VIII.
UMSLOPOGAAS SAA TIETÄÄ, KUKA HÄN ON.
Umslopogaas kertoi matkan varrella sotaretkestään kaikki, minkä kannatti kertoa,'ja kuinka hän oli löytänyt Nadan.
Kuullessani, että Nada-tyttäreni oli vielä elossa, minä itkin ilosta, mutta olin samoinkuin Umslopogaaskin pelon ja epäilysten vallassa, sillä matka Swazi-maasta Kummitusvuorelle on kovin pitkä yksinäisen ja turvattoman tytön kulkea. En maininnut vielä toistaiseksi Umslopogaasille mitään hänen syntyperästään, sillä matkalla saimme vain harvoin olla kahdenkesken, ja puillakin on korvat, ja tuuli, joka olisi kuullut kuiskauksemme, olisi voinut kuiskata samat sanat kuninkaan korvaan. Tiesin kyllä, että aika oli tullut ilmaista salaisuus, sillä aikeeni oli saada Umslopogaas julistetuksi Chakan pojaksi. Mutta kaikki nuo tuumat raukesivat tyhjiin, koska oli niin määrätty, isäni.
Olisinpa tiennyt silloin, kun tapoin Chakan, että Umslopogaas eli vielä, niin luultavasti olisin ajanut tahtoni perille ja Umslopogaasista olisi tullut kuningas. Tahi jos Dingaan olisi saanut Liljan ja Umslopogaasista olisi tehty mahtava mies, niin suunnitelmani olisivat ehkä toteutuneet. Mutta kaikki kävi toisin. Tuo Lilja-tyttö ei ollut kukaan muu kuin Nada, ja kuinka olisi Umslopogaas voinut luovuttaa Dingaanille Nadaa, minun tytärtäni, jota hän luuli sisarekseen, vastoin tämän tahtoa? Nadan takia olivat Umslopogaas ja Dingaan nyt veriviholliset ja samasta syystä olin minäkin joutunut epäsuosioon ja pakolaiseksi, jonka neuvot eivät enää kelvanneet kuninkaalle.
Kaikki täytyi siis alkaa alusta, ja kävellessäni soturien keralla Kummitusvuorta kohti, minä ajattelin asiaa usein ja kiinteästi, puhumatta kuitenkaan mitään vielä.
Vihdoin saavuimme eräänä päivänä Kummitusvuoren juurelle, nähden jälleen tuon vuoren huipulla istuvan vanhan velhottaren kivikasvot, ja jo samana iltana me marssimme laulaen kirveskansan kaupunkiin. Mutta Galazi ei ollut silloin enää mukanamme; hän oli kiitänyt vuorelle suttensa luo, ja kun sivuutimme vuoren, kuulimme jo kaukaa tervetulotoivotuksen, jonka sudet ulvoivat hänelle. Lähestyessämme kaupunkia, tulivat kaikki naiset ja lapset Zinitan johdolla meitä vastaanottamaan. Riemuiten ja iloiten he tulivat, mutta kuullessaan ja nähdessään, kuinka monta puuttui niistä, jotka olivat kuukausi sitten lähteneet retkelle, muuttui heidän ilonsa murheeksi ja itku ja valitukset kuuluivat taivaaseen saakka.
Umslopogaas tervehti ystävällisesti Zinitaa, ja kuitenkin tuntui minusta niinkuin jotakin olisi puuttunut. Zinita puheli ensin hyvin lempeästi, mutta kuultuaan kaikki, mitä oli tapahtunut, hänen sanansa muuttuivat koviksi ja katkeriksi.
"Näetkös nyt, Bulalio", sanoi hän, "miten kävi, kun kallistit korvasi tuon vanhan hupakon jaaritteluille, joka sanoo olevansa nimeltään 'suu'!" — Hän tarkoitti minua, isäni. — "Niin, suu hän onkin, suu, josta purkautuu vain järjettömyyksiä ja valheita! Minkä neuvon antoi hän sinulle — että lähtisit sotaretkelle halakazeja vastaan ja toimittaisit erään tytön Dingaanille! Ja mitä teit sinä — hyökkäsit halakazein kimppuun, ja olet tuolla suurella tapparallasi epäilemättä murhannut paljon viattomia ihmisiä, ja melkein puolet kirveskansan sotureista olet jättänyt Swazi-maan luoliin mätänemään, tuoden ikäänkuin korvaukseksi pienen lauman mitätöntä ja pienikasvuista karjaa sekä joukon tyttöjä ja lapsia, joita meidän täytyy nyt elättää.
"Eikä siinä kaikki. Sanoit meneväsi hakemaan erästä tyttöä Dingaanille, mutta kun löysit tytön, annoit hänen mennä, koska hän oli, kuten sanoit, sisaresi eikä huolinut Dingaanista, niinkuin kuningas ei olisi kyllin hyvä tuolle sisarellesi. Sitten koetit kieräillä kuninkaalle suojellaksesi sisartasi, mutta kepposesi huomattiin, jolloin surmasit erään miehen Dingaanin silmien edessä ja pakenit tuoden tämän vanhan hullun mukanasi, että hän neuvoisi sinulle kaikki juonensa. Olet menettänyt puolet miehistäsi, vähämielisen olet ottanut neuvonantajaksesi, ja ärsyttämällä kuninkaan olet hankkinut itsellesi vihollisen, joka tappaa meidät kaikki. Wow! Bulalio! Jatka niinkuin olet alkanutkin, ja olkoot suunnitelmasi aina yhtä nerokkaat."
