IV
Ei meijän gapteen Londosakkan davoijas muuttan. Hän makas enemäst pääst kajuutis vaa ja ott troppri sillon dällö, nii ett häm bysys tasases kännis. Ja styyrman ei ollp pali pareve, mutt ol hän sendä liikkell ja pari päevä se jälkken, go me oll Londohom bääss, ni hän sano mnuull: "Hoids snää nyk, Kalkke, nämä lossaukse ja baarlasti lastamise. Kyll mnää sitt ne raha-asja hoida ja lähetä vekselin gottik, ko frahtraha makseta meill. Mutt buuris em mnää kerkkeis pali oleman, go mnuull o ni jumalattomast toind mais."
Niin, diätä se, ett hänellt toind ol. Käve suamlaisis laevois. Buurist buurihin gäve, joi ja hurras vooro siäll ja vooro mais, ko hän sai kässis semssi kambraatej, ko olivas samaluandossi, ko hängi.
Nii ol mnuulls sitt pali murhett niskoillan, muttko mnää oll Agukse frouall luvannp parastan dehd ja pittät talom buald, ni mnää koitim bann asjat toime nii hyvin gon daisi. Kyll kaiket siin olis taitann huanomingin gäyd, jos ei mnuull olis oll niim bali appu Vilkust ja Iirost. Mnää oikke ihmettli, ett nep poja eliväs sillk kertta ni ihmsiks. — Nii händ, ihmsiks oikke elivä ja puheliva joukko, ett kon gerran gambraateiks o ruvett, ni ollan gambraatej ja autetan doinen doistan niim bali ko jakseta. Ei ne julmetuk käynnp pali maisakka; pari kertta olivak koko lossaukse ja baarlasti lastaukse aikan lystäilemäs kaupungis. Hiuka fiiris oliva molemillk kerroillk, ko he buurihim balasiva ja viimesellk kerrall Vilkk ol ostann ittelles lakeernahkasep pualsaappas, semsek ko hep patiineiks sanosiva, ja Iiro roikott buurihi elävän gilpkonna. Vilkk meinas, ett kattleva mar Rauma ämmäs silmäs seljälläs, ko hän uusis kirkksaappaisas kadullk kävele. Hän vetiki nek koht buurihim bäästyäs jalkkahas, kävel pisin däkki ja ihmettel saappattes komeutt.
— Katost, Kalkke, kui nek kiildävä. — Pahus soikkon, go mnuum bartan ajat täyty, nii em mnää tarvitt mittäm beili, muttkom bane saappan naagelpengill ja kraapi leukan siljäks. Ja kyll snääki saa lainat mnuu saappaitan siihe doimituksehe.
Semssi Vilkk puhel. Ja Iiro kehus kovasten gilpkonnatas.
— Tämne hiljanen, giltt elukk. Juur mnuu luandosen; ei puh mittän, go häärä hissuksis vaa eik tiättos pist, jos händ trambatangi. Vetä pääs vaan donnk kuare all ja meina, ett trosikoikka nys sengim baha henget, trosikoikka ja kiusakka niim bali kon dahdott, kyll mnää sen gärsi vastam bulittamat — Ja nättruakanengin guulu olevas.
Peräten dytyväissi oikkem boja olivak kaupoihis ja tytyväine oll mnääkin, gon guuli, ett Vilkk oikkjastas ol meinannp ostap papukaija ja Iiro marakati, muttko Vilkk ol saappattem buuttes ja Iiroll ol liia vähä raha, ni he olivap pysänn näihin gaupoihi. Ja hyvä oliki, niingon jo sanosi, sillett kyll meille ol tarppeks hullutteljoit jo endselläs buuris, nii ettei meill lainkkan darvitt papukaijoi eik marakatej seorkuntta lissämä. Se mnää sanosingi heill ja ko Iiro sitt ol uittannk kilpkonnatas hän sanos ett stää täyty ai joukko uitta — ja Vilkk ol vetänp patiinis pois jalast, ni he meniväk kaunist nukkuma.
Sillaill oikke. Kovast kaunist oikke Vilkk ja Iiro Londos elivä ja autiva mnuu, ko mnuull niin gamalast vähti ol. Ja siit kokkpojast mnuullk kans ol hyvim bali appu. Se ol erinomasen giltt poik ja käppi poik kaikis toimeisas. Järkki sillk kans ol vähä enemängin go häne virasas olis tarvittukka ja se anno välist semssi vastauksi, ett Iiroki ihmettel.
