VIII.
SETI VAROITTAA FARAOTA.
Unta, aina vaan unta. Unia äänistä, kasvoista, auringon- ja kuunvalosta ja itsestäni, uusia ja yhä uusia; unia huutavista joukoista ja ennen kaikkea, unia Merapin silmistä, jotka katselivat minua kuin kaksi loistavaa tähteä taivaalta. Sitten viimein herääminen ja sen mukana kipua ja pahoinvointia.
Ensiksi luulin, että olin kuollut ja makasin haudassa. Vähitellen sitten huomasin, etten ollut haudassa, vaan hämärässä huoneessa, joka oli tuttu minulle, olin omassa huoneessani Setin palatsissa Taniksessa. Tuossa lähellä vuodetta, jossa makasin, oli oma arkkuni täynnä käsikirjoituksia, jotka olin tuonut Memphiksestä. Koetin nostaa vasenta kättäni, mutta en voinut, ja katsoessani alas näin, että käsivarteni oli sidottu kuin muumiolla. Se toi minulle jälleen mieleen ajatuksen, että olin sittenkin kuollut, jos kuolemassa voisi olla näin paljon kärsimystä. Suljin silmäni ja ajattelin tai vaivuin joksikin aikaa horroksiin.
Maatessani siinä kuulin ääniä. Yksi niistä oli varmaankin lääkärin, joka sanoi: "Niin, hän jää eloon ja paranee ennen pitkää. Tuo isku päähän, joka teki hänet tiedottomaksi niin moneksi päiväksi, oli pahin hänen haavoistaan, mutta sekin särki vain luun eikä vahingoittanut aivoja. Haavat käsivarsissa paranevat helposti ja tuo rautapaita, joka oli hänen päällään, suojeli muuta ruumista iskuilta."
"Olen iloinen, lääkäri", vastasi ääni, jonka tunsin Usertin ääneksi, "sillä epäilemättä, jollei olisi ollut Anaa, olisi hänen korkeutensa joutunut kuoleman omaksi. On kummallista, että sellainen, jota en luullut muuksi kuin uneksivaksi kirjuriksi, osoitti olevansa niin urhoollinen soturi. Prinssi sanoo, että tämä Ana tappoi kolme tuollaista koiraa omin käsin ja haavoitti muita."
"Se oli oivallisesti tehty, teidän korkeutenne", vastasi lääkäri, "mutta vieläkin oivallisempaa oli, että hän edeltäpäin varasi tuon jälkijoukon ja paikalla lähetti ajajan kutsumaan sen avuksi. Se kuuluu olleen hebrealainen nainen, joka todella pelasti hänen korkeutensa hengen, kun hän unhottaen sukupuolensa pisti kuoliaaksi murhaajan, joka puristi prinssiä kurkusta."
"Siten kertoi prinssi, mikäli ymmärsin", hän vastasi kylmästi. "On ihmeellistä, miten heikko ja lopen väsynyt tyttö on työntänyt miekan läpi jättiläisen selän aina rintaan asti."
"Ainakin hän varoitti häntä hyökkäyksestä, teidän korkeutenne."
"Niin sanotaan. Kenties Ana pian kertoo meille totuuden, miten kaikki tapahtui. Hoitakaa häntä hyvin, lääkäri, ja te ette jää ilman palkintoa."
Sitten he poistuivat yhä keskustellen, ja minä makasin hiljaa ajatuksissani ja ihmetellen, sillä nyt palasi vähitellen muistini.
Vähän myöhemmin maatessani yhä silmät suljettuina, sillä tuo hämärä valokin näytti vaivaavan niitä, tuntui minusta kuin kuulisin naisen pehmeitä askelia vuoteeni vierestä ja tuntisin hyvää tuoksua, jota tulee naisen puvusta ja hiuksista. Katsoin ja näin Merapin tähden kaltaiset silmät, jotka katselivat minua juuri samalla lailla kuin olin unessa nähnyt.
"Terve, Israelin kuu", sanoin minä. "Tapaamme toisemme todellakin kummallisessa paikassa."
"Oi!" kuiskasi hän, "oletteko viimeinkin tajuissanne? Kiitän Jumalaa, kirjuri Ana, sillä kolme päivää olen luullut, että kuolette."
