XI.
ZINITA KUNINKAAN LUONA.
Pääkaupungissaan Umgugundhlovussa odotteli Dingaan-kuningas eräänä päivänä sotureitaan palaaviksi Income-virran rannoilta, jota nyt sanotaan Veriseksi joeksi. Hän oli lähettänyt armeijansa tuhoamaan buurien leirin ja uskoi sen palaavan heti voitonsanoma mukanaan. Hän istui majansa edustalla silmäillen laiskasti kuolonkukkulalla parveilevia korppikotkia ja hänen ympärillään seisoi yksi rykmentti.
"Lintuni ovat nälissään", virkkoi hän eräälle neuvonantajalle.
"Niillä on epäilemättä pian viljalti ruokaa, oi kuningas", vastasi tämä.
Hänen vielä puhuessaan tuli joku sanomaan, että eräällä naisella oli kuninkaalle tärkeätä asiaa.
"Tuo hänet tänne", vastasi Dingaan. "Kaipaan uutisia ja ehkäpä hän tietää jotakin armeijastani."
Nainen saapui heti. Hän oli solakka ja kaunis ja talutti kahta pienokaista kädestä.
"Mitä tahdot?" kysyi kuningas.
"Oikeutta, oi kuningas", vastasi nainen.
"Vaadi verta, niin saat helpommin, mitä haluat."
"Verta vaadinkin, oi kuningas."
"Kenen?"
"Bulalion, kirveskansan päällikön, sekä Nada Liljankukan ja kaikkien hänen puoltajainsa."
Dingaan kavahti ylös ja vannoi suuren Elefantin nimeen.
"Mitä?" ärjäisi hän. "Onko Liljankukka sittenkin elossa, niinkuin tuo soturi väitti?"
"Onpa niinkin, oi kuningas. Hän on nyt Bulalion vaimo ja on noitakeinoillaan syrjäyttänyt minut, Bulalion ensimmäisen vaimon, vastoin lakeja ja kaikkia kunniallisia tapoja. Sentähden vaadin kostoa tuolle noidalle ja samalla hänellekin, joka oli mieheni."
"Olet kunnollinen vaimo", sanoi kuningas. "Valpas suojelushenkeni pelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin kernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni rusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo. Minulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän, mutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin silloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?"
"Minun ja Bulalion, joka oli mieheni."
"Siis hänen lapsiaan, jonka henkeä nyt vaadit."
"Niin, kuningas."
"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin", sanoi Dingaan. "Olen puhunut — mene!"
Mutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle Liljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka oli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa — ei hetkeäkään.
"Kuule, oi kuningas", huudahti hän, "en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo Bulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli ennen neuvonantajasi."
"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota vastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta pidän kyllä huolen."
"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi — häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan Mopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan, joka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta itseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio valtaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen paikkansa, oi kuningas."
Dingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän käski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.
Dingaanin istuimen takana seisoi kaksi neuvonantajaa, ylimyksiä, joita Dingaan rakasti ja vain he olivat kuulleet Zinitan sanat. Hän käski heidän asettua eteensä korvakuulon ulkopuolelle ja muista erilleen. Zinita astui lähemmäksi ja kertoi Umslopogaasin syntymän yhteydessä olleet seikat ja paljon muitakin tapahtumia, joista Dingaan ymmärsi, että kertomuksen täytyi olla tosi.
Kun kaikki oli kerrottu, käski Dingaan ympärillään seisovan rykmentin komentajan luokseen. Tämä oli roteva Faku-niminen mies. Dingaan sanoi hänelle tuimasti:
"Ota kolme komppaniaa ja oppaita mukaasi ja hiivi yöllä kirveskansan kaupunkiin, joka on Kummitusvuoren juurella. Polta kaupunki ja tapa kaikki sen konnamaiset asukkaat, äläkä missään tapauksessa laske kynsistäsi Bulaliota, kirveskansan päällikköä, jota sanotaan myös Umslopogaasiksi. Kiduta hänet kuoliaaksi, jos vain voit, ja tuo hänen päänsä minulle, ja ota hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä Liljankukka, elävänä vangiksi, jos suinkin voit, ja tuo hänet tänne, sillä tahdon nähdä hänen kuolevan täällä. Ja ota karja myös mukaasi. Lähde heti ja kiiruhda, mies. Jos palaat voitettuna tahi laiminlyötyäsi jonkun kohdan, niin kuolet heti. Tapan teidät kaikki ja voitte olla varmat siitä, että kuolemanne tulee olemaan sangen pitkällinen. Mene!"