Nii siins sitt vaan gäve, ett vaikk kapteen makas kajuutis litramisen doimes yhtmitta ja styyr nähtim buuris sillon dällö vilaukseld, ni meill vähä kolmatt viikko se jälkken, go me oll Londohom bääss, ol plankklast lossatt ja baarlast sisäll. Styyr ol lähettänn näti summa raha Agukse frouall ja ol pannk kaikk paperik klaariks, nii ett me nys sitt oll viimest ehtot Londos ja odotim bukseeri seoravan aamun. Mnää oll ilone, ett me näi oll saannk kaikk asjan glaariks paremin go mnää oll uskaldannt toivoakka ja tykkäsi, ett mnää ny oll hyvi ansannp pittä yhde hiukka lystiäkki muutteks.
— Mennäst maihi, mnää sitt sanosingi Vilkku ja Iirot, kom bäevän dyä olivak kaikk tehdy.
— Mennä vaa, vastasiva he. Sillaill oikke he vastasiva eng mnää muut vastaust odottannukka. Kyll nep poja vaa oliva valmis semssi reisuihi. Ja ko sitt ol fundeeratt, mihi oikke mennä, ni Vilkk ja Iiro meinasiva, ett heijä miälestäs olis kaikkjast lysteve mennk kattoma stää Tyssandin guvakapinätti. He olivak käynns siäll jo kerra, mutt hes sanosiva, ett kyll he miälelläs tleeva viäl toisengin gerra sinn. Siäll o — hes sanosiva — nii ihmelise hyvin dehdyj ihmisten guvi vaksist, ett niit kattle vaikk kuik kaua. Kaikketten guninkkatte ja inssinöörette ja kapteenetten guvi siäll o, ja kaikengaldaste ihmiste je elävätten guvi, kon gattomise väärti vaa ovas, siäll o, juttliva he. Mitäst täst. Mnuungi miälen rupes tekemä nähd kaikki näit merkilisyksi. Yhtäkki mes sitt panim byhävaatte yllen, käskettin gokk kuljettajaks ja nii mes sitt läksi. Ja ko mek kaikk olim bääss sluuppihi, nii Vilkk sano: "Kuule kokk, vrikast snää tämä sluupp tonnt toispual joe."
— Em mnää taed vrikat, vastas kokk.
Semnen daitmattomus harmitt Vilkku ja hän diuskas: "Kumne merimiäs snää ole? Olek kerra jo Saksas käynn ekkäs oss vrikat."
— Ei sinn vrikate mentt, vastas kokk, ott aerok kättes ja rupes soutama meit toist rantta kohde.
Se ol nii nässist kokild vastatt, ettei Vilkk ymmärtänn nuhteitas jatka, muttko istus ja ihmettel koki viissautt. Iiro nauro krikott fööris ja mnuullakki ol täys tyä pidättä nauruan.
Muttko ranttaham bäästi, ni Vilkk kuiskas mnuun gorvahan: "Pahukse näppär poik, tua meijän gokk. Me ota se föli." Ja odottamat mnuu vastaustan Vilkk pist markan gokin gouraha ja sanos: "Mep pistoova snuu ihmeit kattoma ja sitt snää saas soutta laevaha jäll ja tlee meit sitt ottaman, go me huuda."
Nii mek kolme sitt, kokkpoik neljänden, läksi stää Vilku ja Iiron gabinätti kattoma. Ja kyll mnuun däyty sanno, ett ihmelinem baikk se oliki ja pali siäll ol kattomist; niim bali ett oikkem bää pyärällp pakkas. No, ko mes siälls sitt kävele ja kattle niit ihmeit ja Vilkk sano ai joukkon gokill, ett kat nyp poik, es snää tämmöst Vasaraisill nää, ni met tlee yhte salihi. Siins sali seinäs ol luukun dapane aukk ja siit näk niingo avara aukkja ja aukkjall jotta villej ihmissi telttas ymbärs. Mutt em mnää kerjenn niit villej kattlema, muttko yht herra, ko seisos siin luukun doisells syrjällk kiri kädes ja vauhkottel niit villej hängi. Mnää kato ja kato stää vanhambualist herra siin hetke aikka ja ko se ol niin dutu näköne, ni mnää sanosi Iiroll ja Vilkull: "Kattokkast poja, eiköst tua ol kapteen Frööber Raumald?"
