XII.
HARMAAN JA MUSTAN VÄEN VIIMEINEN TAISTELU.
Galazi syöksyi huutoaan huudellen kaupungin läpi ja hänen takanaan nousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt missään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan jumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta enää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä eteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle majalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi sisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä melkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti Nadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea vastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara Itkuntekijä kimalteli hänen vieressään.
"Herätkää!" kiljaisi Susi-Galazi.
Umslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi unisesti: "Anna minun nukkua, lepo on suloinen."
"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!" huohotti
Galazi. "Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!
Joutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!"
Nada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua vaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi oikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään, nopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli harmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat liekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.
Umslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. "Mihin suuntaan, veljeni?" kysyi hän.
"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo", vastasi
Galazi. "Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua."
"Entä kaupunkini asukkaat?" kysyi Umslopogaas.
"Naiset ja lapset ovat tiessään, ja miehet olen hätyyttänyt — he selviävät kyllä jotenkuten pälkähästä. Pois täältä, ennenkuin palamme!"
He kiiruhtivat ympärysaitausta kohti, ja tiellä liittyi heihin kymmenkunta säikähtynyttä ja unenpöpperöistä soturia, aseinaan millä keihäs, millä nuija — ja kaikki melkein alasti. Joukko kiiruhti pysähtymättä eteenpäin aitausta kohti, joka paloi jo kauttaaltaan ilmitulessa, Umslopogaas ja Galazi etunenässä pitäen kumpikin Nadaa kädestä. He olivat nyt aivan lähellä ja ulkopuolelta kuului piirittäjien huutoja. Nada kavahti kauhistuneena takaisin, mutta Umslopogaas ja Galazi eivät hellittäneet otettaan, vaan raahasivat hänet mukanaan. Tappara ja nuija heilahtivat, palava aitaus murtui, ja he syöksyivät ulos melkein vahingoittumattomina. Kuumuus oli karkoittanut vihollisen hiukan etemmäksi, mutta vartioiminen oli sitä valppaampaa. Pakenijat huomattiinkin heti ja samassa kajahti huuto: "Bulalio! Bulalio! Tappakaa se konna!" ja sotureita hyökkäsi heitä kohti keihäät koholla. Miehet asettuivat piiriin Nadan ympärille ja sitten rynnättiin eteenpäin, Umslopogaas ja Galazi etunenässä. Itkuntekijä ja Vartija heilahtivat salamannopeasti ja Dingaanin miehet hajautuivat kuin tuhka tuuleen, katosivat kuin ruoho kulovalkean tieltä.
Yksi mies pakenevista kaatui, mutta takana syntyi hillitön melu. Kaikkialta kaikui huuto, että konnien päällikkö oli paennut vaimonsa Liljankukan keralla. Kuullessaan tämän kokosi vihollisjoukon komentaja heti väkensä ja lähti ajamaan paenneita takaa, sillä noiden henkilöiden surmaaminenhan oli koko retken päätarkoitus. Hyökkääjiä oli siihen kaatunut noin viisikymmentä ja kaupunkilaisia ehkä sata, sillä Galazin huutojen herättäminä olivat kirveskansan miehet tapelleet raivoisasti kukin henkensä edestä tietämättä, oliko heidän päällikkönsä paennut vai surmattu nukkuessaan.
