti tätä rautamiekkansa kärjellä, jolloin kuulin kahvan kolahtavan hänen rintaluutaan vasten. Se oli tuo sama mainio rautamiekka, mikä tänä päivänä lepää kantajansa kanssa haudassa.
Mies putosi alas kuolleena kaataen prinssin maahan ruumiinsa painolla. Hebrealainen, joka ahdisti minua, kompastui vaunujen reunaan ja horjahti eteenpäin, jolloin minä tapoin hänet helposti antamalla iskun päähän. Siten minulle jäi aikaa vetää prinssi jälleen jaloilleen, ennen kuin uusia hyökkäsi. Myöskin nuo kaksi vartijaa, molemmat kovia tappelijoita, tappoivat tai kuolettavasti haavoittivat miehensä. Mutta toisia hyökkäsi niiden jälkeen niin paljon ja nopeasti, etten voinut huomata kaikkea, mitä jälkeenpäin tapahtui.
Äkkiä näin toisen vartijan kaatuvan Labanin lyönnistä. Miekan isku rintaani sai minut hoipertelemaan takaperin. Jollei tuota rautapaitaa olisi ollut, olisin ollut kuoleman oma. Toinen vartija surmasi sen, joka aikoi minut tappaa, ja samassa hyökkäsi kaksi tämän kimppuun surmaten hänet.
Nyt olimme ainoastaan prinssi ja minä jäljellä taistellen selkä selkää vasten. Hän sattui yhteen erään hyvin suuren mieslurjuksen kanssa ja haavoitti tätä käteen niin, ettei hän voinut pidellä miekkaa. Mies tarttui silloin häntä vyötäisiin ja he pyöriskelivät yhdessä maassa. Laban ilmestyi ja iski prinssiä selkään, mutta käyrä veitsi, jota hän käytti, taittui syrialaista rautapaitaa vastaan. Minä löin Labania haavoittaen häntä päähän, jolloin hän hoiperteli taaksepäin ja kaatui vaunujen päälle. Jälleen hyökkäsi muita kimppuuni ja ilman Usertin antamaa varustusta olisin ollut ainakin kolme tuntia sitten kuolleena. Taistellen mielettömästi hoipertelin erään kivilohkareen luo nojaten siihen ja odotellessani uutta hyökkäystä näin, että Seti, jota Laban oli iskullaan haavoittanut, oli nyt tuon suuren hebrealaisen alla, joka oli tarttunut häntä kurkkuun ja aikoi kuristaa hänet kuoliaaksi.
Näin vielä jotakin muutakin — näin naisen, joka molemmin käsin piteli miekkaa ja työnsi sitä alaspäin, jolloin hebrealaisen ote heltisi Setin kurkusta.
"Petturi!" huusi eräs ja iski naista niin, että hän haavoittuneena horjui taaksepäin. Silloin kun kaikki näytti olevan lopussa ja olin kadottamaisillani tajuntani verenvuodon tähden, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja sotilaiden huudon: "Egypti! Egypti!" Näin sokaistuilla silmilläni aseitten välkkyvän, ja sotahuudon kaikuessa korvissani näytin vaipuvan uneen juuri kuin päivänvalo sammui.