IX.
NADAN TULO.
Eräänä iltana — ulkona oli kirkas kuutamo — istuimme minä ja
Umslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistä
puuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaan
Nadasta.
"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni", virkkoi Umslopogaas surullisesti. "Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa tapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt läheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään."
"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa", vastasin minä, mutta olin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.
Istuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan. Nousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä ilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli voinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön hiljaisuudessa armeijan astunnan.
Meidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä seisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi toisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin kuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan haavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan varjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen ympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä äänellä:
"Täällä on niin paljon majoja. Mistä minä nyt tiedän, mikä on veljeni? Jos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy jälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään tässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut kovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt." Vieras huokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.
Isäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen vuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen kukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit — niin kauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden laita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin sisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä hän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat sitä vain lihallisesti.
Sanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen seistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut paikkaa, mihin päänsä kallistaa — Nadaa, joka oli kaikista lapsistani ainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin esiin.
"Hoi, mies!" huudahdin minä töykeästi, "ken olet, ja mitä tahdot?"
Nada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja kääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.
"Kuka kysyy?" sanoi hän miehen ääntä jäljitellen.
"Eräs, joka voi hyvin pian koetella keppiään varkaiden ja yökulkijoiden selkään, poika. Sano joutuin asiasi tahi paina jalkoihisi. Et ole meikäläisiä. Voin vaikka lyödä vetoa, että tuo lannevyösi on halakazien tekemä, ja täällä ei suvaita halakazeja."
"Ellet olisi niin vanha, niin peittoaisinpa sinusta hävyttömyytesi", sanoi Nada koettaen näyttää rohkealta ja vaanien koko ajan pakotilaisuutta. "Minulla ei ole sitäpaitsi keppiäkään, tämä keihäs vain, ja keihäät ovat sotureita varten eikä tuommoista vanhaa umfagozanaa."
Niin, isäni, niin pitkälle oli eletty, että tyttäreni haukkui minua umfagozanaksi, orjan arvoiseksi mieheksi.
Olin suuttuvinani ja hyökkäsin häntä kohti nuija koholla, jolloin hän rohkeutensa unhottaen pudotti keihäänsä ja huudahti heikosti kohottaen kilven kasvojensa eteen. Tartuin häntä käsivarteen ja iskin kilpeen nuijallani — isku olisi tuskin rusentanut kärpästäkään, mutta tämä urhoollinen vapisi surkeasti.
"Missä on nyt miehuutesi, nallikka, joka sanoit minua umfagozanaksi?" äyhkäisin minä. "Sinähän itket kuin tyttö ja käsivartesikin on tyttömäisen pehmeä?"
Hän ei vastannut mitään, vaan haparoi repaleisen vaippansa tiukemmin ympärilleen. Hellitin otteeni ja riuhtaisin vaipan hänen yltään, niin että rinta ja olkapäät paljastuivat; sitten päästin hänet ja sanoin ivallisesti nauraen:
"Tämmöinenkö tämä soturi onkin, joka sanoi peittoavansa hävyttömyyden eräästä vanhasta umfagozanasta? Sotaan kuin luotu, näen minä! No, kaunokaiseni, joka kuljeskelet yöllä miehen asussa, mitä tämä oikein merkitsee? Totuus esiin ja sukkelaan tahi muutenpa joudut päällikkömme saaliiksi! Vanhus kuuluu etsiskelevän uutta vaimoa itselleen."
Nähdessään, että olin keksinyt hänen salaisuutensa, Nada heitti kilven keihään viereen, kuin esineen, josta ei ollut enää mitään hyötyä, ja antoi päänsä vaipua. Mutta uhattuani viedä hänet päällikön luo hän heittäytyi maahan ja syleili polviani. Olin sanonut päällikköä vanhaksi, joten hän oli varma, etten tarkoittanut Umslopogaasia.