Susi-veikot olivat seuralaisineen jo pitkän matkan päässä, ja helppohan heidän olikin päästä pakoon, maan nopeimmat juoksijat kun olivat. Mutta niinkuin rykmentin täytyy sovittaa vauhtinsa hitaampien soturien mukaan niin heidänkin täytyi nyt juosta tavallista hitaammin Nadan tähden. Nopeus oli kuitenkin riittävä ja he olivat jo joelle johtavan ahtaan solan puolivälissä, kun Dingaanin soturit saapuivat solan suulle. He pääsivät solan päähän, ja vihollinen läheni nopeasti — solan joenpuoleinen pää on hyvin ahdas, isäni, kuin kapean ruukun kaula. Galazi pysähtyi ja sanoi:
"Seis, miehet. Puhelkaamme hetkinen noiden kanssa, jotka seuraavat jäljissämme; samalla hengähdämme hiukan. Mutta kiiruhda sinä, veljeni, joen yli Liljankukan keralla. Yhdymme teihin metsässä, ja ellei meitä sattuisi kuulumaan, niin tiedäthän, mitä sinun pitää tehdä. Sulje Liljankukka luolaan ja kutsu harmaa väkemme koolle. Wow! veljeni, minun täytyy päästä luoksesi, jos suinkin voin, sillä jos nuo Dingaanin koirat pitävät metsästyksestä, niin nyt pannaan Kummitusvuorella toimeen sellainen ajo, ettei tuo vanha velhotar ole kuunaan moista nähnyt. Kiiruhda nyt, veljeni."
"Eipä ole tapani rientää pois toisten jäädessä tappelemaan", kiljahti
Umslopogaas, "mutta nyt sen ihmeen täytynee tapahtua Nadan tähden."
"Älä välitä minusta, oi rakkaani", sanoi Nada. "Olen saattanut sinut tähän pulaan — olen niin väsynyt — anna minun kuolla. Tapa minut ja pelasta itsesi!"
Vastauksen asemesta tarttui Umslopogaas hänen käteensä ja syöksyi joelle, mutta ennenkuin hän pääsi sinne saakka, alkoi taistelun melske kuulua. Takana kajahti Dingaanin soturien sotahuuto heidän iskiessä kirveskansan miesten kimppuun ja Susi-Galazin ulvonta, hänen yhtyessä otteluun — kuuluipa Vartijan mäjähdyskin iskun sattuessa kohdalleen.
"Hyvin purtu, Susi!" huudahti Umslopogaas pysähtyen; "se mies ei tarvitse enempää; oh! jospa voisin" — hän katsahti Nadaan ja kiiruhti jälleen eteenpäin.
He kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi uida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle saavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti. Metsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden ulvahduksen.
Hänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuin
Galazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessa
valveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsi
Susi-veikkoja.
Pian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä vastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada oli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli paljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.
Mutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen koiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin metsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin vanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt luolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää; ollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen veljensä Bulalion kaupunkia.
"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani", sanoi Umslopogaas sudet karkoitettuaan. "Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan miehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä kiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven salaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi sysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin vahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske kiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään se pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä olet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan, paitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne. Nyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan vainoojat yksin sutteni avulla."
Nada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän näkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi Umslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti sitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan. Luolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään eräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli sisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin että valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti valoa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä luolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon ja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi ja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin olisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi suden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.
Hän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului ulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän luuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen kimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen ihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis tarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin kivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin pyöreä kivi ahtaan ruukun suun.
"Nyt olen turvassa susilta", sanoi Nada. "Ulkopuolelta ei kiveä hevin liikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä hievahtamaankaan." Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja lisäsi: "Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä siirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa — suljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana."
Ajatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi korvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt kuului raivoisan taistelun melske.
Suljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko susia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös suunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen mieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen aikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala ulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin — Galazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.
Umslopogaas ulvahti vastaan ja kiiruhti vihurina eteenpäin. Galazi istui jalkojaan lepuuttaen eräällä suurella kivellä, ja sudet loikkivat iloissaan hänen ympärillään. Hän näytti hiukan uupuneelta. Rinnassa ja käsivarsissa oli haavoja, pieni kilpi on melkein riekaleina, ja Vartijassakin saattoi huomata taistelun jättämiä jälkiä. Umslopogaas astui hänen luoksensa luoden häneen rakkautta uhkuvan katseen.
"Kuinka on laitasi, veljeni?" kysyi hän.
