VI

Hyväll onnell ja myättäsillt tuulill mes sitt siins syyskuu viimesinp päevinp pääse Flensburihi.

Siäll ol niingon davalist ussema raumlaist alost haminas ja ko he olivak kerjenns sinn enne meit, ni mes sai huanom baika "Rojohoppell". Me joudusi makkama liki redi, nii ett ol vaevaloinem bääst maihi ja me ymmärsi, ett baarlasti lossaus niingon gappaltavara lastauskin dliis semsis olois nii ilkkjäks toimitukseks, ett meijän davallt taikk toisellt täydys saadp paremam baika.

Ko meijän gapteen ai vaa makas kajuutis, litramisen doimeis, ni styyr ny hyppämä joudus näis asjois. Hän gäve kaikengaldaste virkmiäste dyköns selittämäs, ett mep paremam baikan darvitte. Mutt he vastasiva, ettei het taeds stää asja autta ja jos ei joku niist muist raumlaisist suast vahettamam baikka meijän gansas, ni mes saa maat siink, ko me makka. Kyll styyr sitt käveki niillt toisill raumlaisills semmost vahetuskauppa esittämäs, mutt ei nek ko naurova ja sanosiva: "Pys snää Heikk vaa siäll, misäs ole, ni snuust o vähimä harmi."

Mutt meill oliki semne styyr, ett ko se jotta asja ajama rupes, ni ei hän stää keske jättänn. Ja ko ei hän nys saann virastoild appu, ni hän rupes fundeerama, ett hän hankki itt ittelles avu. Hän gäsk Vilku ja Iiro sinn hyttihis puheilles ja ko nep pojas siäll oliva hetke aikka lyänn viissap pääs yhte ja juannk klasi ja pariki, ni het tliivak kaikk däkill jäll suu messingis ja silmäk kiildävin. Styyr ol pyhävaatteisakki ja sanos mnuu: "Otast neli miäs lissä ja tul mnuu ja Vilku ja Iiron gans. Mennä maihi yks hiukk."

Mitäst täst. Mnää siivosi ittiän yhde eine ja käski neli miäst olema valmi lähtemä maihi. Ja sitt lähdetti. Iiro ja mnää sousi ensmäist pari aeroj, ne neli muut miäst kaks aim barias, Vilkk ol fööris ja ahteris, ko ol peitett, niingom bruukata, laevaflagull, istus styyr ja pit ruari. Päev ol hyvä jouko ehtopualellk, ko mes sitt läksi ja juhlaliseld näyttiki vissin, go mes siins sousin, gosk muistakki laevoist meijä menoan niin gateltti. Eik oll ihmekä ett kateltti, korjoj miähi me olin gaikk, vaikkan se itt sano ja tottunns soutama oikke sillaill juhlalisellt tavallk, ko merellp pruukata. Ja kyll meijä styyr ol se poik, ko ymmärs tehd meijä viäl enemängi huamatuks. Siin makas, näättäk, juur jämt meijän diällän yks hollandlinen goff, semnen bualiks galjaasiks ja pualiks skuunariks rigatt asti, ko o rakennett nii syvälls sprongill, ett ahter ja föör ovak kovast korkkjall ja keskkoht liki vede raja.

— Kuulkkast poja, sanos styyr, ko ruvettin dleema liki stää koffi, vaikk tua pahus tosa juur meijän diällän makka, ni en sunkka mes sen dähde gurssian muut yhtä einett.

— Muttko mitä sitt tehdä? — kysysi mnää.

— Mennä se ylitte, ett kihatta vaa, vastas styyr.

Ja sitt hän neuvos meit, ett juur ko meijäm baattin dlee sen goffin gylkke, ni Vilkk hyppä fongliin gädes koffin däkill ja met toisep peräs ja sitt vedetäm baatt koffim boiki ja jatketa matka.

Ol niill vaam belej, niillp pojill. Ja se ol valla erinomane geksind kaikkette meijä miälest. Eng mnää usk, ett missä sotalaevas olis pantt se styyri oortel paremin däyttänttöhön, go mes sem bani. Vähä nässist me hyppäsim baatistan goffihi, vedi se ylös toiseld reelingild, laahasi se yli däki ja laski se vesillt toisellp pualell, hyppäsin guki vanhallp paikallen ja jatko matkata. Ei hollandlaisist oll ainoatakka miäst täkillk, ko mep pääsin goffin gylkke, muttko hek kuulivas sen gamalan golinan, go meijäm baatt poiki heijä däkkis vedetti, ni het tliiva ylös däkill ja oliva nii hämmästynny, ettei hes sana suustas saann. Vast hetkem bääst he ymmärsivä, mitä ol tapattunn ja hakivas spaakej ja muit asseit kässihis, mutt sillo me jo olin gapple matkam bääst koffist ja sousi muin miähin mait kohde. Eik meijä styyr edes päätäs taappäin gäändänn, mutt ko ol juur jämtt niingo ei mittä olis meijän diällän oli. Mutt kyll toisis laevois nauretti ja nauro mekkin, go me olim bääss niin gauas, ettei hollandlaise nähn eik kuull meit.