— Jaa, mutt nääks vissi, o oikke se kapteen Frööber Raumald, sanos
Iiro. Ja Vilkk lisäs: "Kuis se pahus tänn Londoho jo on gerjenn?"
Mitäst täst, mnää, ko ole Frööberi vanhoj tutuj, oijensin gäten, meni händ kohde ja sanosi: "Päevä, päevä, kapteen, olettak tekkin dääll?" Mutt ei se paha ollt tiätvännäs eik ottann mnuun gättän tervettäkses, muttko seisos siin vaan gon dorpa oikki ja vahtas siit luukust sisäll. Mnää käänsi itten ymbärs ja meinasi sanno Iiroll ja Vilkull: "Näättäk, kui ylppjäks Frööberim bahus on dull", mutt Iiro ja Vilkk naurova nii ett vesi tiukus heijä silmistäs ja kokkpoik purskatt krikottama ja koko seorakund siin huanes nauro hirvittel mnuu. Sillo vast mnää rupesi eppälemä, ett Iiro ja Vilkk oliva mnuun gekann. Mnää katosi viäl kerra oikke nuugast stää herra ja eiköst se paha olis seki vaa vaksist teht eik mikkä ihmne. Mutt niin durkase luanikkast teht ja juur niingon gapteen Frööber ilmelävän. Kyll Vilkk ja Iiro ja kokkpoik ny hyväll humöörill oliva ja Vilkk puhel, ett tlee mar siit lysti, ko met talvellk kalaaseis juttlen, guis snää kapteen Frööberi Londos näi. Mnää oll diättvästengi hiuka harmeisan, go mnuulls semnen glumm ol tapattunn. Mutt ko siäll ol niin gamalam bali semmost hauska kattlemist, nii mnuungim baha miälen haihdus vähitelle ja me meni sitt kaiki huanest huanehe ja kattli niit ihmeit.
Mep pysäsi sitt yhte huanehen gattlema Englannin guningasperhett, kon gans ol teht sinn vaksist ja vähä kamala hyvi sittengi. Vilkk, ko jo endsellk kertta ol heit tarppekses katellp, pist ittes siuhuanehe ja yhtäkki hän dlee siäld kovallk kohinall ja sano: "Ei mutt pojat, tulkkast tännk kattorna! Tääll vast kaikkjam barhami värkätt otus ongi!" No me läksi sitt Vilkum beräs siihe siuhuanehe ja siälls seisos yks neeger täysis sotatamineis: punane guldlangoillk koristett jakk yll, polvhousut, turkklaine lakk tupsuines pääs ja keihäs kädes ja miäkk vyäll.
— Eiköst ol vähä jumalattoma hyvin deht, kohis Vilkk ja syynäs stää neegeri edest ja takka ja siuild, kyykistys alas ja kattel se sääri ja varppaitakki ja vaikk joka huanes ol plakaatej seinäs, misä sanotti, ettei kuvi saap pidell, ni hän men ja pitel se reitt polve yläpualeld. Mutt sillo se neeger humauttiki Vilkku korvall, nii ett hän lens tois pualls sali ja ol niingo uitett kuko, ko hän nous ylös ja sanos: "Mennäm bois poja. Ei kureist ol."
Tiähes mes sitt läksingi, mutt kyll siihe ol vähitellen dullk koko joukk väkki, ko näkivä Vilku erhetykse ja ne nauroiva oikke makkjast, ko me meni heijä siuttes niit ihmeit pakko.
Kadull Vilkk anno kokillt taas markan, gäsk häne menn buurihi ja sanos hänell viimeseks: "Kas niin, gokk, men ny, mutt muist se, ett ne ihme, ne vakskuvas snää saa muista, mutt mitä siällk kapinätis tapadus, se snuu om baras unhotta, ettes millä muatto vaan gohis niist asjoist mittä."
— Kyll mnää pidän dämä miälesän ja jos mnuu muistom bakkais herämä liia valppaks, niin gyll kiildäv markan gappal se jäll nukutta.
— Niin, daikk kepp, sanos Vilkk ja katos kokki nii yrmjäst, ett se saiki vähä äkki jala alles ja men menoijas.
