XIV.
Mä turhaa enää korviani telkin, kun ennätin jo kuulla pahimman. Kun sukkamieliseks’ mun sanoin pelkin he sai ja rintahani riehunnan.
Nyt käsi Kyllikin, mi kerran kaasi
mun maljahani simaa kuohuvaa,
on kuollut minulle kuin kolkko paasi,
min juurta joka aalto huuhtoaa.
Ja silmä petollinen, viekas poski mä luoksenne en palaa konsanaan. On sisässäni kuohuvainen koski ja luonnonraivoni on valloillaan.