Ko me maihin dlii, ni styyr vei meijä yhte semssem baikkaha, misä sai olutt, ei mittä muut ko olutt ja käsk meijä juads stää sortti liänd häne räkningilläs niim bali ko meit halutt. Itt hän sanos meneväs hiuka asjoilles kaupunkkihi. Met tein dyät käskettyjä ko mes siin hetke aikka oll istunn ja niit olupurkej — sakslaises sanova niit seidleiks — tyhjendänn, niin dlee yks ja toine sakslaisist kysymä, ett mist me olen, go me nii nätist niit seidlej kallistle.

Iiro, kon gaike mailman giäli solkka, sanos, ett suamlaissi me ole. Mutt kon ei hes siit näyttänns se viissamaks tleeva, ni Iiro lisäs, ett me ole Raumald ja kyll hes sillo sitt tiäsivä, mist me oll ja tliivat tervettämä meit ja praakkama meijän gansan. Ja kyll Iiro heillk kaikk asjas selitt. Ko hek kysysivä, ett misä me olutt olin dottunn juama näin gauhjast, ni hän sanos, ett em me olutt jua muttko harvo, mutt tätä liänd, ko näis purkeis o, me nimitän galjaks ja stää me jua ain gotonk, ko meijä jano o.

Vai niin, vai niin, ihmettliväs sakslaise. Se mahta ollp patentt kylä, se Raum.

— No, se saatt usko, kehuskel Iiro. Ymmärtä se siitäkki, ettett tet tiäd mittä Suamest, mutt Rauman det tiädätt ja kyll nii vaa ongi, ett kyll se Raum on govas graadis Suamemaas.

Rupes jo hiuka hämyttämän, go styyr tul takasi ja toi yhde herra fölisäs. Em mes stää ens tundennukka, muttko se tul meit kaikki tervettämä ja mainitt meijä jokatte nimeldän, ni me rupesi händ kattlema vähä nuugemi ja viime mnuu lykkäs miälen, ett tua ei olk kukka muu ko Ankkri Abbe. Ja Ankkri Abbe oikke se oliki. Hän ol mond vuatt olis siälls Saksas apteeki herrant taikk jossan gaupas ja styyr ol laahann hänen dännk, ko hän ymmärettävästengi osas saksa ja tanskan giäld yht hyvin go suamiakki. Vaikken mnää stää sillo viäl ymmärtänn, ett hän enimitte sendähde meijä seoran jatkoks tuatti. Vast jälkkembäi se asi mnuulls selkes.

Styyrill ja Ankkri Abbell ja Vilkull ja Iiroll ol sitt kamala kuiskuttlemist kesknäs ja mnää ajattli itteksen, ett kyll nuap poja meijä viäl raudoihin doimittava, mutt em buhunns sendä mittä.

Ei oll juur pimi mutt ei pali muutakkan, go styyr makso meijän drahtamenttin ja kraapeki hiukam bäätäs, ko hän se makso. Ja sitt lähdetti. Mutt ny istusiki Abbe styyrim baikall. Sitt mes sousi se raumalaise astjan dyyijön, go likimbän ol. Abbe preijas se ja ko vaht tul reelingill, ni hän gäsk se menn hakeman gapteenin daikk häne jälkkes korkkjamas graadis oleva miähem buuris, jos kapteen olis mais sattunn olema. Ei vaht ymmärtänn yhtikäm behu Abbem buhett, enemppä ko mekkä, Vilkku ja Iirot lukku ottamat, ko oliva asjois sisäll, niingo mnää auningoitti. Mutt severra vaht sendä ymmärs, ett hän men kapteeni hakema ja sill Abbe sitt sanos tanskan giäli: Vaer god og flytte bort deres Skib, vi begynder at skyde fra Faestningen. — Javool, javool, vastas kapteen ja Abbe nost hattuas ja komens meijä soutamam bois. Sillaill mes sitt sousi yhdest raumlaisest aloksest toissehe ja jokatte niitten gyljes Abbe luk ramariikkas'. Vihdoviime me läksi "Rojohoppet" kohde. Mutt ennengo mes sinnp pääsingä, ni mek kuulen, gui ne muu raumlaise hiivava ankkreijas ja ruppevas siirtämä aloksias sinnppäin go mekki makasi. Styyr komens meijängi hiivama ankkrin, mutt se sija ett net toise varppasiva aloksias ulospäin haminast, ni me varppasi "Rojohoppet" sisällppäi.