"Niinkuin olisi käynytkin ilman teitä, neiti, — minulle ja eräälle toiselle. Nyt näyttää siltä, että kaikki kolme elämme."
"Kunpa vain kaksi eläisi, prinssi ja te, Ana. Kunpa minä olisin kuollut", vastasi hän huoaten raskaasti.
"Miksi niin?"
"Ettekö arvaa? Koska minä olen hylkiö, joka olen pettänyt kansani. Koska heidän verensä vuotaa minun ja heidän välillään. Sillä minä tapoin tuon miehen, joka oli oma sukulaiseni, egyptiläisen tähden — tarkoitan, egyptiläisten tähden. Sentähden Jehovan kirous on päälläni ja niinkuin sukulaiseni kuoli, tulee epäilemättä päivä, jolloin minun on samalla lailla kuoltava, ja senjälkeen mitä sitten tulee?"
"Senjälkeen tulee rauha ja suuri palkinto, jos on oikeutta maassa tai taivaassa, oi jaloin kaikista naisista."
"Minäkö voisin niin ajatella! Hiljaa, kuulen ääniä. Juokaa tämä. Minä olen ylihoitajanne, kirjuri Ana, arvokas virka, sillä nyt koko Egypti rakastaa ja ylistää teitä."
"Epäilemättä pitäisi vain teitä, neiti Merapi, koko Egyptin rakastaa ja ylistää", vastasin minä.
Samassa astui Seti sisään. Yritin tervehtiä häntä kohottamalla vähemmän haavoittunutta käsivarttani, mutta hän tarttui käteeni ja puristi sitä hellästi.
"Terve teille, Menthun rakastettu, sodan jumala", hän sanoi miellyttävästi hymyillen. "Luulin palkanneeni kirjurin ja kas, tuo kirjuri olikin sotilas, josta tulisi sotaväen ylpeys."
Samassa hän huomasi Merapin, joka oli hiipinyt varjoon.
"Terve teillekin, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Jos sanoin Anaa parhaimmaksi soturiksi, niin minkä nimen antaisimme teille, jolle olemme kiitollisuuden velassa elämästämme. Ei, älkää katsoko alas, vaan vastatkaa."
"Egyptin prinssi", vastasi hän hämmentyneenä, "minun työnihän oli niin pieni. Kuulin salahankkeesta sedältäni Jabezilta, karkasin pois, ja kun tunsin lapsuudestani; oikotiet, saavuin ajoissa perille. Jos olisin pysähtynyt ajattelemaan, kenties en olisi uskaltanut tehdä sitä."
"Ja mitä muuta, neiti? Mitä sanotte hebrealaisesta, joka kuristi kurkkuani ja eräästä miekan iskusta, joka ainiaaksi irroitti hänen otteensa?"
"Tuosta, teidän korkeutenne, en voi muistaa mitään tai hyvin vähän". Sitten, varmaan muistaessaan, mitä hän juuri kertoi minulle, hän kumarsi ja poistui huoneesta.
"Hän osaa puhua valhetta yhtä miellyttävästi kuin mitä muuta tahansa", sanoi Seti, kun Merapi oli mennyt. "Oi, minkälainen nainen hän onkaan, Ana. Täydellinen ihanuudessa, täydellinen urhoollisuudessa, täydellinen ymmärryksessä. Ihmettelen, mitkä ovat hänen virheensä? Jääköön teidän tehtäväksenne tuoda ne esille, sillä minä en löydä ainoatakaan."
"Kysykää niitä Kiiltä, oi prinssi. Hän on suuri tietäjä, niin suuri, että kenties hänen taitonsa voi saattaa ilmi, mitä nainen koettaa kätkeä. Kai mahdatte muistaa, että hän varoitti teitä erityisesti, ennen kuin matkustimme Gosheniin."
"Niin — hän sanoi, että elämäni joutuu vaaraan, niinkuin se todella olikin. Siinä hän oli oikeassa. Hän kertoi myös, että näkisin naisen, johon rakastuisin. Siinä hän oli väärässä. En ole nähnyt sellaista naista. Oi, tiedän hyvin, mitä ajattelette. Koska pidän neiti Merapia kauniina ja rohkeana, luulette, että rakastan häntä. Mutta, niin ei ole laita. En rakasta ketään naista, paitsi, luonnollisesti hänen Korkeuttaan. Ana, arvostelette minua itsenne mukaan."
