V
Ko "Rojohoppe" väki rupes toimeihis seoravan aamun, ni huamatti, ett yks miäs ol kadonn. Sillaill oikke, yks matruuseist ol tehns sen gahkomaisen dyä, ett ol karann. Ei sembualest, ole mnääkin garannk kerra laevastan, mutt kyll mnää sai siit kerrast niin darppeksen, etten doist kertta enä tehns stää eng neuvois kettä muutakka stää tekemä, jos vaa joingin dlee karamat toime. Sillett kyll se sannot täyty, ett joskus joutu niin dylyttem bäälysmiästen gans tekemissihin, daikk niim bahast vuatavaha astjahan, daikk nii huanollp provjandill, ettei aut muu kom bistäk kipaka alles ensmäises haminas ja antta ittes jongu runnari armoill. Ja se pakka kyll olema stää viimest.
Nii händ, yks miäs ol lykänn liässuhu juur hulluttas ja ko "Rojohoppes" ol muutongi vähämbualsest väkki ja ko met tiäsi, ett meill olivak kovas syysilma edesän, ni meijän däydys saad uude miähe sijaha. Ja kyll niit ai saa semses kyläs ko Londo o. Ei oll aikkaka, nii meill ol uus miäs buuris. Komjas ja frisk miäs oliki, josta siäld Viipurim bualest kotosi. Ko me muuk kaikk oll raumlaissi, ni ei sunkka häne oikke lyst oll oll meijä joukosan. Semsis olois pakka ihmsen gans kummingi alus olema juur niingo viära elukan gans isos garjas; kaikk stää pakkava yrmimä ja kolhima, jos ei juur teois niin gummingi sanois ja silmätten gatanos. Nii ett semsep piäne asja mnää kummingi ensmäis päevinp pääti olevas syyns siihe ett hän niin govast hiljane ol. Hyvä merimiäs hän näytt olevas, käppi ja töihis tottunn. Kyll mnää se näi jo ko mep pukseerill läksi Londost. Me hurrasi lähteisän, mutt ei se uus miäs — Fretu häne nimes ol — suutas avann, hääräs vaan doimeisas ja vaevo häneld sai "kyll" taikk "ei" vastaukseks, ko händ puhuttel. Niin ett kyll hän siins suhtes kummingi raamatu jälkke el ja ol. Niingo sanott, mnää ajattli, ett se ol semmost ensaikkast oudoksumist ja tuumali, ett kyll mar hän puhelemangi viäl ruppe. Mutt mitä hulluj kans. Meill ol kova vasttuuld ja me oli jo oll mond päevä kryssill, mutt ei Fretuld puhe vaa luistann ja sillo mnääki jo äkkäsi, ett semne hissuksis olemine guulus häne luanttohos. Toise olivas se jo aikka huamann ja ristinn häne Mykk-Fretuks.
Olkko sitt semnen, go hän on, gosk hän hyvin dyäs teke, mnää ajattli ja styyr ol sama miäld. Mutt skansis rupesiva miähe valittama, ett olo tundu vähä saastase ilkkjäld, ko o yks joukos semne, ettei sana suustas saa muttko venuttamall. Ja yks päev tlee Iiro mnuun dyän ja sano: "Oleks huamann ett mykkän oleminen darttu?"
— No snuull o snuu juttus, mnää sanosi.
— On gyll mnuull mnuu juttun, mutt eks snää ny jo saa järkkehes, ett kaikk miähek kulkevat täsä laevas nii äänettömink ko Eegyptim bapi muino sanottin gulkennu. Niin dämä meijä "Rojohoppen" on go se lendäv hollandlaine, jong däkild ei kuulp puhett, ei laulu, muttkon galppja, mykä, aavet toimittavak kaikk tyä. Juur semssi me ole. Pahus soikko, mnää huamatte ett mnuungim buhelahjan hiljaksis hipu olemattomihin, gon kaikk muukkin däsä mykiks muuttuva.
— No, kyll snää ole pauhannukki mailmas, ei olis vahingoks, vaikkas jo lakkaisikki, mnää vastasi ja läksin doimeihin.