— Olettak te hulluks tull? — huus meijä styyr "Thoran" gapteenillk, ko se meijän guuluvillen dul.

— Mitä mar me mittä hulluttle, mutt meill annettin diät, ett fästingist ruveta ambuma maali sem baika ylitt, misä me makasi ja käsketti meijä siirttä aloksen vähäm gorjum bualehe. Kääns snääki ymbärs vaa!

— En mar käänäkkä. Olis kumjaline lopp "Rojohoppell", jos se ammutais säpäleiks kanuunoill ja kosk te jätätt hyväm baikkan, ni mnää menen deijä sijallen, gäy kuik käy.

Ja sitt styyr nyhjäs Vilkku ja Iiro kylkke ja sanos: "Näättäk, poja, järk se sendä on go mailma hallitte." — Ja sitt häm bist ittes Abben gans kajuuttihim bitämä juhla.

Seoravan aamun äkkäsivä ne muu raumlaise, ett meijä styyr ol heit nokast vetänn ja pitivä vähä kamala meno, ko he yks toises peräs tliiva "Rojohoppehe". Mutt styyr ol mais, kapteen ol litras ja ei he meist miähist mittä urakka ymmärettävästengä saann. Kyll hes sitt koittiva vahingotas viraomaisellekki välittä, mutta siäll nauretti vaa heill ja sanotti ett pahustak jätitt hyvä paikkatan.

Nii händ. Kyll me vaa sillp paikall olis sain, go me oll ittellen vilpill hankkinn ja taas käve lossaus ja lastuas niingo äksäst vaa. Ja taas olttim biakkoist valmi lähtemä.

Siilo sano Vilkk yks ehtopual mnuull ja Iiroll, ett hän mene maihi ja kysys, jos met tlee fölis. Kyll Iiro tiätystengin goht valmis ol, mutt mnää oll hiuka vasthakone ja kysysi Vilkuld, mitä asja hänell nys sitt maihi o.

— Osta uude lakeernahkase ittellen, vastas Vilkk. Tiädäks, kyll semses sendän gomja ova jalas.

— Ova händ, puhel Iiro, eik Tasalan dalo isänä sovikka kaikengaldasep pottboorik koippeisas kirkkoho ja häihi ja maahaspanjaissi ja muihi semssi juhlallissin doimituksihi menn. Nii ett valla oikke ongi, ett Vilkk ittelles lakeernahkase osta jällk, kosk ne vanha viätti.

Kyll nep poja sem bäähäs olivas saann, ett he maihi menevä ja ko mnää tiäsi, ett he ussemittem bakkasiva vähä liia hurjast elämä mais ja raha haaskama, ni mnää meni heijän gansas.

Ko mes siins sitt lähtö tei ja Iiro astus paattihi, ni mnää näi, ett hänem boves ol kovast pullillas.

— Pahustak snuulls siällp povellas o? — mnää kysysi.

— Se gilpkonn gaiketakki. Ajattles ny, ett hän raukk ei ol mais oll eik ruahon gortt nähns siit saakka, ko me Londost läksi. Mitästis itt sanoisi, josas jouduisis semsis olois oleman guukausräkningill.

— Ole mond kertta ollk kuukausräkningill merell ruahongortt näkemät.

— No nii, no nii, mutt es snää syäkkä ruahoj ja nääks se teke vähä suure eron däsä kysymykses. — Täyty ain goittap pann ittes se oleno sijahan, go on gysymykses. Nii ett koitast nyk kattot tätäki asja sild kantild, ko jos snää olsikkin gilpkonn.

— Mnää en rupp täsä snuu hullutustes tähden gilpkonnaks muuttuma, mutt se mnää sano, ett o vallan durha laahat kaikengaldassi elukoit fölisäs, ko maihi mennä lakeernahkassi pualsaappait ostama. — Heit snää se vaan dakasim buurihi.