Zinitalla oli terävä kieli, ja minun täytyy sanoa, että hänen sanoissaan oli hiukan perääkin. Istuin vaiti ja kuuntelin kärsivällisesti loppuun saakka, ja Umslopogaas oli myös vaiti, vaikka hän olikin äärimmäisen närkästynyt, sillä sanat tulivat niin kiivaasti ja keskeytymättä, ettei siinä olisi toinen saanut ääntään kuuluviin, vaikka olisi kuinka koettanut.
"Hiljaa, vaimo!" sanoin minä vihdoin. "Älä puhu pahaa viisaista ihmisistä, jotka olivat saaneet kokea paljon, ennenkuin sinä olit syntynytkään."
"Äläkä puhu pahaa miehestä, joka on isäni", ärjäisi Umslopogaas. "Niin, tämä Suu, jota haukut ja soimaat, on isäni Mopo, vaikka et sitä tiedä."
"Sitten on keskuudessamme mies, jonka isä on tavallista hassahtavampi.
Tämäpä oli uutisista pahin."
"Ja edessämme on nainen, jonka kieli olkoon iäisesti kirottu", karahti Umslopogaas hypäten ylös. "Ulos majastani, Zinita, ja paina tämä visusti mieleesi. Jos kuulen sinun vielä kerran herjaavan isääni, niin saat mennä omaa majaasi hiukan etemmäksi. Hylkään sinut ja karkoitan luotani. Kärsivällisyyteni on nyt lopussa."
"Minä menen", sanoi Zinita. "Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta päällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut."
"Käteni teki minusta päällikön", sanoi Umslopogaas tyrkäten Zinitan ulos.
"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa", lisäsi hän sitten huoaten raskaasti.
"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan me miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole niin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan rakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa." Sanoin sanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat mieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!
Siitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli paennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka petti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia syytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin veriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin, mutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä vaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on nyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.
Kahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin kuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:
"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs salaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka."
"Puhu, isäni", sanoi hän ihmetellen.
Hiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi kuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri. Ah, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin helposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri. Tutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon, mene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa, valkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin ajattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin savustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin suuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni — Zinita, joka oli pimeän suojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla kuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä turmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta halutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä enteistä.
Kun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki aavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen haahmossa majan katolla maaten. "Kuule", sanoin minä, "sinä et ole minun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi. Olet arvokkaamman puun vesa."
"Isyyteesi olen aina ollut tyytyväinen", vastasi Umslopogaas, "ja sukusi on minulle kyllin hyvä. Kenen poika olen sitten?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin, mutta kuiskasin valitettavasti kuitenkin liian kovasti: "Suuri Elefantti, joka on kuollut, oli isäsi. Olet Chakan ja sisareni Balekan poika."
"Olen siis kuitenkin sukulaisesi, Mopo, mistä olen sangen iloinen. Wow! Kukapa olisi voinut arvata, että olen tuon Silwanan, tuon hyeena-miehen poika? Siitä syystä minä ehkä rakastankin Galazin tavoin sutten seuraa, vaikka sydämessäni ei ole rakkauden hiventäkään isääni tahi ketään hänen omaistaan kohtaan."
"Eipä sinulla ole syytäkään rakastaa häntä, Umslopogaas, sillä hän murhasi äitisi ja olisi murhannut sinutkin. Mutta Chakan poika olet etkä kenenkään muun."
"Miehellä, joka voi erottaa isänsä väkijoukosta, täytyy olla terävät silmät. Mutta salaisuuden, jonka nyt ilmaisit, olen ennenkin kuullut, vaikka olin unhottanut sen."
"Keneltä, Umslopogaas? Tunti sitten se oli vain yhden henkilön tiedossa; kaikki muut, jotka kerran tiesivät sen, ovat kuolleet. Nyt on kaksi, jotka tietävät asian" — ah, isäni, minä luulin meidän olevan kahdenkesken — "niin että keneltä siis saatoit kuulla sen?"
"Eräältä vainajalta. Galazi kuuli sen eräältä kuolleelta, joka istui Kummitusvuoren luolassa. Vainaja oli sanonut, että Galazi saa veljekseen erään Umslopogaas Bulalio-nimisen miehen, Chakan pojan, jonka leijona tuo hänelle. Galazi toisti tarkalleen sanat minulle, mutta olin unhottanut ne."
"Näyttää siltä kuin kuolleetkin tietäisivät jotakin", sanoin minä. "Katso, tänään olet nimeltäsi Umslopogaas Bulalio ja tänään minä julistan sinut Chakan pojaksi. Mutta kuule kertomukseni."