"Eipä kovinkaan huonosti", vastasi Galazi, "mutta kaikki kumppanini kaatuivat iskettyämme maahan monta vihollista. Minä yksin lähdin pakoon kuin joku pelkuriraukka. Kimppuumme hyökättiin kolme kertaa, mutta me seisoimme paikallamme, kunnes arvelimme Liljankukan päässeen turvaan, ja kun vihdoin kaikki mieheni olivat kaatuneet, lähdin pakoon ja uin virran poikki, sillä minä halusin kuolla täällä omalla alueellani, Umslopogaas."
Minun täytyy sanoa sinulle, isäni, että Galazi oli taistellut verrattomalla urheudella solan suulla, vaikka hän ei itse puhunut siitä juuri mitään. Kävin myöhemmin paikalla ja laskin kaatuneet; niitä oli niin paljon, ettei noita yhdeksää kirveskansan soturia näkynyt niiden alta.
"Ehkäpä onnistumme tuhoamaan vihollisen, veljeni."
"Ehkäpä. Suuren joukon ainakin tapamme. Minusta tuntuu kuitenkin, että veljeytemme lähenee loppuaan, Bulalio, sillä Vartijan kantajan lopullinen kohtalo, josta isänikin minulle puhui, on nyt edessäni. Jos niin on, niin hyvästi, veljeni. Ystävyytemme on ollut aina vilpitön ja hyvä, ja sen loppu on vielä parempi. Se olisi sitäpaitsi voinut jatkua vuosia vielä, ellet sinä, veljeni, olisi koettanut tehdä hyvää paremmaksi ja täydentää toveruutemme meille suomaa iloa naisen rakkaudella. Siitä lähteestä on kaikki tämä paha alkunsa saanut, kuin joki pienestä purosta, mutta minkäpä kohtalolle mahtaa. Jos kaadun, niin elä sinä vielä kauan ja taistele monessa uljaassa taistelussa kuoliaksesi viimein sankarina tappara koholla; toivon, että saat toisen ystävän, minua urhoollisemman ja rivakamman, ja paremman, Vartijan, joka on aina valmis auttamaan sinua hädän hetkellä. Jos sinä kaadut ja minä jään eloon, niin minä vannon sinulle tämän valan. Kuolemasi kostan viimeiseen verenpisaraani saakka ja suojelen Liljankukkaa, jota rakastat. Annan hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen huoletonna; mutta en enempää. Vihollinen on jo lähellä. He kiersivät kahlaamon kautta, kun eivät tohtineet uida virran poikki, ja huusivat minulle, että he olivat vannoneet surmaavansa meidät tahi kuolevansa, kuten Dingaan kuningas oli käskenyt. Tästäpä sukeutuukin verraton taistelu, elleivät he todellakaan aio väistyä suttemme tieltä. Mitä siis käsket, päällikkö, jotta palvelijasi tietää totella?"
Umslopogaas kuunteli Itkuntekijään nojaten, sutten liikehtiessä ympärillä, ja itki, sillä Liljankukan ja minun jälkeeni hän rakasti Galazia enimmin koko maailmassa. Kun Galazi oli lopettanut, vastasi hän:
"Ellei minulla olisi tuolla ylhäällä erästä heikkoa ja avutonta olentoa, niin minä vannoisin sinulle, Susi, että heittäisin henkeni sinun ruumistasi syleillen, jos kaadut ennen minua. Ja jos kaadut ja minä jään eloon, niin minä vannon, ettei Itkuntekijä lepää, ennenkuin jokainen noista sotureista on henkensä heittänyt. Se on heiluva vuodesta vuoteen, kunnes viimeinen lepää yhtä hiljaa kuin sinä kuoltuasi. Ehkä tein väärin, Galazi, kun kuuntelin Zinitan houkutuksia ja annoin naisten tunkeutua väliimme. Toivokaamme, että löydämme kerran maan, jossa ei ole naisia, sotia vain, sillä siinä maassa me tulemme mahtaviksi.
