VII
Kokin gualem vaikutt se, ettei meijä miälen oll nii riuskas ko enne. Ei Vilkk enä hulluijas jahdannt tapas jälkke ja Iiro ol yht hissuksis ko hänen gilpkonnaski. Ja yhdes se pari ny lepohetkiäs viättiki. Semmost paremi ikävä ja ykstoikkost olo se ol eik se siit sunkka hauskemaks tull, ett vanhin matruus, Tyykilä Juhan Henrik ennustel yhtmitta semmost, ett "Rojohoppe" tällk kerrall viäl mäkke mene. Hän ol siin miäles sendähde, ett hän Flensburi rannas ol nähnk, kui rota juur enne meijä lähtijän oliva jättänn "Rojohoppe" ja kulkennp pisin giinnitystrossej maihi. Ja ko mek kaikk ymmärsi, ett semse merki ei tiäd hyvä, ni me ol ai vaa synkjäll miälellk, ko mes siink kryssäskli läpi Oolandi merem Bohjalahtehe. Aino miäs buuris, ko ei muuttann miäldäs eik tavoijas ol kapteen. Hän makas kajuutis ja litraskel kaikes hiljasudes.
Ko me oll Oolandi mere jättännt takapualellen, ni mes sai myättuuld ja nii erinomasen gaunist ilma, ettei meill oll olis semmost, muttko sinä päevänk, kon gokk haudatti. Ja nii mes sitt yks ehto rupesi lähenemä Rauma. Met tei jo pilkka Tyykilä Juhan Henriki ennustuksist ja hän meinas ittekki, ett näky ai ne vanha merki välist pettävängi. Mutt juur ko me rupesi näkemä Sandkarim bookin daevarannall, niin duul käänyski lounasse, ilm löi sakkjaks ja hetkem bääst meill ol täys myrsk ja rakkeit ja lund tul, nii ettei silmiäs tahtonns saad auk pidetyks. Tul pimiki samas ja ny ei meijä auttann enä yrittäkkä sisäll Rauma haminaha, muttkom bäätim byssy ulkon meres, siks ett päev jäll valknis. Met tei slaagej ja koitt hiljakses pääst pohjost kohde, ett meills sitt aamust olis oll hyvä tuul painttas sisäll Valkkikarin gautt. Kyll me uskost logasin diättäksen vähä, misä oltti, mutt olik sitt mahtann ruahtukk menn logihin, daikk olik "Rojohoppe" logis vika, muttko mes sydänyä aikant tei slaagi mait kohde, nin guulus läpi myrsky ja aalotten gohina vähä kamal kolaus. Se pan meijä aloksen valla värisemä ja me ymmärsi ett me oll mennk karill. Mutt silmäräpäykse aikka näytt viäl sendä niingo "Rojohoppe" olis luiskattanns se yli. Nii onnelisest ei kuitengan gäynnykkä. Keskkohdaldas se tartus lujast kiip pohjaha, mastot taitusivas samas poikk niingo ruagon gorre ja "Rojohoppe" kallistus pahast. Meillt tul kamal kiiru kaapat trossi ja köyde ja ko se ol teht, ni "Rojohoppe" nous taas pystöhö ja kiäpautt ymbärs kivell, nii ett se tul makkama föör päi aaloj, niingo se olis tahtonnk kerra viäl uhmat niit.
"Se o oikke 'Rojohoppe', käänd rind päi niit", puhel Vilkk, kon girves kädes tul mnuu viärem bakill. "Tämä on gamal paikk; Kalkke, mnää pelkkä, ett koko laev taittu poikk, ko se nii vanh ja käyrselkäne jo o. Ols snää tääll ja koit saadk kaikk muukkin dänn, mnää lähden gapteeni hakema."
Taas hän ol kadonnp pimeytte mnuu viärestän ja mnää käski joka miähen, go mnää sain gässihin, dullf föörihin go mnuu, niingo Vilkungi miälest etupual ny makas laajemald ja lujemim bohjas. Vähitelle me olingin gokkondunn baki suajaha gaikk muup paitt kapteen ja Vilkk.
— Oleks Vilkku nähn? — kysy Iiro kon dul viimesen.
— Olen, se men gapteeni hakeman dänn.
— Se mnuungim bit tekemä, mutt ei ahterihim bääs enä. "Rojohoppe" on daittunn isomasto ja kryssmasto välist, nii ett meri lyä siit se ylitt. Kyll o Vilkk vissi menns sem bitkän diäs niingon gapteeniki.