"Kii sanoi: 'Tulette rakastumaan', prinssi. On siis vielä aikaa."
"Ei sillä lailla, Ana. Jos joku rakastuu, hän rakastuu heti. Minusta tulee pian vanha ja hänestä lihava ja ruma, miten sitten voi rakastua enää? Tulkaa pian terveeksi, Ana, sillä toivon teitä avukseni kertoessani faraolle matkastani. Kerron hänelle, että minun mielestäni israelilaisia on paljon rasitettu ja hänen olisi annettava heille hyvitystä ja päästettävä heidät menemään."
"Mitähän farao sanoo nyt, kun he ovat yrittäneet tappaa hänen perillisensä?"
"Luulen, että farao suuttuu ja samoin koko Egyptin kansa, sillä he eivät arvostele oikein asiaa. Farao ei käsitä, että Laban ja hänen joukkonsa olivat oikeassa koettaessaan surmata minut, joka, vaikka tietämättäni, olin loukannut heidän Jumalansa pyhäkköä. Jos he olisivat tehneet toisin, eivät he olisi olleet mitään kunnon hebrealaisia, ja minä puolestani en voi vihata heitä. Kuitenkin koko Egypti on kiihkoissaan tuosta yrityksestä ja huutaa, että israelilaiset on hävitettävä."
"Minusta näyttää, prinssi, että, miten lieneekään Kiin ennustuksen laita, kolmas ainakin on täyttymäisillään — nimittäin, että tämä Goshenin matka saattaa valtaistuimenne vaaraan."
"Sitä en sano faraolle, Ana. Mutta jääköön tämä asia siksi, kunnes tulette terveemmäksi."
"Miten taistelu päättyi, prinssi, ja kuinka jouduin tänne?"
"Sotilaat tappoivat useimmat hebrealaiset, jotka vielä olivat elossa. Jotkut harvat pakenivat ja katosivat pimeyteen, niiden joukossa heidän johtajansa Laban, vaikka te olitte haavoittanut häntä. Ja kuusi otettiin kiinni elävänä. He odottavat nyt tuomiotaan. Minä olin vain vähän haavoittunut, ja te, jota luulimme kuolleeksi, olitte vain tajuttomana, ja tähän hetkeen asti olette houraillut tai ollut tajuttomana. Toimme teidät paareilla ja täällä olette ollut nyt nämä kolme päivää."
"Ja entä neiti Merapi?"
"Me nostimme hänet vaunuihin ja toimme hänet kaupunkiin, sillä jos olisimme jättäneet hänet sinne, olisivat israelilaiset varmasti tappaneet hänet. Kun farao sai kuulla, mitä hän oli tehnyt, antoi hän tuon puutarhassa olevan pikku talon hänelle, jotta häntä voitaisiin suojella, ja sitäpaitsi orjanaisen palvelemaan häntä. Siellä hän siis asustaa, omaten kaikki hovin etuoikeudet, ja tänä aikana on hän ollut teidän ylihoitajattarenne."
Tällä hetkellä tunsin itseni niin väsyneeksi, että suljin silmäni.
Kun avasin ne jälleen, oli prinssi mennyt.
Kului vielä kuusi päivää, ennen kuin minun sallittiin nousta vuoteesta; sinä aikana näin usein Merapin. Hän oli hyvin surullinen ja eli alituisessa pelossa, että hebrealaiset tappaisivat hänet. Häntä vaivasi myös ajatus, että hän oli pettänyt uskonsa ja kansansa.
"Ainakin olette vapaa Labanista", sanoin minä.
"En koskaan pääse hänestä vapaaksi, niin kauan kuin molemmat elämme", vastasi hän. "Minä kuulun hänelle, eikä hän tahdo päästää minua noista kahleista, koska hänen sydämensä on kiintynyt minuun."
"Ja onko teidän sydämenne kiintynyt häneen?" kysyin. Hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Naisella ei saa olla sydäntä. Oi, Ana, minä olen onneton", hän vastasi ja meni pois.