"Nyt lopetamme toveruutemme hyvin ja komeasti, ja harmaa väkemme saa tapella tarpeekseen, ja ellei tuo vanha velhotar, joka istuu tuolla ylhäällä, ole milloinkaan ennen hymyillyt, niin nyt hän on hymyilevä taisteluamme katsellessaan. Tämä on suunnitelmani; käymme vihollisen kimppuun kaksi kertaa. Ensin metsässä, ja jos meidät työnnetään takaisin, niin sitten velhottaren polvilla luolan edustalla, jossa Nada on. Sanohan Susi, tahtooko harmaa väki tapella?"
"Viimeiseen saakka, veljeni, niinkauan kuin joku on niitä johtamassa, sitten en tiedä! Mutta niillä on vain hampaat keihäitä vastaan. Ehdotuksesi on hyvä, Bulalio. Lähtekäämme, olen levännyt."
He nousivat ja kutsuivat laumansa. Kaikki olivat saapuvilla, mutta lauma ei ollut hetikään niin suuri kuin muutamia vuosia sitten, jolloin Susi-veikot metsästivät ensi kerran Kummitusvuoren rinteillä; monet hillittömät hävitysretket olivat harventaneet lukumäärän eikä näille susille syntynyt penikoita. Lauma jakautui kahtia kuten ennenkin; naaraat seurasivat Umslopogaasia ja urokset Galazia.
He tunkeutuivat metsään ja kätkeytyivät tiheikköön hämärän notkon kahdenpuolen. Siinä he odottivat lähestyvää vihollista, jonka askeleet alkoivat vihdoin kuulua. Edellä hiipi kaksi tiedustelijaa väijytyksen varalta, ja nuo soturit sattuivat olemaan samat, jotka olivat puhelleet keskenään aamun sarastaessa, kun Galazi loikkasi heidän välistään aitauksen yli. He puhelivat nytkin sinne tänne kurkistellessaan, pysähtyen vihdoin notkon suulle toisia odottamaan, ja Umslopogaas kuuli, mitä he sanoivat.
"Mikä kamala paikka tämä onkaan, veljeni", sanoi toinen; "paikka, joka on täynnä aaveita, outoja ääniä, käsiä, jotka tuntuvat työntävän meitä takaisin, ja näkymättömien sutten vinkumista. Kummitusvuoreksihan tätä sanotaankin, ja nimi on kylläkin paikallaan. Soisinpa, että kuningas olisi antanut meille jonkun muun tehtävän — nämähän ovat noitia, ja tämä paikka on oikein heidän tyyssijansa. Sanopas, veljeni, mikä se oli, joka loikkasi aamupimeässä aitauksen yli? Noitapa tietenkin! Wow! ne ovat kaikki noitia. Voisiko kukaan oikea ihminen tehdä sitä, minkä tuo Susi-niminen mies teki joelle pyrkiessämme? Olisipa Itkuntekijä ollut nuijaa tukemassa, niin joukkomme olisi huvennut siihen paikkaan."
"Itkuntekijällä oli nainen vartioitavana", murahti toinen. "Mutta olet oikeassa, tämä paikka on todellakin noitien ja pahojen henkien pesä. Olin näkevinäni tuolla puiden pimennossa esedowanien silmien kiiluvan ja niiden hajukin tuntuu nenääni. Mutta nuo noidat meidän täytyy kuitenkin saada hengiltä, sillä jos palaamme Umgugundhlovuun tyhjin toimin, niin pianpa kuumennetaan rautoja, joiden kärkeä me saamme maistaa. Lähdemmekö liikkeelle, veljeni. Joukkomme on jo lähellä. Soisinpa, että Faku vaihtaisi tilallemme toiset, sillä tässä tiheikössä kävelen mieluimmin viimeisenä kuin ensimmäisenä. Kas, tässähän näkyy jälkiä — lukematon joukko sudenjälkiä ja siellä täällä joku ihmisjälkikin; he ovat ehkä milloin sitä ja milloin tätä — kukapa sen tiennee? Tämä on totisesti aaveiden ja noitien maa."