Mies tervehti ja kiiruhti soturiensa luo toistaen käskyn. Kolme komppaniaa syöksyi esiin ja kiiruhti hänen jälkeensä Umgugundhlovun porttien läpi Kummitusvuorta kohti.
Sitten viittasi Dingaan kätyrinsä paikalle ja sanoi ylimyksiä osoittaen, jotka olivat kuulleet Zinitan sanat, että noiden kahden täytyi kuolla!
Molemmat tervehtivät ja peittivät sitten kasvonsa, tietäen hyvin, että heidän täytyi kuolla, koska he olivat kuulleet liian paljon. Heidät surmattiin, ja sattui niin, että neuvonantaja, joka oli ennustanut korppikotkain saavan pian ruokaa, oli heistä toinen.
Sitten käski kuningas riistää Zinitalta lapset ja toimittaa heidätkin päiviltä.
Mutta kun Zinita kuuli tämän, alkoi hän valittaa surkeasti, sillä hän rakasti lapsiaan. Dingaan pilkkasi häntä sanoen:
"Mitä? Oletko sinä sitten yhtä hassu kuin kunnotonkin? Sanothan, että miehesi, jonka olet nyt saattanut kuolemaan, on erään vainajan jälkeläinen ja valtaistuimeni perillinen. Sanoit myös, että nämä lapset ovat hänen ja hänen kuoltuaan siis myös valtaistuimeni perillisiä. Olisinko niin hullu, että antaisin heidän elää? Vaimo, sinä olet joutunut omaan ansaasi. Ottakaa lapset!"
Nyt sai Zinita juoda kalkin, jonka hän oli toisille valmistanut, ja joutui aivan pois suunniltaan. Hän vannoi itkien ja käsiään väännellen katuvansa kunnotonta tekoaan ja sanoi lähtevänsä varoittamaan Umslopogaasia ja Liljankukkaa uhkaavasta vaarasta. Hän kääntyikin ja kiiruhti nopeasti portille, mutta kuningas nauroi ja nyökäytti päätään, ja pian oli Zinitakin saanut seurata lapsiaan.
Niin, sellainen oli hedelmä, isäni, jonka Zinitan, kasvattipoikani
Umslopogaasin ensimmäisen vaimon ilkeys kantoi.
Nämä olivatkin viimeiset Umgugundhlovussa tehdyt murhat, sillä juuri kun Zinitan viimeinen kuolinhuuto oli vaiennut, nähtiin etempänä olevan kukkulan rinteellä parveilevan miehiä mustanaan; puvuista päättäen ne kuuluivat Dingaanin armeijaan, jonka hän oli lähettänyt buureja vastaan.
Mutta mihin olivat korskea käytös, moitteeton järjestys, töyhdöt ja kilvet joutuneet, ja miksi ei kajahdellut voittokulu? Soturit lähestyivät pienissä ryhmissä kuin naiset ja kulkivat päät riipuksissa kuin nuhteita pelkäävät lapset.
Totuus ilmeni pian. Armeija oli lyöty perinpohjin Incomen rannalla buurien leirin läheisyydessä. Buurien tuli oli tappanut tuhansia, ja tuhansia oli sortunut Incomen aaltoihin, kunnes vesi oli ruvennut verestä punoittamaan, ja hukkuneita oli lopulta niin paljon, että toiset pääsivät kuivin jaloin joen poikki ruumiiden yli kulkien.
Dingaan tyrmistyi pelosta, sillä pakolaiset sanoivat vielä, että amaboonat olivat aivan heidän kintereillään.