Kerroin hänelle kaikki hänen syntymästään lähtien, ja kun mainitsin, mitä Baleka, hänen äitinsä, oli sanonut uneni kuultuaan ja kuinka sankarillisesti hän oli kuollut, purskahti Umslopogaas itkuun, Umslopogaas, jonka silmissä kyyneleet olivat outo näky. Mutta kun kertomukseni alkoi lähetä loppuaan, huomasin minä, että hänen ajatuksensa harhailivat muualla, hän kuunteli kuin mies, jonka mieltä painoi jokin raskas taakka, ja ennenkuin olin lopettanutkaan, keskeytti hän:
"Jos olen Chakan ja Balekan poika, niin Nada ei olekaan sisareni,
Mopo-setä?"
"Hän on serkkusi, Umslopogaas."
"Läheinen sukulainen siis, mutta se ei merkitse mitään", ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Katsoin häneen kysyvästi.
"Menit niin synkän näköiseksi, setäni. Tarkoitukseni on mennä naimisiin Nadan kanssa, jos hän vielä elää, sillä minulle selviää nyt, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista niinkuin rakastan Nadaa." Hänen puhuessaan minä kuulin jälleen rapinaa katosta.
"Nai hänet, jos tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta luulenpa, että eräs Zinita, sinun inkosikasi, tahtoo myös sanoa jonkun sanan tässä asiassa."
"Zinita on kylläkin ensimmäinen vaimoni, mutta voiko hän estää minua ottamasta toisia vaimoja maan tavan mukaan?" vastasi Umslopogaas vihaisesti, ja hänen ärtyisyytensä ilmaisi minulle, että hän pelkäsi Zinitan vihaa.
"Hyvä ja kannatettava tapa", sanoin minä, "mutta tapa, joka on aina aiheuttanut paljon selkkauksia. Ehkä Zinita on hyvinkin tyytyväinen, jos hän saa edelleenkin pysyä entisessä asemassaan ja sinä rakastat häntä kuten ennenkin. Mutta hänestä jo kylliksi. Nada ei ole vielä luonasi ja ehkä emme löydäkään häntä milloinkaan. Katsos, Umslopogaas, hartain toivoni on, että sinä olisit syntyperäsi oikeudella Zulu-maan hallitsija, ja vaikka asianhaarat ja olosuhteet näyttävät viittaavan toisaalle, luulen kuitenkin voivani toteuttaa toiveeni."
"Miten?" kysyi Umslopogaas.
"Monet mahtavat päälliköt, jotka ovat minun ystäviäni, vihaavat Dingaania, eikä muuta tarvittaisi kuin että he saisivat tietää Chakalta jääneen pojan, joka elää vielä. Silloin voisi tuo poika yht'äkkiä nousta heidän hartioillaan isänsä valtaistuimelle. Soturit rakastavat myös Chakan nimeä, sillä Chaka oli urhoollinen ja antelias, vaikka hän olikin julma. Dingaania he vihaavat, sillä hänen taakkansa ovat Chakan taakkoja, mutta hänen lahjansa ovat Dingaanin lahjoja, ja Chakan poika otettaisiin riemuiten vastaan, jos he olisivat varmat asiasta. Siinähän pulma juuri onkin, sillä minä olen ainoa, joka voi todistaa, ken olet. Koettaa kuitenkin aion."
"Niin, voithan koettaa. Ehkäpä se kannattaa ja ehkä ei, setä", vastasi Umslopogaas. "Mutta mieluummin tahdon nähdä Nadan luonani tänä iltana kuin kuulla maan kaikkien päälliköiden huutavan: 'Terve, kuningas!'"
"Ajattelet vielä toisin, Umslopogaas. Nyt meidän täytyy heti lähettää urkkijoita Umgugundhlovuun saadaksemme tietää, mitä Dingaan aikoo, ettei hän voi äkkiarvaamatta karata kimppuumme. Ehkäpä hän ei jouda meitä ajattelemaankaan, sillä nuo amaboonat ovat uhanneet kostaa heimolaistensa julman kuoleman ja vastaavat luodeilla Dingaanin keihäisiin. Ja muista tämä: älä mainitse kellekään sanaakaan syntyperästäsi, kaikista vähimmän vaimollesi Zinitalle tahi muille naisille."
"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti." Umslopogaas poistui hetkisen kuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä kietoutuneena ja näytti nukkuvan.
"Tervetuloa, mieheni", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten. "Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja kaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen: Bayéte!"
Umslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita mahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän todellakin nähnyt vain unta. "Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia", sanoi hän, "ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä sisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat."
"Tahi täyttyvät", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen tutkivasti.
Aloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain sitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.
Dingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää sotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa ratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit tarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren varjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs Dingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin selvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset pääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä tiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania Tugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.
Muutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten salaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla, ennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä valmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa varten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä, vaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen aihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten hitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset olivat lähteneet sotaan.
Aika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme Kummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle, joka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä synkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada kuitenkin tuli.