Näin muitakin. Prinsessa tuli tervehtimään minua. Hän kiitti minua kovin siitä, että olin pitänyt hänelle antamani lupauksen ja suojellut prinssiä. Sitä paitsi hän toi minulle kultaisen lahjan faraolta, ja itse hän lahjoitti minulle hienoja pukuja. Hän kyseli minulta tarkkaan Merapista, josta huomasin, että hän oli jo mustasukkainen, ja oli iloinen kuullessaan, että hänet oli kihlattu eräälle hebrealaiselle. Vanha Bakenkhonsukin tuli ja kyseli minulta paljon prinssistä, hebrealaisista ja Merapista, erittäinkin Merapista, jonka teoista, niin hän sanoi, koko Egypti puhui. Vastasin noihin kysymyksiin parhaan kykyni mukaan.
"Tässä meillä on nainen, josta Kii kertoi", sanoi hän. "Hän, joka on tuottava niin paljon iloa ja surua Egyptin prinssille."
"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eihän hän ole ottanut häntä luoksensa eikä luullakseni aio ottaakaan."
"Kuitenkin hän tekee sen, joko hän sitten aikoo tai ei. Hänen tähtensähän nainen petti kansansa, joka israelilaisten mielestä on kuoleman synti. Kahdesti hän pelasti prinssin elämän, ensiksi varoittamalla häntä hyökkäyksestä ja sitten omalla kädellään surmaamalla sukulaisensa, joka oli tappaa hänet. Eikö se ollut niin? Sanokaa minulle, tehän olitte siellä."
"Niin se oli, mutta mitä sitten?"
"Sitä, että mitä hän sanoneekin, hän rakastaa prinssiä, jollei hän rakasta teitä", ja hän katsoi minuun tarkasti.
"Kun naisella on prinssi ja sellainen prinssi läheisyydessään, vaivaisiko hän itseään asettamalla pauloja pyydystääkseen kirjurin?" kysyin vähän katkerasti.
"Oho!" sanoi hän nauraen tavallista leveätä nauruaan, "asiat ovat siis sillä lailla, ovatko ne? Hyvä, niin ajattelinkin, mutta, ystävä Ana, varoitan teitä ajoissa. Älkää koettako houkutella Kuuta alas taivaalta kotinne valoksi, jottei hän tulisi, ja aurinko, hänen herransa, suuttuisi ja polttaisi teitä. Hyvä, hän rakastaa prinssiä, ja siksi ennemmin tai myöhemmin hän saa hänetkin rakastumaan itseensä."
"Kuinka, Bakenkhonsu?"
"Useimpiin miehiin nähden, Ana, se olisi helposti tehty. Huokaus, muutamia puoleksi kätkettyjä kyyneliä oikealla hetkellä, ja asia on valmis, kuten olen kuullut tuhannet kerrat tapahtuneen. Mutta sellaiseen nähden kuin tämä prinssi on, se mahtaa käydä toisin. Hän näyttää prinssille, että hän on kadottanut nimensä hänen tähtensä; että hänen tähtensä on kansansa vihaama ja Jumalansa hylkäämä, ja saa siten prinssin säälimään itseään. Ja sääliväisyys on rakkauden oma sisar. Tai kenties ollen myöskin viisas, hän tahtoo antaa prinssille neuvoja noissa kaikissa israelilaisia koskevissa asioissa, ja siten tunkeutuu hän tämän sydämeen ystävyyden puvussa, ja sitten hänen suloutensa ja kauneutensa saavat aikaan lopun luonnon lakien mukaan. Joko sitä tai tätä tietä, myötä- tai vastavirtaa, perille hän tulee."
"Jos niin käy, mitäpä siitä? Onhan Egyptin hallitsijoilla tapana pitää useampia puolisoja."
"Tarkoitan, Ana, että Seti luullakseni on mies, joka todella haluaa omata vain yhden, ja tämä yksi on oleva tuo hebrealainen. Niin, hebrealainen nainen on hallitseva Egyptiä ja kääntävä sen palvelemaan omaa Jumalaansa, sillä ei milloinkaan hän rupea palvelemaan meidän jumaliamme. Ja todellakin, kun hänen kansansa huomaa, että hän tottelee heitä, käyttävät he häntä siihen. Tai ehkä hänen Jumalansa itse tahtoo käyttää häntä toteuttamaan tarkoituksiaan, kuten hän lienee nyt jo käyttänyt häntä."
"Ja miten käy sen jälkeen, Bakenkhonsu?"
