X.
NAISTEN SOTA.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa saapui Galazi luoksemme jätettyään sutensa Kummitusvuorelle.
Majani edessä hän näki Nadan ja tervehti, sillä molemmat muistivat toisensa hyvin. Sitten hän tuli neuvottelupaikalle ja virkkoi minulle:
"Kuolontähti on siis koittanut kirveskansalle, Mopo. Hänenkö tulonsa tähden harmaa väkeni ulvoi niin oudosti viime yönä? En tiedä, mutta kun tuo tähti oli ensimmäinen, jonka näin portista sisään astuessani, merkitsee se kuolemaani. Niin, hän on kyllin kaunis aiheuttamaan monen kuoleman, Mopo", ja hän naurahti poistuen luotani nuijaansa heiluttaen. Mutta hänen sanansa eivät antaneet minulle rauhaa, vaikka niissä ei ollutkaan mitään järkeä, sillä minä en voinut muistaa muuta, kuin että missä Nadan kauneus oli hurmannut miehet, siellä oli kuolema aina sadon korjannut.
Sitten menin hakemaan Nadaa neuvottelupaikalle ja tapasin hänet minua odottamassa. Hänellä oli nyt yllään naisen puku, jonka olin tuonut hänelle, kihara tukka aaltoili valtoimenaan olkapäille, kaulaa, ranteita ja pohkeita koristivat norsunluiset koristeet, ja kädessä hänellä oli lumpeenkukka, jonka hän oli taittanut uimassa käydessään. Hän oli tehnyt sen ehkä sentähden, että hän toivoi täällä niinkuin muuallakin tulevansa tunnetuksi Liljana, ja zulujen tapanahan on antaa nimet sen mukaan mitä kukin muistuttaa. Mutta kukapa ne naisen syyt tietää, isäni.
Hän pyysi minulta vaippanikin, joka oli basutojen tekemä valkeimmista strutsinsulista ja joka ulottui hänen vyötäisilleen saakka. Nada oli ollut lapsuudestaan saakka erilainen kuin muut tytöt, joilla ei ollut muuta ruumiinverhoa kuin lannevyönsä; hänellä oli aina jokin nahka rinnan ja olkapäiden ympärillä. Tämä johtui ehkä siitä, että hänen hipiänsä oli tavallista kauniimpi. Tahi ehkä hän tiesi, että henkilö, joka tahtoo salata kauneutensa, näyttää usein muita suloisemmalta. Vai olisiko tuossa tarinassa hänen valkoisesta äidinisästään ollut sittenkin perää, niin että hänen häveliäisyytensä oli jokin peritty ominaisuus. Sitä en tiedä, isäni, mutta sellainen hän oli. Otin häntä kädestä, ja sitten kävelimme yhdessä aamun viileän ilman hyväillessä poskiamme neuvottelupaikalle, ja, ah, hän oli aamuilmaa suloisempi ja aamuruskoa kauniimpi. Väkeä oli jo paljon koolla, sillä oli päivä, jolloin päälliköt kokoontuivat kerran kuussa yhteiseen neuvotteluun, ja kaikki naisetkin olivat saapuvilla Zinita etunenässä. Tieto, että tyttö, jota Bulalio oli lähtenyt halakazeilta ryöstämään, oli saapunut kirveskansan luo, oli jo levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet.
"Wow!" sanoivat miehet, kun Nada kulki heidän ohitseen hymyillen katsomatta oikeaan tahi vasempaan, mutta kuitenkin huomaten kaikki. "Wow, tämä kukkahan onkin ihana! Ihmekös, että halakazit olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan!"
Naiset tarkkasivat häntä myös, mutta eivät virkkaneet sanaakaan hänen kauneudestaan; he näyttivät sitä tuskin huomaavankaan.
"Tuoko se on, jonka tähden niin moni meikäläinen saa nyt levätä hautaamattomana?" sanoi joku.
"Mistä hän on saanut noin hienon asunkin?" lisäsi toinen, "hän, joka saapui eilen repaleissa ja jalat haavoja täynnä?"
"Eikä hänelle riitä strutsinsulatkaan, näettekös, hänellä täytyy olla kukkiakin. Ne sopivat hänen käteensä varmaankin paremmin kuin kuokanvarsi", säesti kolmas. "Luulenpa kirveskansan päällikön tavanneen nyt erään, jota hän jumaloipi enemmän kuin tapparaa, ja että eräs saa pian tuta, miltä murhe maistuu", jatkoi neljäs katsahtaen Zinitaan ja Bulalion huoneen muihin naisiin.