Mutt ei stää enäm buurihim baiskatuks saannk, ko Vilkk ol andann miähill merki, ett hes saava ruvet soutama. Me oll jo kapple matka "Rojohoppest", ko mnää käskyn anno Iiroll.

Mnää en dykänn lainkka siit, ett se kilpkonn föli otettin, go Iiro ol siit saakka, ko Londost lähdetti opettans stää kulkemam beräsäs sillaill, ett Iiro pan nuara se ymbärs ja kokk, kon gaikengaldasist semsist kureist tykkäs, haukuttel stää sitt semsill ruill, joist se parhaten dykkäs, kulkema Iirom beräs. Ja ko he aikas oliva sen gans pelann nii eiköst kulkenukki se kaunist Iirom beräs. — Järkki semsengi elukam bääs sendä o ja me oll mond kertta naurannk, ko Iiro kävel däkill ja talutt nuarast kilpkonnatas. Mutt huano faartti se pari sillon dek, ko semnen gilpkonn o hiukam bitkälöine liikunoisas.

Niingo luanolist o, mnää pelkäsi, ett kyll se Iiro ny vissi ruppe hullutleema Flensburin gaduills se elukkas kans ja sendähde mnää olsin dahtonn, ett se olis jätett buurihi. Mutt niingo sanott, fölihi se sittengin dul. Mnää pidi sitt Iirot vähä silmällk, ko niihi suutrettem buadeihi mentti. Mutt kaunist hän gulk se elukk povesas ja kraape stää joukko leua ald, ko se pist pääs ulos ja kattel Flensburi.

Ilma mittä suuremppi kommeluksi ja klummej mes sitt saingi Vilkull uude lakeernahkase. Vilkk vet nek koht jalkkas ja hän dykkäs, ett ne oliva melkken gomjamak ko ne Londolaise. Ja Iiro sanos ett hän deke vaikk valas sem bääll, ettei keisrilläkkä ol fiinemppi saappait. — Vilkk ol kovast ylppi saappaisas, eritottengin, go se frouaki sanos, ett asi o juur niingo Iiro sano.

— Jaaha, ny o sitt meijä asjan glaar, mnää sanosi ja ny mennän dakasim buurihi.

— Ei mar nii sendä menn, sanos Vilkk, kamalaki olis, jos ei näit vähä niingon grymbätäis kans.

— Krymbätä oikke ne, tuumal Iiro, ei niill muuto mittä onni ol. Ei ne edellisekkä sillaills sunkka olis menn, jos olis vähä harjalissi huamatt ryypät, ko Vilkk ne ost.

Siihe fiirihi he ny asjap paniva ja sitt mentti yhten drahtöörihi. Koht ko sinnt tultti, ni Iiro ott kilpkonnas povestas ja sidos sen dalutusnuaran doisem bään dooli selkkähän gii juur niingo hän ol nähnk koeratten gansakki menedeltäväs semsis paikois. Ja stää toimitust nes sakslaisek, ko meijä ymbrillän oliva, jo ihmettlivä ja naurova. Koko sali väki meit kattel, nii ett mnuu harmiks pist. Mutt viäl pahemppa tul, ko siäld lähdetti. Iiro puhel, ett kyll häne luandkapples jalvotellakki ny jo tarvitte ja ko Vilkk ol sama miäld ni Iiro talutt kilpkonnatas ens läpi sali ulos ja siit kadull. Hiljaksis siinns sitt kuljetti juur ningo ruumissaatos ja piäni poja nolkej ja flikoj kokkonus kulkema meijäm beräsän aika lium. Vilkk poikkes välill yhtem buadihi ostama harjaliste aineit koko skansi väell ja mes seisosi ja odottli händ väkki ymbrillän. Ja ko Vilkk tul puadist, nii lähdetti jälls stää vendava marssi hamina kohde. Mutt viime Vilkkukin dykkäs, ett meijän darvittis menn vilppami sendä ja mnää ajattli, ett ny o sitt tämäkin gomelj lopp, ko Iiro joutu pistämä se elukkas povehes jäll. Mutt mitä viäl. Ei hän stää lainkkam bovehes pann, eikän gon gääns se väärimbuali ja vet stää sillaillp peräsäs. Ja se ol sem bikku väe miälest nii erinomanen geksind, ett ne hurrasiva ja mäikkäsiväk, ko me jatko matkatan. Mek kuljin geskellk kattu ko siäll ol enemä ruuma ja vähä kamala klopina se kilpkonn pit, ko Iiro stää nuarast tranus. Ol juur niingo hän olis puufatti taik kauklot peräsäs laahann. Viime sekott poliis ittes siihem belihi ja Iiron däydys pistäs sen gilpkonnas povehe ja sai kova varotukse viäl, ett hän ol väen gokkouksen doimem bann. Oikke hävet sai niit pahuksi, stää Vilkku ja Iirot mnää meina.