"Jälkeenpäin — kuka tietää? Minä en ole tietäjä, en ainakaan missään tärkeämmässä asiassa, kysykää sitä Kiiltä. Mutta minä olen hyvin, hyvin vanha ja olen tarkastellut maailmaa, ja sanon teille, että näin käy, jollei" — ja hän pysähtyi.
"Jollei mitä?"
Hän hiljensi ääntään.
"Jollei Userti ole rohkeampi kuin luulen ja tapa tuota hebrealaista sitä ennen tai vielä parempi, toimita jotakin hebrealaista surmaamaan häntä. Jos tahtoisitte tulla faraon ja Egyptin ystäväksi, voisitte kuiskata sen Usertin korvaan, Ana."
"En koskaan", vastasin vihaisesti.
"Arvasinkin sen, ettette sitä tekisi, Ana, te, joka myöskin sätkyttelette tuossa kuun sädeverkossa, mikä on vahvempi ja todellisempi kuin palmunoksista tai pellavasta punottu. Enkä minäkään halua, sillä tällä iällä haluan niin mielelläni katsella ihmisten leikkiä, ja kun itsekin olen ihminen, pelkään ehkäistä jumalien tarkoituksia. Pyöriköön tuo käärö, niinkuin se haluaa, ja kun se on auki, lukekaa se ja muistakaa, mitä minä sanoin tänään teille. Siitä tulee oivallinen kertomus, jonka loppu on kirjoitettu verellä musteen sijasta. Ha! Ha-a-ha!" ja nauraen hän nilkutti huoneesta jättäen minut pelon valtaan.
Sitäpaitsi prinssi kävi luonani joka päivä ja jo ennen kuin jätin vuoteeni, alkoi sanella minulle tiedonantoaan faraolle, sillä hän ei tahtonut käyttää ketään muuta kirjuria. Sen pääsisältö oli se, johon hän jo edeltäpäin oli viitannut, nimittäin että Israelin kansan, joka oli niin paljon kärsinyt egyptiläisten vuoksi, pitäisi nyt päästä lähtemään, niinkuin heidän profeettansa määräsivät, esteettömästi minne haluaisivat. Meitä matkallamme kohdanneesta hyökkäyksestä kertoi hän, sanoen, että sen olivat tehneet muutamat kiivailijat luullen, että heidän Jumalaansa oli häväisty, teko, josta ei koko kansan pitäisi saada kärsiä. Tuon kertomuksen viimeiset sanat olivat:
"Pyydän sinua, farao, muistamaan, että Amon, egyptiläisten jumala, ja Jehova, israelilaisten Jumala, eivät voi yhdessä hallita samassa maassa. Jos molemmat jäävät Egyptiin, nousee täällä jumalien välinen taistelu, jolloin kuolevaiset painetaan tomuun. Sentähden pyydän sinua, päästä Israel menemään."
Kun olin parantunut ja noussut vuoteeltani, kopioin tämän kertomuksen kauneimmalla käsialallani ja kieltäydyin kertomasta sen sisällyksestä kenellekään, vaikka kaikki kyselivät, muun muassa visiiri Nehesi, joka toi minulle lahjan, jotta paljastaisin salaisuuden. Tästä sai Setikin kuulla, en tiedä miten, ja hän oli hyvin tyytyväinen minuun, tietäessään, että Egyptissä oli kirjuri, jota ei voitu lahjoa. Usertikin kysyi sitä minulta ja kummallista kyllä, kun kieltäydyin vastaamasta, ei hän ollut vihainen, koska, niinkuin hän selitti, minä tein velvollisuuteni.
Viimein oli kertomus valmiiksi kirjoitettu ja sinetöity, ja prinssi omin käsin, mutta äänettömänä, laski sen faraon polville julkisessa istunnossa, sillä hän ei uskonut sitä kenenkään muun tehtäväksi. Amenmeseskin toi esiin kertomuksensa sekä visiiri Nehesi ja vartija joukon kapteeni, joka pelasti meidät kuolemasta. Kahdeksan päivää myöhemmin kutsuttiin prinssi suureen valtion neuvostoon, Kuten kaikki muutkin kuninkaallisen huoneen jäsenet sekä korkeat sotaherrat. Minäkin sain kutsun, kuten kaikki, jotka olivat olleet osallisina noissa tapahtumissa.
