XIV.
MOPON JA HÄNEN KASVATTIPOIKANSA KOSTO.
Samana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun sarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin, sillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea minua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja katso, kaupunki oli autio ja tuhkana.
"Tämä on Dingaanin jälkeä", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä katsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka olivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten vihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki, mitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut onnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He vastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle Susi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten ulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä vuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän koko päivän vuoren vaiheilla.
"Menkäämme vuorelle", sanoin minä.
Ensin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta lähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä arvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle velhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat taistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut jäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää, tohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha Kuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri susi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita auki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen.
Katselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en nähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut. Menimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme maassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi >— se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava haava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja kädessään hän piteli pienoista kättä — jäykistynyttä kättä, joka näkyi kiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin — se oli tyttäreni Nada Liljankukan pienoinen käsi.
Nyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen samalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi vielä heikosti ja untuva liikahti.
Pyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin onnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi tyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä kuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se oli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.
"Kuollut on kuollut", sanoin; "huolehtikaamme elävästä."
Kannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen minä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren haavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin parantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken taitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain, kuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi Umslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin lähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut, minäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen päivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan luolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme hänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme haudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet kuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut ruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi saanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin myös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat molemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan maailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?
Kolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa. Sitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan päälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä hän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja tuimemmaksi.
Saimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja lapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen lapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja kertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.
Umslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja jatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.
Umslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää sellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei himoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En ruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä, sanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien onnistuisimme kyllä.
Kertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää? Lumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon sanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin haluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.
Kerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet pelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani häntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania vastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan metsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona hänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa noudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi metsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine väkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa keskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka nimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle, kuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla tiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava henkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat yhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain saadakseni kostaa Dingaanille.
Olimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun Dingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo, Nongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään sanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät olleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien huoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi Itkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes saapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan Dingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen menetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen meihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa surmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin kuninkuus.
Mutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan kuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis buurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: "Olemme palvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo vielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan takaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä ikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me tahdomme kostaa."
Ungalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: "Menkää, lapset, ja onnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin sanoma, että Dingaan on kuollut." Ja he antoivat meille joukon sotureita mukaamme.
Sitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten metsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin viidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että verikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi hänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli mukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle uskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan, jossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme mukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.
Dingaan tunsi meidät heti, ja hänen jalkansa alkoivat vavista pelosta.
Minä lausuin:
"Enkö lähettänyt sinulle terveisiä, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, että teit sangen pahasti karkoittaessasi minut luotasi, minut, joka olin nostanut sinut valtaistuimelle?"
Hän oli vaiti ja minä jatkoin:
"Niin, minä, Mopo Makedaman poika, nostin sinut valtaistuimelle, oi
Dingaan, joka olit kuningas, ja minä, Mopo, olen syössyt sinut sieltä.
Mutta terveiseni eivät päättyneet siihen. Sanoinhan vielä, että
päivänä, jolloin jälleen näet kasvoni, kohtaat tuomiosi."
Hän vaikeni yhä. Silloin sanoi Umslopogaas:
"Olen Bulalio, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, Bulalio, jota murhaamaan sinä lähetit suuren joukon urhoollisia sotureita. Missä ovat nuo soturisi nyt, oi Dingaan?"
"Tappakaa minut heti; nyt on teidän hetkenne", sanoi Dingaan.
"Eipä hätäillä, oi Senzangaconan poika", vastasi Umslopogaas; "haudallesi on täältä pitkä matka. Muistatko erään tytön, jonka nimi oli Nada Liljankukka? Hän oli Mopon tytär ja minun vaimoni. Mutta hän on kuollut — nälkään nääntyi poloinen, kärsittyään kolme päivää ja kolme yötä. Näytämme sinulle paikan, jossa hän kuoli. Sydämesi, joka on aina ollut niin hellä, pakahtuu surusta ja säälistä tarinan kuultuasi. Muistatko, kun eräs Zinita-niminen nainen tuli luoksesi taluttaen kädestä kahta herttaista ja suloista pienokaista? Minä olin noiden lasten isä, ja eräs Dingaan murhasi heidät. Mutta heistä saat myös vielä kuulla. Nyt tielle, sillä matka on pitkä!"
Parin päivän kuluttua istui Dingaan yksinään ja kahleissa Kummitusvuoren luolassa. Olimme saaneet hänet työläästi sinne raahatuksi, sillä hän oli raskas kuin härkä. Kolme miestä työnsi häntä takaapäin ja kolme kiskoi köydestä, joka oli sidottu hänen vyötäisilleen, ja silloin tällöin pysähdyttiin näyttääksemme hänelle niiden luita, jotka hän oli lähettänyt meitä surmaamaan. Samalla kerroimme myös taistelun vaiheista.
Vihdoin olimme luolassa ja minä lähetin pois soturit, sillä me tahdoimme olla Dingaanin kanssa yksin. Hän istui luolan permannolle, ja minä kerroin hänelle, että hän istui Nadan, jonka hän oli murhannut, ja Susi-Galazin haudalla.
Sitten väänsimme kiven luolan suulle ja jätimme hänet Galazin ja Nadan henkien pariin.
Kolmantena päivänä tulimme aamun sarastaessa häntä katsomaan.
"Tappakaa minut", pyysi, hän, "sillä aaveet ahdistavat minua!"
"Etpä ole sitten väkevä enää, oi kuninkaan varjo", sanoin minä, "kun vapiset kahden uhrisi edessä, sinä, joka olet murhannut tuhansia. Sanopas siis, miten sinun nyt käy, kun joudut heidän pariinsa kokonaan?"
Dingaan alkoi rukoilla armoa.
"Armoako sinulle, hyeena!" vastasin minä. "Rukoiletko sinä armoa, joka et ole itse milloinkaan ketään armahtanut! Anna minulle takaisin tyttäreni! Ja anna tälle miehelle takaisin hänen lapsensa; sitten voimme puhua armahtamisesta. Ulos, heittiö, ja kuole niinkuin konnan pitääkin!"
Raastoimme hänet luolasta hänen surkeasti ruikuttaessa vanhan velhon rinnassa olevan kuilun reunalle, saman kuilun, jossa Galazi oli nähnyt luut, ja odotimme auringon nousua, hetkeä, jolloin Nada oli kuollut. Sitten huusimme hänen korvaansa Nadan ja Umslopogaasin lasten nimet, ja tyrkkäsimme hänet syvyyteen.
Niin kuoli Dingaan, isäni — Dingaan, jolla oli Chakan julma sydän, mutta ei hänen suuruuttaan.