"Oi, isäni", rukoili Nada, "ole armelias, ole armelias! Niin, olen nainen, tyttö — en vaimo — ja sinulla, joka olet jo vanha, on ehkä minun Iaisiani tyttäriä. Rukoilen, sääli minua heidän tähtensä. Olen kulkenut pitkän matkan, isäni, ja saanut paljon kärsiä päästäkseni veljeni luo, joka on päällikkö, ja nyt näyttää siltä kuin olisin tullut harhaan. Suo minulle anteeksi äskeiset sanani; koetin pettää sinua salatakseni olevani nainen, sillä tiedäthän, isäni, ettei nuoren, yksinäisen tytön ole hyvä joutua outojen miesten pariin!"
En puhunut mitään. Kuullessani Nadan sanovan minua isäkseen, tuntematta minua, ja rukoilevan minua polviani syleillen tyttäreni nimessä olin minä, jolla ei ollut enää muita lapsia kuin hän, purskahtaa itkuun. Mutta hän luuli minun vaikenevan sentähden, että olin suuruksissani, ja aikovan viedä hänet tuon tuntemattoman päällikön luo, minkä tähden hän rukoili yhä kiihkeämmin kyyneleitä vuodattaen.
"Isäni", sanoi hän, "älä kohtele minua niin julmasti Anna minun mennä, ja neuvo minulle tie. Sinä, joka olet niin vanha, ymmärrät kyllä, että olen liian kaunis raastettavaksi tuon vanhan päällikkönne suojaan. Kaikki rakkaani ovat kuolleet, ja minulla on vain tuo veli, jonka luo pyrin. Jos täytät uhkauksesi, niin kohdatkoon sama kohtalo omaa tytärtäsikin! Saakoon hänkin maistaa, miltä orjuudessaolo tuntuu ja mitä on rakkaus, jota inhoaa." Ja hän vaikeni nyyhkyttäen katkerasti.
Käännyin majaa kohti ja huudahdin: "Päällikkö, suojelushenkenne on teille tänään hyvin suosiollinen, sillä hän on antanut teille tytön, joka on yhtä kaunis kuin halakazien Lilja." — Nada hätkähti ja katsahti minuun hätääntyneesti. "Tulkaahan katsomaan."
Nada kääntyi ja hypähti sieppaamaan pudottamaansa keihästä. En tiedä, aikoiko hän surmata minut vai tuon päällikön, jota hän pelkäsi, vai itsensä, mutta kuulin hänen suuressa hädässään huudahtavan Umslopogaasin nimen. Saatuaan keihään käteensä hän kääntyi ja suoristausi, ja katso, hänen edessään seisoi roteva mies tapparaan nojaten. Vanhus, joka oli uhkaillut häntä, oli kadonnut — pujahtanut piiloon lähimmän majan varjoon.
Nada katsoi, hieroi silmiään ja katsoi jälleen.
"Näen varmaankin unta", virkkoi hän vihdoin. "Puhelin juuri erään vanhuksen kanssa, ja nyt seisoo hänen paikallaan mies, joka on aivan kaipaamani veljen näköinen."
"Olin kuulevinani, tyttö, että erään Nadan ääni kutsui erästä
Umslopogaasia", sanoi tapparaan nojaava.
"Niin, häntä juuri kutsuin, mutta mihin joutui tuo vanhus, joka kohteli minua niin ilkeästi? Mutta mitäpä siitä — olkoon hän, missä haluaa. Tapparastasi ja koostasi päättäen lienet varmasti veljeni Umslopogaas. Kasvojasi en oikein erota, mutta tapparasi tunnen, sillä se suhahti kerran aivan silmieni editse."
Hän puheli näin voittaakseen aikaa tarkastellen koko ajan Umslopogaasia, kunnes hän oli varma, että mies oli Umslopogaas eikä kukaan muu, jolloin hän vaikeni ja lennähti Umslopogaasin kaulaan suudellen häntä.
"Toivonpa Zinitan nukkuvan hyvin", mutisi Umslopogaas muistaen samassa, ettei Nada ollutkaan hänen sisarensa, niinkuin luuli.
"Käy sisälle, sisareni", sanoi hän siitä huolimatta tarttuen Nadan käteen. "Maailman kaikista tytöistä olet tänne tervetullein, sillä tiedä, että minä luulin sinun jo menehtyneen matkalle."