Niin he puhelivat sinkautellen sanoja kuin keihäitä, ja Nada kuuli kaikki ja ymmärsi myös kaikki, mutta ei tauonnut hymyilemästä. Zinita ei puhunut mitään, vaan katseli Nadaa alta kulmain pidellen lastaan, Umslopogaasin pientä tytärtä, kädestä ja hypistellen toisella kädellään kaulakoristettaan. Menimme samassa hänen ohitseen ja Nada, joka arvasi heti, kuka tuo nainen oli, katsahti häntä suoraan silmiin kohdaten aivan rauhallisesti Zinitan vihaisen katseen. En tiedä, mikä voima Nadan katseessa piili, mutta sen tiedän, että Zinita, joka ei juuri vähästä säikähtänyt, kävi nyt oudon araksi. Hän painoi katseensa maahan ja Nada kulki hymyillen edelleen tervehtien Umslopogaasia kevyellä päännyökkäyksellä.
"Terve, Nada!" lausui Umslopogaas ja kääntyi sitten heimon vanhimpien puoleen. "Tässä on nyt tyttö, jota lähdimme Dingaanille hakemaan. Ou! Salaisuus on nyt kaikkien tiedossa: eräs, joka ei lörpöttele enää, kertoi sen Umgugundhlovussa. Tyttö rukoili minua, etten veisi häntä Dingaanin luo. Noudatin hänen pyyntöään, ja kaikki olisi mennyt hyvin, ellei erästä petturia olisi ollut, sillä minä vein Dingaanille erään toisen. Katsokaa häntä nyt, ystäväni, ja sanokaa, enkö tehnyt hyvin saadessani hänet saaliikseni itselleni vaimoksi, ja kirveskansalle iloksi — hänet, Liljankukan, jonka veroista ei ole toista koko maailmassa."
Päälliköt vastasivat yhtenä miehenä: "Hyvin teit, Bulalio", sillä Nada oli jo voittanut heidät kaikki ja oli nyt heidän lemmikkinsä niinkuin hän oli ollut muidenkin. Galazi ei virkkanut sanaakaan, sillä minkäpä sanat kohtalolle mahtavat, pudistipahan vain päätään. Saatuaan selville, mitä lähtöä Umslopogaas oikeastaan oli, tiesi Zinita jo, ettei Nada ollut Umslopogaasin sisar, minkä kaiken sain vasta myöhemmin tietää, mutta siitä huolimatta kysyi hän nyt kuullessaan Umslopogaasin aikovan ottaa Nadan vaimokseen:
"Kuinka sellainen voisi tulla kysymykseen, mieheni?"
"Miksi niin kysyt, Zinita?" sanoi Umslopogaas. "Eikö miehellä ole oikeus ottaa toinenkin vaimo, jos tahtoo?"
"On kyllä", vastasi Zinita, "mutta eiväthän miehet voi naida sisariaan. Tätä Nadaa et luovuttanut Dingaanille sentähden, kerrottiin, että hän on sisaresi, saattaen siten kirveskansan Dingaanin vihalle alttiiksi, vihalle, joka ennen pitkää tuhoaa sen."
"Niin luulin silloin, Zinita", vastasi Umslopogaas, "mutta nyt on toisin. Nada on tämän Mopon tytär, joka ei olekaan isäni, vaikka on aina niin luultu, eikä Nadan äiti ollut minun äitini. Niin on asian laita, miehet."
Zinita katsahti minuun ja mutisi: "Sinä kirottu suu; en erehtynyt kun pelkäsin sinun puoleltasi pahaa."
En ollut kuulevinani sanoja, ja Zinita jatkoi: "Tässä piilee jotakin,
Bulalio. Ole hyvä ja sano meille, kuka sitten on isäsi?"
"Olen isätön", vastasi Umslopogaas vihan alkaessa kiehua hänen sydämessään; "yllämme kaartuva taivas on isäni. Olen siinnyt tulesta ja verestä, ja tämä Nada-lilja tässä on kauneuden lapsi, vaimokseni syntynyt. Ja nyt vaiti, vaimo!" Hän tuumi hetkisen ja lisäsi sitten: "Jos nyt tahdot niin tarkkaan tietää, oli Indabazimbi Arpin poika, tuo kuuluisa taikuri ja kuninkaiden suojelija, minun isäni." Tämän Umslopogaas sanoi umpimähkään, koska hänen, minut kiellettyään, täytyi jotenkin selittää asia, kun ei tohtinut mainita suurta Elefantti-vainajaa. Mutta hänen selityksensä meni täydestä, ja joitakin vuosia myöhemmin sanottiin yleisesti, että hän oli Indabazimbin poika, taikurin, joka oli paennut maasta jo ammoin sitten. Kun tämä peli oli kokonaisuudessaan pelattu loppuun, ei hän tahtonut, että kukaan olisi tiennyt hänen olevan Chakan poika, sillä hän ei tahtonut Pandan vihaa päällensä. Hän ei silloin enää välittänyt kuninkuudesta.