Mutt ko mnää oikke rupesi asjoist vaari ottama, niin gyll Iiro tott ol puhunn. Kauhja hiljaseks oikken goko besättning ol muuttunn. Puhusiva vaa se mitä välttämätönd ol. Styyr ol kans se huamann ja sanos mnuu: "Tiädäks, Kalkke, mnää tlee hulluks täsä, konei enä yht sana kuul, jos ei rupp yksnäs juttlema." Ja sitt hän löi jalkkatas däkkihi ja huus miähill: "Jos ett tep pahuksem boja vaa rupp puhelema, ni mnää annan deills semsen giäru, ett muistatt se. — Kas nii nyp pistetä veisuks." Mutt ei siäld mittä äänd ruvennk kuuluma. Ei miähe edes suutas nauruhu vetänn. Iiroki, go ai nii hyvä pauhama ol ollk, kävel ettit takasi siin meijä viäresän ja vauhkottel ylös mastoihi.
— Pahustaks snää siint trasikoitte — huus styyr kiukuisas ja mitä snää siäll mastos nää?
— Em mnää siäll mittä erikoist juur nää. Kattle vaa jotta sopiva enda.
Meinam bistä itten se jatkoks kuivuma. Ei tämsest elämästäkkä mittä ol.
— — Mnää luule, ett tost kryssmaston gaffelin glunfallist tlee hyvä.
— Ei, kuule, jät se mnuull. Pys snää föörim buales vaa.
Semssi jumalattomi se pari juttel, ko oliva molemas sama maat kaikengaldasis koerangureis. Ja sitt he rupesivat fundeerama, ett eik stää Mykk-Frettu, ko se niim bali paha ol pannt toime, sais viskat yli buuri niingo Joona muinom baiskatti, vaikk hän vissi vähemä syyline ol ko Mykk-Fretu.
Me olin dämsis olois krysänn liki viiko hyvi heikos tuules ja nys se tuul lopus valla, juur ko me olim bääss keskellp Pohimert. Sillaill oikke. Stilti mes sai ja semse stilti, ett stää kest neli päevä. No, niingo jokane merimiäs tiätä, niin gyll stää sendä oleskle melkke miälusemi vaikk kuip pahas ilmas kom bitkaikkases stiltis. Siink katotangi, gui aik saadan guluma ja lisseks tundu nii ikäväld, ko ei laev lainkka ettippäin guli. Nek kaks ensmäist päevä, ko mes siins stiltis makasi, mek kuurasi ja skrubasin gaikk paika "Rojohoppes" niim buhtaks, ett se vallan giils ja välkys, kaikk enda mek kiärsi niin gauneihin gimbuihi, ett niit ol lyst katto ja styyr lähett meijä ai vaa viäläkki yhdest puhdistuksen ja laittamisen doimest toissehe. Mutt kolmandem bäevä aamusten, go styyr tlee ahterdäkill, ni me seisoskli ja makkasklin doimettomink, ko em me enä ymmärtänn, mitä olis teht. Ja kon gaikk sitt viäl olivap puhumattomi, nii olo tunnus todestakkin dylkkjäld.
— Pahustak tes siäll laiskottlett, poja, huus styyr, ko hän ol hetke meit katell.
— Ei ol mittän dyät, vastasi mnää, ko vanhin joukos oli.
— Vai ei olt tytä. — Laevas o ain dyät.
Ja sitt styyr kattel ymbrilles ja fundeeras, ming tyä hän meill annais. Muttko hän näk, ett kaikk se jo ol teht ja hyvin deht, ko hän ol meijä määräksem bann, ni hän ol hetke vähä nolo näköne. Hän gattel rigihi ja täkkihi, hak ja hak jottan gorjamist taikk puhdistamist kaippava paikka ja tul ai noloma näköseks, konei hän löytänns semmost. Mutt viime häne gasvos kirkastusiva ja hän huus: "Kuurakka ankkur, poja!" Ja sitt häm bist ittes vähä liukkast kajuuttihi.