Mutt meijä Vilkk käsk yhte oikke fiinihin drahtöörihin dodi juama. Em me yht sana puhunns sinn mennes eng siälläkkä, ennengon dodiklasi meillt tuatti. Istutti vaam böydä ääres ja kateltti stää väe vilinä meijä ymbrillän. Muttko me oll saannk kukin glasin ja ol otett piän siämaus niist, ni Vilkk sanos: "Tiädättäk, pojak, ko mnää kerran Gatavkari Efraimin gans olin guvillp Pajukaris, siällk kotonurkis, ni yks mnuu svartinguvistan heldes ankkurnuarastas ja pääs tuulajoll. Siin ol yks hahkpari uiden dulos meijän guvillen ja me vauhkottli stää nii, ett se naaras-svartin guva ol pääss jo pitkä matkam bäähä, ennengo me huamasi, ett se ol pääss vallalles. Mutt juur ko mes se äkkäsi, ni me näen, go yks koeras-svartt tlee sen guvan dyyijö, ui siippe harillas se ymbärs, nouse pystö vedes, hakka siippeijäs, pröystäle ja hyväle stää kuva. Stää peli kest iso aikka ja me nauron gojus, nii ett me oll valla vääränäs. 'Siinäs saikki semse morsseme, kom bane herroj harmittama', puhel Katavkari Efraim ja nauro taas. — Mutt tiädättäk, ong ihme, ett ihmisten gonsti eksyttävä järjettömä luandkapplen, gon doine ihmnengi eksy toise ihmsen döit kattlesas, niingo esimerkiks snää Kalkke tänäpä."
— Nii, ja saa toise ihmse nii hulluks, ett hän luule laillse ihmsen guvaks, niingo esimerkiks snuun gäve tänäpä, puhel Iiro.
Vilkk katos luinatt pahast Iirot, ryyppäs hyvän gulauksen glasistas ja sanos: "Nii, niingo mnääki Iiron davall eksysi. Mutt mnää tahdosi vaa sannos se, ett vääri met tein, go mes stää svartti nauro."
— Vääri oikken det teitt, puhel Iiro, ja kos toiste menek kuvill, Vilkk, ja svartt tlee snuun guvilles, ni älä amms stää, muttko nous ylös kojusas, kumar ja san, ett jos snää oles se svartt, kos eksysik kerra luuleman guva oikkjaks linnuks, ni ann antteks, ett me nauro snuu. Se o reedu peli semne ja nii snää pääses synnindaakastas.
Sillo Vilkk suutus, löi nyrkkis pöyttä nii ett naaprikki rupesiva meit kattlema ja sanos: "Se o nys sendä ihmelinem baikk, ettes snää Iiro ymmär otta mittä asja vakavald kannald, muttko snuun däyty aim buhells semmost hullu pila ja pistellt toist."
— Mitästis siit huali. Kyll mar snää Iiron diädä, koiti mnää puheli Vilkku lepyttäksen. Mutt Vilkk kattel vaa Iirot silmkulma rypys, sylk ja ryyppäs pari kertta klasistas, ennengo hän jatko: "Nii, mnää tahdo vaan dulls siihe, ettei semne ol mikkä nauru asi, ei ol oikke ett naureta stää, kon doine ihmne eksy toisen döit vauhkotellesas. Ja sentähde mnää tykkä, ett me ole valla hissusis niist asjoist, kon dänäp ehtost on dapattunn ja se luppaukse me vahvista uudellk klasill. — Siihe mnää olen däsä tahtonnt tull."
— Mnää olsi ymmärtänn ilma näit pitki jaarituksi, ett snää, Vilkk park, siihen dullt tahdo, mutt kuule, mittä luppaust em mnää kumminga ol viäl andann ja kyll asi semne o, ett snää saat tehdp pöydä vähän gurkasen gorjaks, ennengo semne luppaus mnuuld lohkeka.
Ei Vilkk tämsest Iirom buhes oikken dykänn, mutt mikäst häne muuka autt, muttkom bannp pöydän gorjaks. Kyll hän Iiron duns ja tiäs, ett se paha muuto olis saattann häne nauru alaseks Raumall. Nii ett aika kalasi hän siins sitt toimem baniki. Oikken dukkaham bakkasiva jo menemän gaikk net trahtainendi, ennengo me läksi siäld trahtöörist. Mutt kyll mek kaikellk kunjalls sendäm buurihin dlii. Kokk ol valvonn ja odottann meit ja tul koht paateines ko me huusi: "Hoppe, ohoi!" Ja ko Iiro sitt viäl ol uittannk kilpkonnas ja Vilkk kehunn lakeernahkassias, ni me hain gukin goijin ja nukusin gaikist eksymisist ja vakskuvist ja mailma viättelyksist.