V.
Kului vuosi.
Kodissaan oli tuo nuori vaimo melkein jumalallisen kunnioituksen esineenä; hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa.
Kun Cinna vertasi onneansa mereen, unhotti hän, että tällä myöskin on luoteensa.
Vuoden lopussa sairastui Antea kamalaan, kummalliseen tautiin. Kauheat näyt häiritsivät hänen untansa ja kuluttivat hänen elinvoimiansa. Kasvoilta sammuivat aamuruskon värit, jälelle jäi ainoastaan perlemon vaalea läpikuultavaisuus. Kädet kävivät ohkaisiksi ja silmät painuivat kuoppiinsa. Tuo kirkas lotuskukka vaaleni vaalenemistaan, tuli valkeaksi lotuskukaksi, valkeaksi, kuten kuolleen kasvot.
Cinnan asunnon päällä leijailivat korppikotkat. Egyptin maassa luultiin sen ennustavan kuolemaa.
Antean näyt tulivat yhä hirvittävimmiksi. Keskellä valoisaa päivää, kun maa kylpi auringon puhtaassa valossa ja kaupunki oli hiljaisuuteen vaipunut, oli tuo nuori vaimo kuulevinansa näkymättömän olennon nopeita askeleita sekä etäällä ilmapiirin syvyydessä eroittavinansa kuihtuneet, kellertävät, aavemaiset kasvot, jotka yönmustilla silmillään häneen tuijottivat. Ja ne silmät näyttivät kutsuvan häntä pois, pois tutkimattomaan pimeyteen.
Silloin vapistuttivat Antean ruumista vilunväreet, ja kylmä hiki tihkui hänen vaaleista kasvoistansa. Kodillisen lieden jumaloitu papitar oli muuttunut avuttomaksi, säikähtyneeksi lapseksi, joka piilotti päätänsä puolisonsa rinnoille ja verettömin huulin rukoili:
"Pelasta minut, Cajus, pelasta minut!"
Cinna olisi ryhtynyt taisteluun vaikka kaikkein haamujen kanssa, jotka
Persefone suinkin voi manalasta lähettää, mutta hän ei nähnyt ketään.
Kuten aina puolipäivän aikana, oli nytkin hiljaista ja yksinäistä heidän ympärillänsä. Kirkas auringonvalo syleili kaupunkia, meri lepäsi liikkumattomana, valkeanhehkuvana, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan taloa kiertäväin korppikotkain kiljunta.
Yhä useammin esiintyivät näyt, lopulta joka päivä; ne vainosivat Anteaa ulkona kadulla ja sisällä atriumissa, vieläpä sisäisimmässä kammiossakin.
Lääkärin neuvosta käsketti Cinna egyptiläisiä harpunsoittajia ja savihuilua puhaltavia beduineja meluavalla musiikillansa hämmentämään näkymättömän aaveen askelten kaikua.
Mutta turhaan. Mitä korkeaäänisemmän puhelun aikanakin eroitti Antea nämä askeleet, ja silloin kun aurinko seisoi niin korkealla taivaslaella, että ihmisen varjo makasi hänen jaloissansa, kuten olkapäiltä luisunut viitta, näkyivät kuumuudesta värisevässä ilmakehässä nuo aavemaiset kasvot, jotka lasimaisilla silmillään tuijottivat Anteaan sekä hitaasti vetäytyivät poispäin, ikäänkuin sanoen:
"Seuraa minua!"