Kuullessaan tämän luulivat läsnäolijat ensin Umslopogaasin tahtovan vain pilkata Zinitaa, ja kuitenkin puhui hän totta, kun hän vihoissaan sanoi, että "yllämme kaartuva taivas oli hänen isänsä", sillä me zulut käytämme kuninkaasta puhuessamme usein sitä nimitystä. Niinhän oli Indabazimbikin sanonut Chakasta tuona suuren vainuamisen päivänä. Mutta he eivät ottaneet lausetta siltä kannalta, vaan uskoivat hänen puhuvan totta, kun hän sanoi, että Indabazimbi-taikuri, joka oli paennut maasta, oli hänen isänsä.
Nyt kääntyi Nada Zinitaan päin ja lausui lempeästi: "En ole Bulalion sisar, mutta pian olen sinun sisaresi, Zinita, joka olet päällikön inkosikasi. Etkö voi tyytyä tähän ja tervehtiä minua ystävällisesti rauhan suudelmalla, minua, joka olen saapunut kaukaa saadakseni olla sisaresi, Zinita?" ja hän ojensi kätensä Zinitalle. En tiedä, tekikö hän sen sydämensä pakottamana vai sentähden, että hän tahtoi kaikkien nähden puhdistautua kaikista mahdollisista aikeisiinsa kohdistuneista epäluuloista.
Mutta Zinita kyräsi häneen kiukkuisesti nykäisten kaulakoristettaan niin rajusti, että nauha, johon helmet oli pujoteltu, katkesi, jolloin helmet sinkoilivat sinne tänne kovaksi tallatulle tantereelle.
"Säästä suutelosi miehellesi, tyttö", sanoi Zinita töykeästi. "Niinkuin helmeni ovat sinkoilleet joka taholle, niin sinäkin pirstoat kirveskansan."
Nada kääntyi huoaten poispäin, ja väkijoukosta kuului mutinaa, että Zinita oli kohdellut häntä kovin halpamaisesti. Sitten hän ojensi jälleen kätensä ja antoi lumpeenkukan Umslopogaasille sanoen: "Tämä olkoon liittomme merkki, herrani ja mieheni, sillä ei isälläni eikä minullakaan, jotka olemme molemmat vain kodittomia kulkureita, ole karjaa myötäjäisiksi luovuttaa; karjasta saa nyt sulhanen pitää huolen. Suokoon kohtalo, että tuon rauhan ja onnen majaasi, mieheni!"
Umslopogaas otti kukan, ja näytti sangen kömpelöltä sitä pidellessään — hän oli tottunut kantamaan tapparaa eikä kukkaa, ja niin oli asia päätetty.
Nyt sattui niin, että kaikki tämä tapahtui sinä vuodenpäivänä, jolloin tapparan haltijan täytyi vanhan tavan mukaan haastaa kaikki kanssaan kaksintaisteluun Itkuntekijän omistamisesta ja kirveskansan päällikkyydestä. Kun avioliitto oli vahvistettu, nousi Umslopogaas ja julisti haasteensa kaikuvalla äänellä uskomatta lainkaan, että ketään halukkaita ilmestyisi, sillä oli jo kulunut monta vuotta kenenkään tohtimatta astua hänen eteensä. Mutta nyt astui kolme miestä heti esiin, joiden joukossa oli kaksi päällikköäkin, miehiä, joita Umslopogaas sekä rakasti että kunnioitti. Hän katsoi heihin hämmästyneenä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, joka oli ilmoittautunut taisteluun.
Vastauksen asemasta viittasi mies Nadaan, joka oli lähellä. Silloin Umslopogaas ymmärsi, että Nadan kauneus oli hurmannut kaikki niin, että jokainen tahtoi saada tytön omakseen, ja koska se, joka kykenisi voittamaan tapparan, saisi samalla tytönkin, täytyi Umslopogaasin olla valmis taistelemaan monen kanssa. Niin, hänen täytyi joko taistella tahi joutua häpeään.
Taistelusta ei ole paljonkaan sanottavaa. Umslopogaas surmasi kaksi vastustajaa melkein ensi iskulla, ja kolmas pelästyi niin, ettei tohtinut tulla näkyviinkään enää.