Prinssi ajoi prinsessan seurassa faraon palatsiin kultaisissa vaunuissa, joita veti kaksi maidonvalkeata sotaoritta, jotka olivat pelastaneet suuren Rameseksen hengen Syrian sodassa. He ajoivat pitkin katuja, joilla seisoi tuhansittain kansaa, tervehdyshuutojen kaikuessa.
"Katsokaa", sanoi vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, joka oli minun seuralaiseni toisissa vaunuissa, "Egypti on ylpeä ja iloinen. Se luuli, että prinssi oli vain unien uneksija. Mutta nyt se on kuullut kertomuksen tuosta matkalla tapahtuneesta hyökkäyksestä ja huomannut, että hän onkin sotilas ja soturi parasta laatua. Sentähden se rakastaa häntä ja iloitsee."
"Silloinhan, samasta syystä, Bakenhhonsu, olisi surmaaja suuremman arvoinen kuin viisain kirjuri."
"Niin hän onkin, Ana, varsinkin jos tuo surmaaja on todellinen mies. Kirjuri luo uutta, mutta murhaaja tappaa, ja kuoleman hallitsemassa maailmassa kunnioitetaan sitä, joka tappaa, enemmän kuin sitä, joka saa aikaan uutta. Kuulkaa, nyt he huutavat teidän nimeänne. Sentähdenkö, että olette sepittänyt joitakin kirjoituksia? Sanon teille, ei. Vaan siksi, että tapoitte kolme miestä tuolla matkalla. Jos tahdotte tulla kuuluisaksi ja rakastetuksi, Ana, lopettakaa kirjojen sepittäminen ja ruvetkaa kauloja katkomaan."
"Mutta kirjailija elää vielä sittenkin, kun hän on kuollut."
"Oho!" nauroi Bakenkhonsu, "te olette paljon tyhmempi kuin luulin. Mitä etua ihmisellä on siitä, mitä on hänen kuolemansa jälkeen? Niin, tänään tuo sokea, ruikuttava kerjäläinen temppelin portailla merkitsee enemmän Egyptille kuin kaikki faraoitten muumiot. Ottakaa, mitä elämä voi teille antaa, Ana, älkääkä vaivatko itseänne ajattelemalla niitä, jotka on pantu hautoihin murenemaan."
"Se on huonoa uskontoa, Bakenkhonsu."
"Hyvin huonoa, Ana, niinkuin kaikki muukin, mistä me voimme puhella ja mihin kosketella. Huono uskonto soveltuu huonoihin sydämiin, jollaisia ovat kaikki muut paitsi yksi joka tuhannesta. Niin, jos tahdotte menestyä, seuratkaa sitä, ja kun olette kuollut, tulen minä ja nauran haudallanne ja sanon: 'Tässä makaa eräs, josta olin toivonut enemmän kuin toivoin herrastanne.'"
"Eikä turhaan, Bakenkhonsu, mitä tahansa tapahtuneekin palvelijalle!"
"Senhän saamme ennen pitkää nähdä, luulen minä. Ihmettelen, kuka tahtoo kulkea hänen vierellään ennen kuin Niili seuraavan kerran tulvii. Kenties hän haluaa vaihtaa faraon kultaiset vaunut härkävaunuihin ja te ajatte härkiä ja keskustelette hänen kanssaan tähdistä — tai kenties kuusta. No, te mahdatte kumpikin tulla siten onnellisemmiksi ja hän, tuo kuu, on kateellinen jumalatar, joka pitää siitä, että häntä palvellaan. Hoh-ho-o! Tässä ovat palatsin portaat. Auttakaa minut alas, Kuun neidin pappi."