Hän pakeni ja kätkeytyi Umfolozi-joen rannan tiheikköön, ja sinä yönä hehkui taivas veripunaisena Umgugundhlovun palosta. Sen muurien sisäpuolella ei kuultu enää Elefantin toitahduksia, ja liekkien räiske karkoitti korppikotkatkin kuolon kukkulalta.
* * * * *
Galazi istui kivisen velhottaren polvella ja tuijotti alhaalla leviäville aavikoille, joita kuu vielä kirkkaasti valaisi, vaikka yö alkoikin jo kallistua aamuun. Harmaakuono vinkui hiljaa hänen vieressään ja Kuolema oli työntänyt kuononsa hänen käteensä. Mutta Galazi ei välittänyt heistä, sillä hän mietiskeli parhaillaan Umslopogaasin kohtaloa, kuinka tämä oli sortunut naisen veltoksi orjaksi ja kuinka Nadan tulo oli pirstannut kirveskansan yhtenäisyyden. Kaikki naiset ja lapset olivat menneet naisten juhlaan, ja viipyisivät kauan poissa, ja Galazista oli näyttänyt, että miehiäkin oli paljon pujahtanut tiehensä ikäänkuin jotakin vaaraa peläten.
"Ah, Kuolema", virkahti hän vieressään loikovalle pedolle, "veljeni on suuresti muuttunut ja vain naisen suudelmain vaikutuksesta. Hänen metsästyksensä on loppunut eikä Itkuntekijä nouse enää, hän ikävöi vain naisen huulia eikä sinun karkean kielesi kosketusta. Hän, miesten ensimmäinen, hyväilee nyt vain naisen kättä, eikä tapparansa sileätä sarvivartta; hän on sortunut velttouteen ja häpeään. Chaka oli kuin olikin suuri kuningas kaikessa pahuudessaan, kun hän kielsi soturinsa menemästä naimisiin, sillä avioliitto heikontaa tarmon ja miedontaa veren vedeksi."
Galazi vaikeni ja tuijotti rävähtämättä kirveskansan kaupunkia kohti ja hänestä näytti kuin jotakin olisi välähdellyt Kummitusvuoren luoman varjon reunassa. Oli aivan kuin olisi katsellut neulaa, joka nahkaa ommeltaessa vuoroin katoaa, vuoroin ilmestyy taas näkyviin.
Hän hätkähti ja katsoi tarkemmin. Ah, varjon reunassa näkyi nyt useampia kirkkaita välähdyksiä. Keihäitä, kautta Chakan pään!
Galazi odotti hievahtamatta ja näki soturijoukon, jossa oli noin parisataa miestä, rientävän äänettömästi ja juoksujalkaa eteenpäin. Soturit, vaikka heillä ei ollutkaan töyhtöjä, olivat sotapolulla, sillä he olivat järjestyneet säännöllisiin ryhmiin ja jokaisella oli keihäs ja kilpi.
Galazi oli kuullut kerrottavan tuollaisten joukkojen yöllisistä metsästysretkistä, ja hän tiesi aivan hyvin, että alhaalla rientävät soturit olivat kuninkaan koiria, jotka olivat ihmisriistaa pyydystämässä. Päämaali oli jokin suuri nukkuva kaupunki, sillä muussa tapauksessa ei koiria olisi ollut niin paljon. Galazi ihmetteli, kenestä nyt mahtoi olla kysymys? Samassa joukko kääntyi kahlaamolle ja silloin hän ymmärsi. Hänen veljensä Umslopogaas ja Nada Liljankukka ja kirveskansa olivat riista, jota pyydystettiin. Nuo soturit olivat kuninkaan koiria, jotka Zinita oli päästänyt valloilleen. Siitä syystä hän oli järjestänyt naisten juhlan ja vienyt lapset mukanaan ja siitä syystä oli niin moni mies poistunut kaupungista, mikä milläkin tekosyyllä säästyäkseen verilöylystä.