"Mitä minä sanoin sinulle, Mopo", virkkoi Galazi ottelua seuratessaan.
"Kirous alkaa vaikuttaa. Kuolema seuraa tytärtäsi kaikkialle, vanhus."
"Pelkäänpä niin olevan", vastasin minä, "ja kuitenkin on tyttäreni yhtä hyvä kuin hän on kaunis ja suloinenkin."
"Ei vaikuta asiaan", murahti Galazi.
No niin, Umslopogaas otti siis Nada Liljankukan vaimokseen ja jonkun ajan oli kaikki hyvin. Mutta Umslopogaasissa tapahtui se onneton muutos, että siitä päivästä lähtien, jolloin hän nai Nadan, hän ei sietänyt Zinitaa lähelläänkään, eikä muitakaan vaimojaan. Galazi sanoi Nadan noituneen Umslopogaasin, mutta minä tiesin aivan hyvin, että ainoat noitakeinot, mitä Nada käytti, olivat hänen syvät silmänsä, hänen kauneutensa ja lämmin rakkautensa. Kävipä vielä niinkin, että Umslopogaas rakasti vain häntä hänen kuoltuaankin, eikä milloinkaan ketään toista, mikä on sentään sangen omituista miesten keskuudessa.
Kuten voinet arvatakin, isäni, närkästyivät Zinita ja toiset vaimot aivan peräti. He odottelivat kyllä jonkun ajan toivoen Umslopogaasin lemmenhuuman hiukan jäähtyvän, mutta kun niin ei käynyt, alkoivat he napista sekä Umslopogaasille että muillekin, kunnes kaupungissa oli vihdoin kaksi puoluetta. Toiset puolsivat Nadaa, toiset Zinitaa.
Zinitan puolella olivat kaikki naiset ja muutamia vaimojensa valtikan orjuuttamia miehiäkin, mutta Nadan puolue oli kaikin puolin suurempi ja mahtavampi, sillä siihen kuuluivat kaikki miehet, Umslopogaas ensimmäisenä. Tämä kahteen leiriin jakautuminen aiheutti paljon riitaa ja katkeruutta. Mutta Nada ja Umslopogaas eivät siitä paljoakaan välittäneet, niin, tuskinpa ollenkaan, sillä keskinäisen rakkautensa onnessa he unhottivat koko maailman.
Eräänä aamuna heidän oltuaan naimisissa noin kolme kuukautta, astui Nada miehensä majasta, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja meni joelle uimaan ja peseytymään. Tien oikealla puolella oli päällikön laaja vihannestarha, jossa Zinita ja Umslopogaasin muut vaimot parhaillaan työskentelivät. He katsahtivat ylös Nadan kulkiessa ohi ja jatkoivat sitten kyräten työtään. Hetkisen kuluttua he näkivät Nadan palaavan kylvyn virkistämänä, kukkia hiuksissa ja säteilevän kauniina, ja he kuulivat hänen laulavan kävellessään jotakin lemmenlaulua. Zinita hellitti kuokan kädestään.
"Onko tämä laitaa, sisareni?" tiuskaisi hän.
"Ei", vastasi eräs hänen vierustoverinsa, "tämä ei käy laatuun. Mitä teemme — karkaammeko hänen kimppuunsa ja tapamme hänet?"
"Olisi oikeammin tehty, kun tappaisimme itse Bulalion, meidän isäntämme", vastasi Zinita. "Hän on sen kyllä ansainnut, mutta Nada on vain nainen, joka naisten tavoin anastaa kaikki, mitä hän suinkin voi. Bulalio on mies ja sitäpaitsi päällikkö, jonka pitäisi tietää, mikä on oikeus ja kohtuus."
"Nada on lumonnut hänet kauneudellaan. Tappakaamme hänet", sanoivat toiset naiset.
"Ei", vastasi Zinita; "puhelenpa hänen kanssaan hiukan", ja hän meni tielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.
Huomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:
"Huomenta, sisareni."
Mutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: "Eihän ole soveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon ja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan terveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen puolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän saadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö tulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet tuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti sellaisen."
Nada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä huolimatta hän vastasi rauhallisesti:
"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan ollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole sallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta nyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on kieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla hänelle tottelematon."
"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä. Katsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, hänen inkosikasinsa — minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa — eikä hän ole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua, joka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni toisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua enemmän kuin meitä muita?"
Nada huomasi joutuneensa ansaan, mutta rohkaisi mielensä.
"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita", vastasi hän, "niinkuin joku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna siis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä ja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen kuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän rakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on turhaa sanojen tuhlausta."
