VI.
Toisinaan näytti Anteasta, että aaveen huulet hiljaa liikkuivat, toisinaan taas tuntui sen suusta ryömivän inhottavia, mustia kovakuoriaisia, jotka lentelivät häntä kohden.
Vain ajatellessaankin näitä harhanäkyjä, ilmaisivat hänen silmäyksensä kauhua. Elämä alkoi näyttää hänestä loppumattomalta rengasjaksolta vaikeita kärsimyksiä; jopa hän pyysi, että Cinna pitäisi miekan valmiina hänen varalleen tai sallisi hänen ottaa myrkkyä.
Cinna ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Mielellänsä olisi hän miekallansa avannut omat suonensa, jos siitä vaan olisi tullut lievitystä Antealle; mutta tappaa häntä, häntä! Ei ikipäivinä hän sitä voisi tehdä!
Koska hän mielessään kuvitteli näkevänsä tuon pienen pään elottomana, silmälaudat suljettuina, jäykkänä ja jäätävän liikkumattomana, hänen oman miekkansa lävistämänä, tuntui hänestä, että voidakseen vaimonsa murhata, täytyisi hänen itsensä ensin tulla mielipuoleksi.
Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi, että se oli itse Hekate, joka Antealle ilmestyi, ja että ne näkymättömät olennot, joiden askeleet säikyttivät sairasta, olivat tuon pelätyn jumalattaren seuralaisia. Hänen mielipiteensä mukaan ei mitään pelastusta löytynyt tuolle nuorelle vaimolle, sillä sen, joka oli Hekaten nähnyt, täytyi kuolla.
Silloin uhrasi Cinna Hekatelle oikein hekatombin [uhri, jossa sata härkää uhrattiin. Suom.], vaikka hän muutoin tapasi ivata uskoa tähän jumalattareen. Mutta siitäkään ei ollut apua. Jo seuraavana päivänä tirkistelivät nuo kammottavat silmät taasen Anteaa.
Hänen päänsä peitettiin, mutta tiheimmänkin hunnun läpi näki hän aavekasvot. Jos hän sulkeutui pimeään huoneeseen, näyttäytyivät ne seinällä ja hälvensivät pimeyden vaalealla, laimealla valollaan.
Iltasin oli sairas parempi; silloin hän makasi niin syvään unenhorrokseen vaipuneena, että Timon ja Cinna jo toisinaan pelkäsivät hänen nukkuneen ijäksi.
Lopulta tuli hän niin heikoksi, ettei enää jaksanut kävellä ilman tukea ja häntä täytyi kulettaa kantotuolissa.
Cinnan vanha levottomuus palasi kahdenkertaisella voimalla ja otti täydellisesti ylivallan hänen suhteensa. Se oli sekoitus pelkoa Antean elämän vuoksi sekä omituista vaistomaista aavistusta, että Antean sairaus oli jossakin selittämättömässä yhteydessä sen kanssa, mikä oli ollut hänen ja Timonin tuttavallisten keskustelujen aineena.
Kenties tuo vanha filosofi ajatteli samoin kuin hänkin. Mutta Cinna ei uskaltanut häneltä kysyä.
Sillä välin sairas kuihtui kuihtumistansa ikäänkuin kukka, jonka teriöön myrkyllinen mato on piiloutunut. Mutta toimettomuudestaan huolimatta koetti Cinna koko epätoivonsa voimalla suojella puolisoansa.
Aluksi muutti hän hänen kanssaan erämaahan, Memfin lähelle.
Mutta kun hän huomasi, että oleskelu pyramiidien juurella ei vapauttanut Anteaa noista julmista näyistä, tuli hän takaisin Aleksandriaan sekä ympäröitsi hänet kipuja manaavilla velhonaisilla ja noidilla — oikeinpa kokonaisella joukkiolla noita julkeita loihtijoita, jotka salaisilla tempuillaan pettävät herkkäuskoisia ihmisiä. Cinnallahan ei ollut parempaa valittavanaan. Hän käytti kaikkia saatavissa olevia keinoja.
Tähän aikaan saapui Caesareasta Aleksandriaan kuuluisa lääkäri, hebrealainen Josef Kusan poika.
Tämän Cinna heti kuletti vaimonsa luokse ja uusi toivo syttyi hänen rinnassansa.
Josef, joka ei uskonut Kreikan eikä Rooman jumaliin, hylkäsi heti sen otaksumisen, että muka Hekate olisi sairauden aiheuttajana. Pikemmin oli hän taipuvainen uskomaan, että siinä oli demooneilla suuri osansa. Hän sen vuoksi kehoitti heitä jättämään Egyptin, jossa, paitsi demooneja, olivat tuon nuoren vaimon terveyttä uhkaamassa myöskin soisesta suistomaasta nousevat höyryt. Hänen ajatuksensa oli — kenties siksi, että hän itse oli juutalainen — että heidän pitäisi muuttaa Jerusalemiin, siihen kaupunkiin, jossa eivät demoonit voi raivota, ja missä ilma on puhdas ja raitis.
Cinna seurasi tätä neuvoa sangen mielellään, ensiksikin sen vuoksi, ett'ei hän tiennyt mitään muuta keinoa ja toiseksi siitä syystä, että Jerusalemissa hallitsi muuan hänen ystävänsä, ystävä, jonka esi-isät olivat olleet hänen perheensä klienttejä.
Maaherra Pontius Pilatus otti heidät vastaan avoimin sylin, kuten jo edeltäpäin saattoi arvatakin, sekä antoi heidän käytettäväkseen ulkopuolella kaupungin muureja sijaitsevan huvilansa.
Mutta Cinnan toivo oli sammunut jo aikoja ennen kun he Jerusalemiin olivat saapuneetkaan, siitä syystä, että laivankin kannella olivat aavekasvot Anteaa tirkistelleet; ja saavuttuaan matkansa perille, odotti hän puolipäivänhetkeä yhtä suurella kauhulla kuin Aleksandriassakin.
Ja siten täälläkin päivät kuluivat surussa, pelossa ja kuoleman odotuksessa.