Galazi hypähti ylös ja tuumi silmänräpäyksen. Mahtoikohan noita metsästäjiä voida metsästää? Eivätkö hänen sutensa voisi tuhota tuota joukkoa niinkuin ne olivat kerran ennen tuhonneet erään kuninkaan lähettämän soturijoukon? Kyllä, jos hän olisi keksinyt sen hiukan aikaisemmin. Silloin olisi tuskin yhtään soturia päässyt hengissä joelle saakka, sillä hän olisi iskenyt susineen heidän kimppuunsa. Nyt se ei käynyt enää päinsä, sillä joukko läheni jo kahlaamoa, ja Galazi tiesi, ettei hänen harmaa väkensä metsästänyt kahlaamon toisella puolella, sillä suunnalla, syystä, jonka eräs vainaja oli hänelle unessa ilmoittanut.
Mitä oli siis tehtävä? Hänen täytyi varoittaa Umslopogaasia. Mutta miten? Paikasta, jossa Galazi oli, oli kirveskansan kaupunkiin sen verran lyhyempi matka kuin jousessa on jänne kaarta lyhyempi, ja soturit olivat jo melkein kaaren puolivälissä. Mutta hän kykeni heidät sivuuttamaan hän, Susi-Galazi, jolla Umslopogaasia lukuunottamatta ei ollut vertaistaan nopeudessa. Hän tahtoi ainakin yrittää. Ehkä joukko pysähtyisi kahlaamolle juomaan.
Niin Galazi ajatteli ja oli samassa tuulen vauhdilla vuorenrinnettä alas menossa. Hän hyppeli kuin kauris kiveltä toiselle, tunkeutui kuin härkä tiheikköjen läpi ja kiiti pääskysen nopeudella tasaisemmalla maaperällä Vuori oli jo takana, ja edessä hyrskyi tulviva joki vaahdossaan, yhtä raivokkaana kuin silloin, kun hän oli mennyt kuollutta etsimään. Joustava hyppy lennätti hänet klivaimpaan virtaan, hän taisteli hetkisen ja seisoi pian toisella rannalla pudistaen veden yltään kuin koira. Samassa kiiti hän jo eteenpäin nopeinta vauhtiaan juosten matalana suden tavoin.
Kaupunki näkyi edessäpäin. Toinen puoli oli vielä kirkkaassa kuutamossa, mutta toista hyväili jo idän taivaalla näkyvä aamunkajastus. Ah, soturit olivat jo perillä, hän näki murhamiesten hiipivän aitauksen luo ja jakautuvan oikealle ja vasemmalle. Kuinka päästä perille ennenkuin kuolon rengas oli kokonaan sulkeutunut? Matkaa oli vielä kuusi keihään heittoa! Ruoho oli pitkää ja ulottui eräässä kohden melkein aitauksen puoliväliin. Eteenpäin vain! Mahtaisikohan Umslopogaas, hänen veljensä kyetä juoksemaan nopeammin, ihmetteli Galazi, kun hän juoksi rientäessään veljeään pelastamaan. Hän oli nyt pitkässä ruohikossa aitauksen luona, ja murhamiehet lähestyivät oikealta ja vasemmalta.
"Wow! Mikä se oli?" huudahti eräs soturi kumppanilleen samassa kun kehä sulkeutui. "Wow! Jokin suuri ja tumma olento syöksyi aitauksen yli aivan nenäni edessä."
"Kuulin rusahduksen, veljeni", vastasi toinen "mutta en nähnyt mitään. Ehkä se oli koira, sillä eihän kukaan ihminen voi hypätä niin korkealle."
"Tahi susi", sanoi toinen. "Rukoilkaamme joka tapauksessa, ettei se ollut Esedowa [satu-eläin, jonka sanotaan ahdistaneen zuluja, pannen uhrit selässään olevaan reikään], joka tuli pistämään meidät selässään olevaan reikään. Palaako tulesi, veljeni? Wow! Kohtapa nuo konnat saavat paistua, merkki annetaan pian."
Silloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: "Herätkää, herätkää, vihollinen on portilla!"