Susi-veikoilla oli ollut täysi työ hillitä väkeänsä soturien tullessa näkösälle, ja raivo kiihtyi joka hetki. Kidoista valui kuola, silmät kiiluivat ahnaasti ja äkkiä ponnahti eräs naarassusi korkealle ilmaan ja iskeytyi ulvahtaen soturin kurkkuun, joka oli viimeksi puhunut. Molemmat suistuivat tantereeseen painiskellen raivoisasti, kunnes kumpikin oli heittänyt henkensä.
"Esedowanit! Esedowanit ovat kimpussamme!" huusi toinen tiedustelija lähtien juoksemaan toveriensa luo. Mutta hän ei päässyt milloinkaan sinne saakka, sillä nyt syöksähtivät kaikki sudet kätköistään oikealta ja vasemmalta hänen kimppuunsa, ja parin silmänräpäyksen kuluttua oli miehestä vain keihäs jäljellä.
Soturit päästivät huikean hätähuudon ja toiset kääntyivät rientääkseen pakoon, mutta Faku, heidän päällikkönsä, joka oli roteva ja urhoollinen mies, karjaisi: "Seisokaa lujina, kuninkaan lapset, seisokaa lujina! Edessänne ei ole ainoatakaan esedowania, vaan Susi-veikot roskajoukkoineen. Mitä! Pelkäättekö koiria, te, jotka olette nauraneet miesten keihäillekin? Piiriin, lapset, ja seisokaa lujina!"
Soturit kuulivat päällikkönsä äänen ja tottelivat heti muodostaen kaksinkertaisen suljetun kehän. Katsahtaessaan oikealle he näkivät Bulalion suden hampaat kulmilla hohtaen ja kulunut sudentalja olkapäillä liehuen hyökkäävän heitä kohti kuin myrskytuuli Itkuntekijä ylhäällä punasilmäisen lauman seuratessa kintereillä. He katsahtivat vasemmalle — ah, Vartijan he kyllä tunsivat. He olivat kuulleet sen iskujen rasahdukset alhaalla joen äyräällä ja tunsivat kyllä jättiläisen, joka heilutteli sitä kuin sauvaa, sutten kuninkaan, jolla oli käsivarsissaan kymmenen miehen voima. Wow! Tuossa he tulevat. Katso tuota joukkoa, mustaa ja harmaata, kuule sotalaulua, jota se ulvoo! Katso kuinka se syöksyy keihäitä vasten kuin veriryöppy kosken kallioon, vaahtona iskuhampaiden välke! Kehä on murtunut! Itkuntekijä on murtanut sen! Haa! Galazi on myöskin murtanut rivit; nyt täytyy heidän tapella selkä selkää vasten tahi menehtyä!
Kuinkako kauan ottelu kesti? Kukapa sen tiennee? Aika kuluu joutuin, kun iskut satelevat tiheästi. Vihdoin täytyi ystävysten peräytyä; he murtautuvat ulos samoinkuin he olivat murtautuneet sisäänkin ja katoavat metsän helmaan jäljellä olevine susineen. Soturijoukosta oli jäänyt eloon vain kolmasosa; toiset makasivat kuolleina, silvottuina ja muodottomiksi raadeltuina surmansa saaneiden petojen ruumisröykkiöiden alla.
"Olemme joutuneet taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka käyvät kimppuumme sutten haahmossa", sanoi Faku. "Susi-veikot ovat varmasti noitia, mutta noitia, joista minä pidän; he taistelevat kuin leijonat ja osaavat taidon. Mutta heidät tapan tahi sitten kuolen itse. Meitä on tosin enää hyvin vähän, mutta paljonhan on susiakin kaatunut ja enkäpä noiden konnien käsivarret uupuvat kerran."
Hän lähti siis kapuamaan vuoren rinnettä ylös jäljellä olevine sotureineen, ja koko ajan ahdistivat sudet heitä kaataen miehen siellä ja toisen täällä, mutta vaikka he kuulivat ja näkivätkin Susi-veikkojen rohkaisevan uskollisiaan, eivät Susi-veikot käyneet heidän kimppuunsa, sillä he säästivät voimansa viimeiseen ratkaisevaan otteluun.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eivätkä soturit tunteneet tietä ja kummitussudet ahdistivat heitä alituisesti. Oli jo ilta, kun he saapuivat tuon vanhan velhottaren jalkojen juurelle ja alkoivat kavuta tasanteelle.