Buuris Vilkk pan sitt aika suuren galaasin doime niill aineillk, ko hän siuttmennes ol ostanns siäld puadist. Yli pualyä ne hurrasiva ja veisasiva, mutt mnää pisti itten gorjihin ja nukusi jo aikka ennengo hep päätivä Vilkum batinetten grymppämise. Kovast niit uussi lakeernahkassi siins sitt kehutti ja Iiro vakutt, ett kyll niill nyp pareve onn on go niill endsillk, ko ne näin grymbätä. Mutt semne onn niill ol, ett ko Vilkk aamust heräs ja rupes kuahama lakeernahkassias, niin doine vaa löydetti mutt ei toist. No, ko hes stää siins sitt hakeva, ni Iiro löys kilpkonnas Vilkun gistun dakka ja ihmettel kovast, ett se siäll ol, vaikk hän sem besofattihi uima ol pann yässeks ja pistännp pesofatin gorjis all. Hän vetiki sitt pesofati näkyvihi ja siin uiskendel se Vilkun doine lakeernahkane eik mikkän gilpkonn. Nii ett semmost siit sitt tull, ko niit niin govast grymbätti, niit lakeernahkassi.

Kyll Iiro sai kuull Vilkuld ja muild yhde ja toisen giäräm buhen, go hän nii erhettyn ol ja stää paitt Vilkk sanos, ett hän saa maksa nes saappak, ko hän doise niist kelvottomaks ol liottann. Mutt ei Iiro semsist tiättos pistänn. Naureskel vaa, vaikk kyll niin dosi o, ett kyll hän nes saappa maksa olis joutann, sill ett ei Vilkk niill enä herrastellt taitannk, kon doinen giils, ni ett se olis paistann vaikk kaevold kotti ja eteläst pellom bäähä ja toises ei oll enä fasuuna einett enemppä ko Enkkeli Sjaanan gengäs.

Semse oikke ne ny oliva. Vilkk pan ne ai joukko rinnasin, gattel niit ja pudist päätäs ja kerra semsse mynstringi jälkke me oll sillo jo lähtennf Flensburist — hän men gabyssihim, bistä nek kokin gätte ja sano: "Tostas saa juhlsaappa ittelles, pid hyvänäs."

Kokk kiit ja ol ilone. Ei häm, boik park, tiätänn, mimsse juhlaha hän nes saappat tul tarvittema. Käve näättäk nii, ett ko me olim bääss niim bitkälttä et Huubori fyyr ol juur peilatt, ni rupes käymä niin gova tuul, ett meijän däydys vähenttäs seilej. Ja ko meill ny ol yks miäs vähemän, go se Fretu ol liässuhu lykänn, niin gokin däydys ai autta meit, ko enemä voima tarvitti. Ja miälelläs hän auttiki, hän ol hyvä merimiähe alk ja men miälelläs mastoho. Nii hän nykki ol sitt isso bramseili pärjämäs, kon gova tuulembuusk nytkäs seili hänen gäsistäs ja seil löi häne samas pois raagald ja pärtist. Kyll jung, ko häne viäresäs ol raagall, huamatt se ja koitt saad hänehen gii, mutt ei se onnistunn. Häm butos ja ko laev samas tek everhaalningi, ni hän men ens päi isso staagi ja putos siit däkkihi. Pyärtynnyn me hänen ganno skanssihi. Hänen dul vert suust ja nokast ja ko hän goitt puhelit taikk ko hän joudus yskimä, ni stää vert tul valla loiskimall. Kyll me ymmärsin, go me händ tutkesi, ett häneld mond kylkluut poikk ol ja ett häne sisikundas ol pahast loukkandunn. Ja ymmärs hän vähitelle ittekki, ett hänellk kualem edesäs ol. Pualpäevä aikans seoravanp päeväns se jälkken, gon gokk raagald pudonn ol, tlee Vilkk mnuun dyän bakill ja sano: "Kyll kokk ny vissim bia loppu ja hän hoke niin gamalast josta sukist. Em mnää ymmär, ong semne höyrimist vai mitä se o. Me olen gyll pannt toises sukakki häne jalkkahas, mutt ei se aut. Menest nys snääki händ kattoma, josas saisi häne leppymä." — "Saan gyll vaa", mnää sanosin, go oll nähn hänen dleevas siäld makasiinin dakka, sillon go lähdetti. Mnää meningi sitt skanssihi ja näin goht, ettei kokill oll montta hetki enä jälill eik oll ihmekän, go stää vert ai vaan dul häne sisikunnastas. — — — "Suka", kuiskas hän, go hän näk mnuu. Mnää nyäkäytim bäätän, meni häne gistus tyä ja rupesi hakema siäld niit sukki, ko mnää tiäsi, ett oliva ne oikkja. Viime mnää löysingi ne. Ne olivak käärös muist erinäs vaattette all yhdes kistu nurkas. Ja ko mnää ne vein gokill, ni mnää näi häne silmistäs, ett hän ol saannt toevos täytetty. Mnää vedi suka häne jalastas ja pani sijaha nek, ko mnää oll hakenn. Kokk ott sitt mnuun gätten gii ja sanos: "Kiitoksi — — — terveksi". Siins samas veri rupes tleema vallan guahute häne sisäldäs. Häne ruumis nytkäytt pari kertta, hän oijens ittes ja ol kuall.