No, ol sekin doimitust, ko laeva ankkri kuuratti, mutt kon gäsk kerra ol semne, ni mek kuurasi se. Met tahkosi stää hiki hatus ja pani se sitt niin girkkaks, ett se ol niingo hoppjast teht Ja Iiro sanosiki, ett ei Vilku lakeernahkassi ny enä tarvinnp peilink käyttä, muttkon goko besättning istu ankkri ymbärs ja aja siimp partas.
Neljändenp päevän aamupuall mes se ankkrin gimbust pääsi ja styyr ol koko ajan, go mes stää kuurasim, bitänn ittes kajuutis. Eik händ nykkä näkyvis oll. Me olin daas laiskan ja ko mes siins sitt kuki nurkasas aikkatan viätä, ni mnää kuule veissu ahterdäkild. Samas tlee Iiro, ko ol oll bakill, ja sano: "Kuuleks snää mittä?" "Kuule händ", — vastasi mnää — "joku veissa ahterdäkill ja mnää luule, ett se o Mykk-Fretu, ko se men sinnppäi juur."
Vähitellen gokkonusivak kaikk miähes siihe meijä ymbrillen, ko hekki olivak kuull semmost ihmelist, ett "Rojohoppes" veisatti jäll.
Iiro läks sitt styyrillekki ilmottama näit suuri uutissi ja yhdes styyr ja hän menivä vissemäks vahvudeks hissuksis kattoma, ettei se kumminga mikkä aave ollk, ko siäll veisas. Mutt eikä ollukan go Mykk-Fretu oikke se ol. Seisos rati viäres ja veisas ja kaunist se veisasiki.
Mitäst täst, mef fundeerama, ett ollek se päälsem bäätteks tull hulluks. Ja siihem bäähä mek kaikk vihdo viimem hakkasin dleema. Kaikk muup paitt Iiro. Se poik sanos, ett pladatast nys sendä vähä almnakkaki, ennengon doist sendä hullun girjoihim banna.
— Almnakka! — ihmettel styyr.
— Ni juur, almnakka oikke — vastas Iiro — mnää päätä, ett Mykk-Fretull o morssi ja ett tänäpä o se morsseme nimipäev. Semse rakkauden gohinat tekevä ihmse ai enemän daikk vähemä hulluks.
No mek kattlema almnakka ja kyll Iiro se verra oikkjas ol, ett ny vaimihmse nimipäev ol. Ol Fredriikkam bäev. Mutt ei sill meijä miälestän olis sembualest sanott, ett se Mykk-Fretu morsseme nimipäev ol ja ett hänell morssjand olika. Iiro pit kummingi asjas pääll ja ahdist Mykk-Fretut kysymyksilläs. Ja tunnust niingon dunnustiki se sitt, ett hänell morssi ol ja ett se nimi ol Fredriikka. — Nii ett siins se nyk kuulett, kui viisas miäs se Iiro olis, konei se vaa olis niin govast kureijas täynn.
Ko styyr sitt sai kuull, ett o Mykk-Fretu morsseme nimipäev, ni hän sanos: "Tiädättäk, poja, mnää ole niin gauhjast kärsinns siit saakk, ko Londost lähdettin, gon de olett puhelahjannk kadottann ja liikkunn niingon gala vedes äänettömint täsä laevas. Mutt semnem beli saa oll lopp ja ny oteta vahing takasi. Hei, kokk, kaffepann pääll ja te miähe, vetäkkän gaikk flagu mitä 'Rojohoppes' o ylös ilmoihi, ny me viätä Fredriikkam bäevä ja se viätetäm bulskast. Rommi saatt kans, poja."
Ei ol aikkaka, ni "Rojohoppe" ol flaguis hakkspröötist klyyvarbummi nokkaha saakk. Iiro soitt harmonikka, toiset tansasiva ja Mykk-Fretu veisas. Ja rommpunsej tyhjenetti.
Siin ol meijä lähettyvillän maann holkotells stiltis yks oululainem barkk ja ko siäld nähti, ett met täydes flagus oll, nii he lähetiväp paati ulos kysymä, mitä juhla me viätä.