"Mikä ihmeellinen, pari!" huudahti iso Faku. "Taistelisinpa mieluummin heidän mukanaan kuin heitä vastaan. Mutta heidän täytyy kuolla!" Ja hän alkoi kiivetä velhottaren polville.
Umslopogaas seisoi ja katseli ylhäällä istujan kasvoja, joita ilta-aurinko valaisi.
"Enkö sanonut, että tuo vanha velhotar hymyilisi taistelumme nähdessään?" huudahti hän. "Katso! Hän hymyilee! Hei, Galazi, usuttakaamme loput väestämme vihollista vastaan, ja taistelkaamme tämä ottelu loppuun mies miestä vastaan antamatta petojen turmella sitä kokonaan! Hei, Verenjuoja ja Harmaakuono! Hei, Kuolema ja kaikki te metsän asukkaat, mustat ja harmaat, vihollisen kimppuun, lapseni!"
Sudet kuulivat; ne olivat säälittävässä kunnossa, täynnä haavoja ja väsyksissä, ja niitä oli vain pieni ryhmä jäljellä, mutta luontoaan ne eivät olleet vielä menettäneet. Ulvahtaen ne hyökkäsivät viimeisen kerran vihollisen kimppuun, riuhtoillen, repien ja tappaen, kunnes ne olivat kaikki saaneet keihäistä surmansa, kaikki paitsi Kuolema, joka ryömi pahoin haavoittuneena Galazin luo kuollakseen tämän jalkojen juureen.
"Nyt olen päällikkö ilman heimoa", huudahti Galazi. "Mutta sellainenhan on kohtaloni. Niin oli halakazienkin luona ja niin kävi lopulta Kummitusvuorellakin. Sano, Bulalio, missä tahdot seisoa, oikeallako vai vasemmalla?"
Alhaalta tuleva polku jakautui nimittäin kahtia erään suuren kallionlohkareen tähden, joten velhottaren polville päästiin kahta kaitaista polkua pitkin, joiden väliä oli noin kymmenen askelta. Umslopogaas astui vasemmalle, Galazi oikealle ja siinä he odottivat keihäät varalla. Soturit ilmestyivätkin pian lohkareen takaa ja hyökkäsivät tasannetta kohti, toiset toista polkua pitkin ja toiset toista. Ylhäältä singahtaneet keihäät tappoivat kolme, mutta soturit eivät pysähtyneet, vaan ryntäsivät urhoollisesti eteenpäin. Umslopogaas kumartui, hänen pitkä käsivartensa ojentui, tappara välähti ja yksi vihollinen vierähti alas.
"Yksi!" huudahti Umslopogaas.
"Yksi, veljeni!" toisti Galazi heilauttaen nuijaansa uuteen iskuun.
Eräs soturi hyökkäsi laulaen kaatuneen toverinsa paikalle ja hypähteli sinne tänne Umslopogaasin edessä keihäs valmiina iskemään. Itkuntekijä heilahti, mutta mies kavahti samassa takaisin, niin että isku meni harhaan.
"Huonostipa iskit, noita!" huusi mies syöksähtäen antamaan surmanpiston, mutta, katso, tappara kiertää pientä kehää aivan maan pinnassa iskien äkkiä ylöspäin ja ennenkuin soturi ehti pistää, oli Itkuntekijä halaissut hänen päänsä, leuasta aivoihin saakka.
"Mutta nyt sitä paremmin, sinä houkka!" sanoi Umslopogaas.
"Kaksi!" huudahti Galazi oikealta.
"Kaksi, veljeni!" toisti Umslopogaas.
Kaksi vihollista syöksyi jälleen esiin yksi kumpaakin vastaan toivoen onnistuvansa paremmin. Huuto "kolme!" kajahti samassa oikealta ja vasemmalta ja heti senjälkeen "neljä!"