Me astuimme sisälle palatsiin, jossa meidät johdettiin läpi suuren salin pienempään huoneeseen, jossa farao ilman virkapukua odotti meitä istuen seetripuisessa tuolissa. Silmätessäni häneen näin, että hänen kasvonsa olivat synkät ja levottomat, ja minusta tuntui kuin olisi hän tullut vanhemmaksi. Prinssi ja prinsessa tervehtivät häntä, kuten me muutkin, mutta hän ei vastannut. Kun kaikki olivat läsnä ja ovet oli suljettu, sanoi farao:
"Olen lukenut, poikani Seti, kertomuksesi, joka koskettelee vierailuasi israelilaisten keskuudessa ja kaikkea, mitä siellä tapahtui sinulle; ja myöskin teidän, sisarenpoikani Amenmeses, ja teidän, upseerit, jotka seurasitte Egyptin prinssiä. Ennen kuin puhun niistä, astukoon kirjuri Ana, joka oli hänen korkeutensa kanssa vaunuissa silloin, kun hebrealaiset hyökkäsivät hänen päällensä, esille ja kertokoon minulle kaiken, mitä tapahtui."
Silloin astuin esille ja pää kumarruksissa toistin tuon kertomuksen ainoastaan niin paljon kuin mahdollista jättäen kertomatta itsestäni. Kun olin lopettanut, sanoi farao:
"Se, joka puhuu vain puolet totta, on haitallisempi kuin valehtelija. Istuitteko te sitten vaunuissa, kirjuri, tekemättä mitään silloin kun prinssi taisteli henkensä edestä? Vai juoksitteko karkuun? Puhu, Seti, ja sano, minkälaista osaa tämä mies näytteli, hyvääkö vai huonoako?"
Prinssi kertoi minun osanotostani taisteluun sellaisin sanoin, jotka ajoivat veren kasvoilleni. Hän kertoi myös, että minä olin määrännyt tuon kaksikymmenmiehisen vartijajoukon seuraamaan huomaamatta meitä, pukenut kaksi harjaantunutta sotilasta juoksijoiksi ja taistelun alussa lähettänyt ajajan apua hakemaan. Hän kertoi myös haavoittumisestani, ja että olin vasta aivan äsken parantunut. Hänen lopetettuaan sanoi farao:
"Tiedän, että tuo kertomus on tosi, sillä olen kuullut sen muiltakin.
Kirjuri, olette tehnyt hyvin. Tulkaa tänne."
Menin horjuvin askelin ja polvistuin hänen majesteettinsa eteen. Hänen kaulassaan riippui ihanat, kultaiset vitjat. Hän otti ne ja heitti ne pääni yli sanoen:
"Koska olette osoittautunut sekä uskolliseksi että viisaaksi, annan teille tämän mukana kuninkaan neuvonantajan ja seuralaisen arvonimen, ja oikeuden kaiverruttaa sen myös hautakiveenne. Menkää, kirjuri Ana, neuvonantaja ja kuninkaan seuralainen."
Vetäydyin pois hämmentyneenä, ja kun astuin Setin ohi, kuiskasi hän korvaani:
"Pyydän teitä, Ana, älkää luopuko prinssin seurasta, vaikka olette päässytkin kuninkaan seuralaiseksi."
Sitten farao määräsi, että vartioston päällikön oli saatava virkaylennystä ja lahjoja oli annettava jokaiselle sotilaalle; ja lapsille, joiden isät olivat kaatuneet, oli annettava eläke; kaksinkertainen eläke noiden kahden miehen perheille, jotka olin pukenut juoksijoiden valepukuun. Tämän tehtyään puhui farao jälleen hitaasti ja miettien, käskien ensin kaikkien seuralaisten ja vartijoiden poistua huoneesta. Minäkin olin menemäisilläni, mutta vanha Bakenkhonsu tarttui viittaani sanoen, että uusi neuvonantajan arvo antoi minulle oikeuden jäädä sinne.
"Prinssi Seti", puhui farao, "kaiken tämän jälkeen, mitä olen kuullut, huomaan tuon kertomuksesi kummalliseksi. Sitäpaitsi, sen luonne on aivan erilainen kuin kreivi Amenmeseksen ja upseerien. Neuvot minua päästämään israelilaiset minne he vain haluavat mennä, muutamien rasitusten tähden, joita he joskus ovat kärsineet, jotka rasitukset kuitenkin ovat tehneet heidät lukuisiksi ja rikkaiksi. Tuota neuvoa en aio noudattaa. Mieluummin haluan lähettää sotajoukon Goshenin maahan lähettämään tuon kansan, joka yhdistyi salaliittoon murhatakseen Egyptin prinssin, lännen portin läpi, siellä palvelemaan Jumalaansa taivaassa tai helvetissä. Niin, lyömään heidät aina harmaahapsisista rintalapsiin asti."