— Fredriikkam bäevi me viätä, vastas styyr ja kom biän aik ol kulun, ni ol oululainengin däydes flagus ja täydes juhlaviätos niingo mekki. Kolme aikka ehtopual tlee yks hollandlaine lastvalulaev siihen, gysy, mitä juhla me viätä ja ko me oll sanonn, ett Fredriikkam bäevä kaiketakki me viätä, ni se toppas masinis, vet kaikk flagu ylös ja rupes juhla viättämä seki. Sitt siihe meijä rymssyhyn dul jongu ihmelisen duulen gare avull, jost em met tiätänn mittä, yks dansklaine skuunar ja viimetteks yks englandlaine lastvalulaev. Kaikk nek kysysivä, mitä kovast merkilist juhla me viätä ja ko hes saivak kuull, ett mef Fredriikkam bäevi viätä, ni hekkim bistiväk kaikk flagus fleijama. Ja nii meit sitt ol siink kaks valulaeva ja kolms seillaeva keskellp Pohimert Fredriikkam bäevä viättämäs. Ja komjast se viätetti, se o viss asi se. Kapteeni ja styyrik kävevä buurist buurihi ja väki kans ja viinej ja rommi ja muut sesukust trahtmentti ol niingo Itämert. Kyll ny ol ilo ja äänd juur tarppeks ja pahimban riähus se Mykk-Fretu. Se puhel nii, ettei sild suuvooro ruvenn millän gurills saama ja voi turkanen, go se osas veisuj. Niit se vetel yhden doises perä, toinen doistas kaunema, nii ett ne ulkmaalaisekki ihmettlivä, mist me nii ilose ja hauska miähe oll saann.
Ehtost sitt, ko auring jo rupes lasku tekemä, istus se oululaine gapteen meijä styyrin gans ja joivat todi. Meijä äij ol jo aikka "tuu blokk" oll — ymmärtä sen, gon ei hän yht selkkjä päevä oll nähns siit saakk ko Raumald lähdett ol. Nii oikke ja ko sitt meijä styyr ja se oululaine siin istusiva, ni meijä styyr ruppe selittleemän, guip pali mes se Mykk-Fretun dähden gärsinn oll.
— Ong teill Mykk-Fretu buuris? — huus se oululaine gapteen — mnää tahdo se miähen goht kässihin ja näytä sillk kaikk taevan dähde. Se kiusas, pahus, mnuu samallt tavall ja sai mnuun gans hummama yhdem bäevän, go maihin dultti ja siälls se karas koht ja vei julmett viäl yht ja toist muittengi miästen davara fölisäs. Tänns se miäs ja paikall!
Muttko Mykk-Fretut ruvetti hakema, ni ei händ mistä löytynn, ei yhdestäkkä laevast. Eik oll ihmekän, go se englandilaine valulaev oliki jo lähtenn, nii ett vaa sau näys taevarannall ja me ymmärsi, ett siäll Mykk-Fretuki men. Ruvetti sitt kattlema ett olik meild mittän gadonn. Ja ol oikke. Vilku lakeernahkase oliva menns sem bitkän diä. Vilkk pit kamala meno, hän men däkillp, pudist nyrkkiäs päi stää englandilaist laeva ja takas, ettei Mykk-Fretu ol hyvä ollk, ko he joskus näkevät toinen doises.
Mutt Iiro sanos: "Nii, niin, gattel snää vaan daevarantta. Siäll ne ny menevä, Mykk-Fretu ja snuu lakeernahkases. Mutt koit rauhottu ja lohdutta ittiäs sill, ettei se viänns stää mnuun gilpkonnatan sendä."
Mutt ei semne lohdutus langenn oikke hyvä maaha Vilku sydämes. Eikän go vähällp pit, ettei Iiro saannf fliiteihis lohdutustes palkaks.
Siin ei kerjettykkä sendän gauan turhist puhett pitämä, sillett jumal anno meillt tuule ja hyvän duule annoki. Mastois ja brasseis meill ny ol kylliks tyät niingo niillt toisillakki eik ollt tiimakan gulunns siit, kon duul algo, ni ylimäine isä ol hajottann meijäk kaikk Fredriikkam-bäevä viättäjä eri suunill niingo yhde höyhenduko.