Minä pujahdin majaan Nadan edellä ja istuin tulen ääressä hänen astuessaan sisään.
"Kas tuossa hän on, veljeni", huudahti Nada osoittaen minua sormellaan, "tuo vanha umfagozana, joka aivan äsken, ellen ole nähnyt unta, kohteli minua kovin julkeasti ja hävyttömästi. Iskipä hän minua, avutonta tyttöä, nuijallaankin, kun uhkasin tappaa hänet hänen hävyttömyytensä tähden. Ja mikä vielä pahempaa, hän sanoi raastavansa minut jonkun vanhan päällikkönsä luo tämän vaimoksi ja aikoi juuri täyttää uhkauksensa, kun sinä tulit. Sallitko näin meneteltävän rankaisematta, veljeni?"
Umslopogaas hymyili julmasti ja minä vastasin: "Miksi sinä sanoitkaan minua äsken, Nada, kun rukoilit minua suojelemaan sinua? Isäksesi, eikö niin?" Ja minä käännyin tuleen päin, niin että valo lankesi kasvoilleni.
"Niin, sanoin sinua isäkseni, vanhus. Eikö olekin omituista, että koditon kulkuri löytää isiä kaikkialla — ei mutta — voisiko se olla mahdollista — niin muuttunut — ja tuo valkoinen käsi? Ken olet, oi, ken olet? Oli kerran Mopo-niminen mies, jolla oli pieni Nada-niminen tytär — oi, isäni, isäni, nyt tunnen sinut!"
"Tunsin sinut heti, Nada, miehen asusta huolimatta tunsin sinut heti, vaikka siitä on niin pitkä aika, kun sinut viimeksi näin."
Nada heittäytyi syliini ja nyyhkytti povellani, ja minä muistelen myös itkeneeni.
Kun Nada oli kyynelin keventänyt sydäntään, joka oli ilosta pakahtumaisillaan, toi Umslopogaas hänelle ruokaa. Hän joi hiukan maitoa, mutta e: välittänyt puurosta sanoen olevansa niin väsynyt.
Sitten hän kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut halakazien varustuksesta paettuaan, mutta hänen kertomuksensa oli niin pitkä, etten voi sitä tässä toistaa. Sanon vain, että Nada oli joutunut ryövärien kynsiin, jotka pitivät häntä kauan aikaa nuorukaisena. Mutta lopulta he huomasivat asian oikean laidan, ja olisivat naittaneet hänet väkisellä päällikölleen, ellei hän olisi vietellyt heitä tappamaan tuon päällikön ja valitsemaan hänet hallitsijakseen. He olivat niin Nadan lumoissa, että he tekivät mitä ikinä hän tahtoi, sillä Nada hallitsi heitä niinkuin hän oli hallinnut halakazeja. He rakastivat häntä kaikki, ja hän oli luvannut ottaa vahvimman heistä miehekseen, mikä aiheutti ensin kiihkeän riidan, joka päättyi pian hurjaan tappeluun. Nujakan kestäessä, jossa moni sai surmansa — kaikkialla oli kuolema Nadan liittolainen — Nada pakeni sanoen, ettei hän tahtonut nähdä verenvuodatusta, vaan odotti ratkaisua jossakin rauhallisemmassa paikassa.
Hän joutui senjälkeen vielä moneen seikkailuun, mutta vihdoin hän kohtasi erään vanhan vaimon, joka opasti hänet Kummitusvuoren tielle. Ei saatu milloinkaan selville, kuka tuo vaimovanhus oli, mutta Galazi väitti, että se oli ollut vuoren kivinen velhotar, joka itse oli vanhan naisen haahmossa opastanut Nadaa Umslopogaasin luo ja kirveskansan sekä iloksi että murheiksi. Minä en tiedä, oliko hän oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei tuo vanha noita olisi välittänyt herätä eloon niin pienen asian takia.
Nadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat olivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli luovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan kuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun Umslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka hän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan. Umslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen kohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin joutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.
