XIII.
LILJANKUKAN JÄÄHYVÄISET.
Umslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat miellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin puheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.
"Olen valmis, Dingaanin mies", sanoi hän ja kohotti tapparansa.
He kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta iskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja Umslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin väistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli haava.
Kipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui Itkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku katkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun peräytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja kolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin hikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku osui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen Fakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi liikkumattomana makaamaan.
"Hyvä päivätyö", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. "No, Dingaan, lähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan", ja hän kääntyi mennäkseen luolaan Nadan luo.
Mutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan tapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas ei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara sattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän. Faku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös kaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana makaamaan.
Nada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä, joka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen kalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun riehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan kokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat toisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: "Voitto!" Hänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli ollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta sitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja eikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan huutoja — kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut kaikki.
Pimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään sanomalla itsekseen: "Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti. Murhamiehet on tapettu — hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä saanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee, sillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin kaamea."
Mutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat, niin että luola kaikui: "Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän kiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän viivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta, ehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy mennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään hänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin. Tuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun, mutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti", ja hän nousi ja työnsi kiveä.
Mutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän muisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se oli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään. Umslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli hädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää kiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa. Hän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet vapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi varmasti kuolla.
Hän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä. "Umslopogaas! Umslopogaas!" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä kaikki.
Niin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui päivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen järkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen kolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: "Galazi on kuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat kummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin minä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada Kuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen aiheuttaneet!"
Nada oli näkevinään puhujan ja kuuli nuo sanat aina tämän tästä.
Houreistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä kaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi kertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja katosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo kuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän rakasti, ja se kysyi ontosti: "Nada! Elätkö vielä, Nada?"
"Kyllä", kuiskasi hän käheästi. "Vettä, anna minulle vettä!"
Ulkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti laahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä pienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi tuntui polttavan kuin tuli.
"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?" sanoi hän. "Vai oletko kuollut, ja minä näen vain unta sinusta?"
"Minä se olen Nada", vastasi ääni. "Kuule, oletko koskenut kiveen?"
"Olen, valitettavasti. Mutta ehkä me saamme sen yhteisvoimin siirtymään."
"Kyllä, jos olisin entisissä voimissani, mutta voimmehan koettaa."
He ponnistivat voimansa äärimmilleen, mutta kivi ei liikahtanutkaan.
"Herkeä jo, Umslopogaas", sanoi Nada; "tuhlaamme vain aikaa, mikä minulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme."
Vastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi rintoihinsa luullen hänen kuolleen.
Umslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: "Emme mahda sille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä tälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa edes nousta jotakin syötävää hakemaan."
"Oletko haavoittunut, Umslopogaas", kysyi Nada.
"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta, jolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin, enkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä luullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat ovat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka rinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja ja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut vihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten olisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että elän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen ketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada."
"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas", vastasi Nada. "Olenhan nuori ja kaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia, mutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda. Voimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta mitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme mieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja rakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi helähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle salaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella sitä, Umslopogaas?"
Umslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan pienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan — loppuun saakka. He puhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman tilansa — hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten sisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi myös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.
"Ah!" sanoi Nada, "tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua niin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin puheilla."
"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada", sanoi Umslopogaas, "päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän nyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon elää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle — kostaa hirmuisesti."
"Älä puhu kostosta, armaani", sanoi Nada, "olen jo lähellä maata, jossa tappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa pimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni helkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen toisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä. Mutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime matkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina kaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä levätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan kuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä korkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä ruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja sinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani."
"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän", vastasi Umslopogaas, "sillä päässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä."
Nada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja tuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää Liljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt häneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt pelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten. Suru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä vierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:
"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan muistele, että rakastin sinua hellästi."
Oltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului katkonaisina huohottavina kuiskauksina:
"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua rakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni."
Umslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi hänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen sormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui väriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!
Idässä alkoi taivaanranta vaaleta. Aamu koitti.