"Kuulen, farao", sanoi Seti levollisesti.
"Sellainen on tahtoni", jatkoi Meneptah, "ja ne, jotka seurustelevat kanssasi, ja kaikki neuvonantajani ovat samaa mieltä kuin minä, sillä totisesti Egypti ei voi sietää sellaista ilkeätä petosta. Kuitenkin lakimme ja tavan tähden on välttämätöntä, ennen kuin ryhdytään noihin suuriin sotatoimiin ja valtiollisiin asioihin, että se, joka on lähinnä valtaistuinta ja määrätty perimään sen, antaa suostumuksensa siihen. Suostutko, Egyptin prinssi?"
"En suostu, farao. Minusta se olisi katala teko. Kymmeniätuhansia surmattaisiin syystä, että muutamat hupsut hyökkäsivät miehen kimppuun, joka sattui olemaan kuninkaallista sukua, koska tämä varomattomuudessaan oli loukannut heidän pyhintään."
Huomasin, että tämä vastaus suututti faraota, sillä ei koskaan ennen ollut hänen tahtoaan tällä lailla vastustettu. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja kysyi:
"Suostutko sitten, prinssi, lievempään tuomioon, nimittäin siihen, että hebrean kansa hajoitetaan, että vaarallisimmat lähetetään erämaihin tekemään työtä vuorikaivoksissa ja kivilouhimoissa, ja loput sijoitetaan orjiksi ympäri Egyptiä?"
"En suostu, farao. Minun mitätön mielipiteeni on kirjoitettu tuohon kertomukseen, eikä sitä voi muuttaa."
Meneptahin silmät leimahtivat, mutta vieläkin hän hillitsi itsensä ja kysyi:
"Jos sinä olisit tässä minun paikallani, prinssi Seti, niin sanopas meille, jotka olemme tähän kokoontuneet, millälailla sinä käyttäytyisit näitä hebrealaisia kohtaan?"
"Tekisin niinkuin olen sanonut tuossa kertomuksessa. Jos joskus nousen valtaistuimelle, päästän heidät menemään, minne haluavat ja saavat ottaa omaisuutensa mukaansa."
Kaikki läsnäolevat tuijottivat hämmästyneinä häneen ja nurisivat. Mutta farao nousi vapisten vihasta. Tarttuen viittansa rinnuksiin hän repäisi sen ja huusi peloittavalla äänellä:
"Kuulkaa häntä, te Egyptin jumalat! Kuulkaa poikaani, joka häpäisee minua vasten kasvojani ja tahtoo taivuttaa teidän niskanne vieraan Jumalan kantapään alle. Prinssi Seti, kuninkaallisten ja neuvonantajieni läsnäollessa, minä —"
Hän ei sanonut enempää, sillä prinsessa Userti, joka tähän asti oli istunut äänettömänä, juoksi hänen luokseen, ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen alkoi kuiskailla hänen korvaansa. Farao kuunteli häntä, sitten hän istuutui ja puhui jälleen.
"Prinsessa muistuttaa minua, että tämä on tärkeä asia, jota ei ole päätettävä hätäisesti. Voi olla, että prinssi, neuvoteltuaan hänen kanssaan ja oman sydämen kanssa, ja ehkä pyydettyään jumalien viisautta, haluaa peruuttaa sanat, jotka ovat päässeet hänen suustaan. Käsken sinua, prinssi, odottamaan minua täällä samaan aikaan kolmen päivän kuluttua. Sitäpaitsi määrään, ettei kukaan läsnäolija, kuoleman uhalla, saa sanaakaan puhua siitä, mitä näitten seinien sisällä on tapahtunut."
"Tottelen faraota", sanoi Seti kumartaen.
Meneptah nousi jo näyttääkseen, että neuvottelu oli lopussa, kun visiiri Nehesi astui lähemmäksi ja kysyi:
"Mitä tehdään noille hebrealaisille vangeille, noille murhaajille, jotka vangittiin tuolla matkalla?"
"Heidän syyllisyytensä on todistettu. Heitä on ruoskittava raipoilla, kunnes kuolevat, ja jos heillä on vaimoja tai lapsia, on ne otettava kiinni ja myytävä orjiksi."
"Faraon tahto tapahtukoon!" sanoi visiiri.