"Ah, veljeni!" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, "olisi parempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta."
"Eihän se mitään hyödyttäisi", vastasi Umslopogaas. "Dingaan ei lepy enää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada: minä en ole sinun veljesi!"
Kuullessaan nuo sanat Nada kavahti luokseni hellittäen Umslopogaasin käden.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän. "Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa olemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka hän on sitten, isä?"
"Serkkusi, Nada."
"Ah, niinkö", vastasi Nada, "sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen pahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan vieras", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. "Mutta kerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?"
Ilmaisin hänelle Umslopogaasin syntymän salaisuuden, sillä luotin häneen.
"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas", virkkoi hän lopetettuani. "En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen poika."
"Huonoja uutisia", sanoi Umslopogaas, "sillä tiedä, Nada, että nyt tahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen — tahdon, että tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!"
Nadan suloiset kasvot muuttuivat surullisiksi ja äskeinen tuskin huomattava leikillisyys häipyi samassa olemattomiin, sillä Nada ei pitänyt leikistä, kun oli tosi kysymyksessä.
"Ollessamme halakazien luolassa mainitsit eräästä Zinitasta,
Umslopogaas, joka on sinun vaimosi ja kirveskansan inkosikasi?"
Umslopogaasin otsalle kohosi synkkä pilvi. "Mitäpä Zinitasta?" sanoi hän. "Hän on kylläkin puolisoni, mutta eikö miehellä ole oikeus ottaa useampaa kuin yksi vaimo?"
"Eiköhän", vastasi Nada hymyillen, "muutenpa te miesraukat saisitte olla kovin kauan naimattomina. Kukapa tyttö huolisi teistä siinä tapauksessa saadakseen sitten raataa yksin kaiken ikänsä? Mutta, Umslopogaas, vaikka vaimoja olisi parikymmentäkin, täytyy yhden olla ensimmäinen. Minun laitani on ollut tähän saakka siten, että missä hyvänsä minä olen ollut, on minua aina pidetty ensimmäisenä — ja niinhän voi vieläkin käydä — kuinka sitten, Umslopogaas?"
"Anna hedelmän kypsyä, ennenkuin noukit sen, sanotaan", vastasi Umslopogaas. "Jos rakastat minua ja tahdot mennä kanssani naimisiin, niin muusta ei väliä, Nada."
"Jospa niin olisikin", vastasi Nada ojentaen kätensä Umslopogaasille. "Kuule, Umslopogaas, kysy isältäni, mitä sanoin hänelle kerran kauan sitten, ollessani vielä melkein lapsi, kun minä ja äitisi Macropha lähdimme hänen luotaan Swazi-maahan. Vannoin hänelle sinun jouduttua leijonan hampaisiin, että eläisin naimattomana kaiken ikäni, koska rakastan sinua, joka olit kuollut. Isäni nuhteli minua sanoen, ettei sopinut puhua siten veljestään, mutta minä en voinut hillitä sydämeni ääntä, ja sydämeni puhui totta, sillä, näetkös, Umslopogaas, sinähän et olekaan veljeni! Valani olen pitänyt. Kuinka monet ovatkaan kosineet minua naiseksi vartuttuani, Umslopogaas! Voin sanoa sinulle, että niitä on kuin lehtiä puussa. Kenestäkään en ole kuitenkaan huolinut ja minulla on ollut aina se hyvä onni, ettei minua ole pakotettu. Nyt olen saanut palkinnon, sillä olen löytänyt hänet jälleen, jonka kerran menetin, ja vain hänelle minä annan rakkauteni. Mutta ole varuillasi, Umslopogaas! Niitä, jotka ovat minua rakastaneet, on kohdannut aina joku onnettomuus samoinkuin niitäkin, jotka ovat tahtoneet vain nähdä minut."
"Minä en pelkää, Nada", vastasi Umslopogaas ja suuteli Nadaa painaen tytön hellästi leveätä rintaansa vasten. Nada irroittautui samassa hänen syleilystään ja pyysi häntä poistumaan, sanoen olevansa väsynyt. Ja Umslopogaas meni.