Meill ol kova syydväst sinä päevän ja stää kest pari päevä se jälkkengi. Mutt sitt tuul tyynys, ja Itämeri makas kirkkank kom beil meijä ymbrillän. Taevas ol pilvitön ja syysauring paist oikke lämmjäst. Me vaatetin goki ruumi hänem barhaimppi vaatteihis, muttko jung rupes vetämän goki jalkkaha niit saappait, ko Vilkk ol andann hänell, ni Vilkk sanos: "Ei niit pannakkan, guuleks jung, häne jalkkas!" — "Nii, muttko hän, vainaja tykkäs niist niin govast", vastas jung. — "Vai nii, vai tykkäs hän niist, — odotast hiuka." Ja ko Vilkk se ol sanonn, ni hän avo kistus ja vet siäld esill juur uude lakeernahkasep pualsaappa, anno ne jungill ja sanos: "Pan nämäk koki jalkka ja annt tänn ne endse. Nek kelppavak kyll mnuull, ne o juur niingo mnuu siälun. Toinem bual on giildäv ja kaunis, mutt toine huan ja viheljäine. — Ne uudet turmeldumattomas sopivap paremin gokill juhlsaappaiks."

Mnää ja Iiro kääresi sitt koki ruumi smärttinkkihi ja neulosi se lailes kii, ko me ens olim bann runssast vanha kättinkki jalkpäähän bainoks, ja stää tehdesän me ihmettlin, guis se Vilkk sendä o ykspäinen, go se mittä meillp puhumat ol käynn mais ostamas kolmanen gerra laakernahkase ittelles. Mutt stää em me lainkka ihmetell, ett hän anno ne parhamas saappas koki jalkka, sillett sanottakko Vilkust, mitä sanotangi, ni hyväluandone miäs hän om bohjaldas, parhamppi miähi mitä pruukata.

Ol juur lyätt kahdeksan glassi, ko me oll saannk kaikk valmiks koki hauttamist varte. Se osas oll sunnundapäev, nii ett meillk kaikill ol kaksingertane syy pann itten juhltamineihi. Flagu vedettim bualtankkoho ja se laudoist tehdy alustam bää, jong pääll ruumis makas, pantti reelingill. Toist päät kannativap pari miäs. Ko sitt ol veisatt:

Koskan kaikki päivän päätän
Ann mun autuast nukkua j.n.e.,

ni styyr siunas ruumi. Alustan doist päät kohotetti sitt nii, ett ruumis luiskatt merehe ja ko me viäl oll veisann: "Sun haltuus rakas isäni", ni ol hauttaus toimitett. Ja se tek kyll kaikes lyhykäisydesäs yht juhlalise vaikutukse meihin gaikkihin go ikänäs joku hauttaus maall. — Heikk maining keinuttel meijä laevatan. Lännes palo taevas ja laskuas tekevä auringo sätte loivap pitki merem bintta levijä, hohtavan diä meijä aloksestan daeva ranttaha saakk. Kaukanp pohjosten gulmall makas niingom bilve sein. Se ol Suame rand ko siäll häämött, syndymmaa rand, kon ei kokk enä koska saann nähd. Häne siälus ol vaeldannt toisillp, paremill maili ja häne ruumis me oll nyk kätkenns syvyksihi mere helmaha.