Faku käski nyt jäljelläolevien miesten painaa kilvet yhteen ja työntää siten nuo kaksi polkujen päistä kauemmaksi tasanteelle. Temppu onnistuikin, mutta neljä soturia kaatui jälleen, ennenkuin Susi-veikot väistyivät.
"Saartakaa ja tappakaa heidät!" karjaisi Faku.
Mutta ken voi saartaa Itkuntekijän, joka välähtelee yht'aikaa joka taholle, Itkuntekijän, joka ei putoile enää raskaasti, vaan nokkii, nokkii kuin tikka, eikä kertaakaan turhaan? Ken voi saartaa miehen, joka on tasankojen antilooppia nopeampi? Wow! Hän on tässä! Hän on tuossa! Hän on noita! Kuolema piilee hänen kädessään, ja kuolema tuijottaa hänen silmistään!
Galazi on myöskin vielä hengissä, sillä Vartija nousee ja laskee kilpiin kumahdellen, ja hänen käheä huutonsa kajahtaa tämän tästä kaatuneiden lukumäärän ilmoittaen. Hän tappelee kuin leijona, vaikka hän on haavoja täynnä; tapparan isku on melkein katkaissut hänen reitensä, mutta hän riehuu yhä. Hänellä on enää vastassaan vain kaksi vihollista, joista toinen pyörähtää äkkiä hänen taaksensa ja haavoittaa häntä selkään. Galazi iskee edessään seisovan soturin tantereeseen ja kääntyy sitten toista kohti. Vartija heilahtaa korkealle ja putoaa rusentaen miehen kuin munankuoren.
Galazi pyyhkäisi veren kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen. "Kaikki!
Bulalio", huudahti hän.
"Kaikki, paitsi kahta, veljeni", kajahti vastaan teräksen helähdyksen ja kilven kumahduksen säestämänä.
Susi-Galazi tahtoi mennä veljeänsä auttamaan, mutta ei voinut, sillä hänen voimansa alkoivat pettää; hän oli taistelunsa taistellut.
"Jää hyvästi, veljeni! Nytpä kelpaakin kuolla; ruumisvuoteelle, jonka olen itse valmistanut!" huusi hän kaikuvalla äänellä.
"Jää hyvästi! Nuku hyvin, Susi!" vastattiin. "Kaikki paitsi yksi!"
Galazi vaipui ruumiskasalle, mutta oli vielä hengissä. "Kaikki, paitsi yksi", toisti hän. "Ha! ha! tuon yhden ei ole hyvä olla, kun Itkuntekijä heiluu vielä. Kannattipa elää, kun saa näin ihanasti kuolla! Voitto! Voitto!" Ja Susi-Galazi nousi horjuen polvilleen heiluttaen Vartijaa viimeisen kerran päänsä yläpuolella. Sitten hän vaipui maahan jälleen ja heitti henkensä.
Umslopogaas Chakan poika ja Faku Dingaanin soturi katselivat toisiaan.
Vain he kaksi olivat jäljellä, sillä kaikki muut olivat kaatuneet.
Umslopogaasilla oli paljon haavoja, mutta Faku oli vahingoittumaton, ja
Faku oli miesten vahvimpia ja osasi käytellä tapparaa, mikä ase
hänelläkin oli nyt kädessään.
Hän nauroi röyhkeästi. "On siis tultu niin pitkälle, Bulalio", sanoi hän, "että meidän täytyy nyt kahdenkesken ratkaista, saako kuningas tahtonsa perille vai ei. Mutta miten hyvänsä ottelumme päättyneekin, on mielestäni suuri onni, että olen saanut nähdä tämän taistelun; olla tekemisissä kahden sellaisen soturin kanssa on mitä suurin kunnia. Levähdä hetkinen, Bulalio, ennenkuin lopetamme. Veljesi kuoli sankarina, ja jos minun on suota voittaa, niin tarinaa hänen kuolemastaan kerrotaan pian kaikkialla, sen milloinkaan unhottumatta."