"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse jompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina herramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon."
Nada mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Jos voisin uskoa, että rakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti, vaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema suosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa Liljankukan tarttumatta Tappajaan", ja Nada pujahti Zinitan ohi poistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.
Zinita tuijotti hänen jälkeensä kasvoillaan pirullinen ilme. Sitten hän palasi toisten luo.
"Liljankukka uhmaa meitä kaikkia, sisareni", sanoi hän. "Nyt ehdotan, että me naiset julistamme pidettäväksi suuren naisten juhlan ensi uuden kuun aikana, kaukana jossakin salaisessa paikassa. Juhlaan saapuvat kaikki naiset ja lapset, paitsi Nadaa, joka ei poistu lemmittynsä luota, ja jos täällä on vielä joku toinen jonkun naisen rakastama mies, niin olisi tuolle miehelle parempi, että hän lähtisi jollekin matkalle ensi uuden kuun aikana, sillä kirveskansan kaupungissa voi tapahtua kamalia asioita meidän ollessa juhlaamme viettämässä."
"Mitä sitten, sisareni?" kysyi joku.
"Kukapa sen tiennee!" vastasi Zinita. "Sanon vain, että mehän tahdomme kaikki päästä Nadasta, ja samalla kostaa miehelle, joka on loukannut rakkauttamme — niin, jokaiselle, joka on antanut Nadan kauneuden hurmata itsensä. Eikö niin, sisaret?"
"Aivan niin", vastasivat toiset.
"Olkaamme siis vaiti ja valmistautukaamme juhlaamme."
Nada kertoi Umslopogaasille väittelystään Zinitan kanssa, ja Umslopogaas kävi sangen vakavaksi. Hän oli niin Nadan lumoissa, että hänen oli mahdotonta enää peräytyä, ja hän oli aina Nadan luona välittämättä muista rahtuakaan. Ja kun Zinita tuli hänen luoksensa pyytämään lupaa juhlan viettoon, myöntyi hän heti ollen iloinen päästessään hetkeksi näkemästä Zinitaa ja tämän vihaista katsetta, epäilemättä lainkaan mitään salajuonta. Hän sanoi vain, ettei Nada tulisi olemaan juhlassa saapuvilla, jolloin molemmat naiset vastasivat yhteen ääneen hänen tahtonsa olevan heidänkin tahtonsa, niinkuin olikin.
Olin jo pitemmän ajan seurannut levottomuudella, kuinka Umslopogaas, minun kasvattipoikani, vaipui yhä syvemmälle rakkauden aiheuttamaan huumaustilaansa, ja vihdoin minä uskoin huoleni Galazillekin sanoen, että meidän täytyy keksiä jokin keino, millä saada hänet hereille jälleen. Kerroin Galazille kaikki, mitä tiesin Umslopogaasista, mikä ei ollut suinkaan vähän. Sanoin aikovani saattaa Umslopogaasin valtaistuimelle ja kerroin juurtajaksain, mitä olin jo tehnyt, asiani hyväksi ja mitä vielä aioin tehdä, ilmoittaen samalla, että olin päättänyt lähteä henkilökohtaisesti tervehtimään useampia mahtavia päälliköitä voittaakseni heidät puolelleni.
Galazi kuunteli sanomatta juuri sitä tahi tätä. Omasta puolestaan hän oli varma, että tytär purkaisi nopeammin kuin isä kykenisi rakentamaan, ja hän viittasi Nadaan, joka kulki juuri ohitsemme Umslopogaasin jäljessä.
Olin kuitenkin päättänyt lähteä ja olin tehnyt päätökseni jo päivää ennen kuin Zinita sai luvan naisten juhlan viettoon. Menin Umslopogaasin luo ja puhuin suunnitelmistani, mutta hän kuunteli välinpitämättömästi, sillä hänellä oli ikävä Nadaa, ja keskusteluni väsytti häntä.
Sanoin hänelle jäähyväiset ja jätin hänet, ja Nadalle heitin myöskin hyvästit. Nada suuteli minua, mutta jäähyväisiä lausuessaankin hän mainitsi useamman kerran lemmittynsä nimen.
"Nuo molemmat ovat aivan kuin he olisivat järjiltään", sanoin itsekseni, "mutta kylläpähän ajanoloon tasaantuvat. Kun tulen takaisin, ovat he jo selvinneet huumauksestaan."
Enhän voinut arvatakaan, isäni, että toivomani muutos tulisi olemaan niin järkyttävä, kuten piakkoin saat kuulla.