Siihem bäätöksehe met tliin gaikk, ko mes siink kokkonusim baki alle yhte rymssyhym byssyäksens sulill. Ja sitt meills seoras monem bitkän diiman gärsimine. Läpittmärjis vaatteis viils vilu läpi luitte ja ytimitte ja miäles makas se kamal ajatus, ett kosk menevä hajalles ne laudak, ko meijä viimesent turvan ova. Ja mitä tua päevä valknemine fölisäs? Ong sillonga viäl pelastus mahdoline? Tämsek kysymykse meijä miälesän liikusivak, ko mes siinp pimjäs hengen edest taistli. Mutt vastaust em mes saann niihin gysymyksihi. Meijä ymbrillän ulvos vaa myrsk, niingon gaikk hornam bedo olis vallalles päästett ja kiukuisas siit, ett "Rojohoppe" uskals tehd vastrintta, riähusiva vahtpää aalo meijä ylitten ja mursivap palam balaseld meijä suajastan.
Mutt päev sengi yä jälkke vihdo viime rupes valknema ja ko samas lakas pyryttämästäkki, ni me näi, ett meill ol baabuurim bualell mettä kasvav luat ja vähitelle rupes näkymän galljoj ja karej styyrbuurim bualell ja vihdo viime perämbuale suunall luat luado viäres. Ja ko valknemistas valken, ni meijä sydändän oikke viils, ko me näi se hävityksen gauhistukse, ming alaseks meijä "Rojohoppe" ol joutunn. Katkastuj köydej, stangoj ja spiiroj makas se ymbärs ja hakkasiva sen gyljej. Bräädgong ol föörim bualellp paikotelle säilynn, paikotellem bualiks vallallas ja suurimaks osaks kadonn. Perämbualell oliva vahingo viäl suurema. Koko ahterdäkk ol kajuuteines päevines tiäsäs. Ja kaiken dämä hävityksen geskeld nousiva murtunette mastotten dymbät taevast kohde. Karette rannoill ajel osa meijä lastian ja laevast vallalles lähtenyit ossi. — Mutt kapteeni ja Vilkku ei näkynn missä.
Vähitelle rupes myrsk tyrendymä ja pian dultti maist meit auttama. Ko mek kysysi, misä me oll, ni hes sanosiva, ett me oll Springarin gareill, Iso Enskärin dykön ja ett he ovat Talloora ja Anttoora luadoist. Nii ett pahast me oll eksynnk kursistan. Mutt ei oll ihmekä semses ilmas.
Ko mes sitt sanosi, ett meild on gapteen ja yks miäs kadoksis ja kysysin, diätäväk he niist mittä, ni hes sanosiva, ettei he ol niit nähn, mutt ett he olivat tullesas nähn ahterdäkin gajuuteines makkavas likemäks mannermaat "Blumman" grundill. Ko he olivat tullk krysäte, ni ej heijä olis sopinn menn liki stää, mutt ei he mittä elomerkki siäld oll nähn. Ol kans oll viäl hiuka hämy sillo. — "Mennes kuljeta juur se siutt", lisäsivä he, "ja sillo saadan darkastas seki osa laevast."
Hyväs myättuules mes sitt paino niin dyhjin miähin, ettei meill ollk ko vaatte yllän, Anttoorat kohde. Jo kaukka me näi "Rojohoppe" ahterdäkin gajuuteines karill. Siälls se makas keskell mereselkkä niingo joku tukklautt kopeines eik mittä elävä olentto näkynns sill. Vast sitt ko mep pääsi melkke se rinnall, ni Vilkk pistä pääs ulos skailetist ja kysy: "Olettak tek kaikk jälill?"
— Ole oikke. Misäst kapteen o?
— Kyll hän däällk kans o. Me ole juur ottannp piäne aamudropprin däsä syyskylmäs. Mutt kyll mes sendä jo miälelläs tämä asumukse jätängi.
Me oti sitt heijäm baattihi ja meni Anttooran daloho. Ja ko mes siäll oll huilanns sem bäevä ja lämmitell ittiän, ni me nukusi yän hyvi jälkken gaike rasitukse. Seoravan aamun mes sitt Bastuskeri rannast kuljetetti Reposaarehe ja siäld mep pääsi viäl samanp päevän valulaevas Raumall. Aguksen gapteeniki ol ny ensmäisen gerra se jälkken go reissuhu lähdetti valla selkki. Hän ol viimesen dilka litra-ainestas nauttinn Anttooras. Jalkasi mes sitt haminast läksin gukin gottihin gaupunkkihi. Siäll ei enne meijän duloan ymmärrettävästengän diädett viäl mittä "Rojohoppe" haaverist, mutt kyll se tiät nyp pia levis ymbärs kaupunkki. Eik kukka ihmetell, ett meijä ol nii vanha aloksen gans käynn huanost siin myrskys. Kaikk vanha ihmses sanosiva, ett se ol kovimppi, mitä he muistiva. Oltti ilossi vaa, ett miähep pelastusiva. Eik Aguksen gapteenika surs stää, ett häne "Rojohoppes" menn ol. "Se ol vakutukses", sanos hän, "ja se sai tällaillp pali kunnjalisema lopun, go jos se olis laahatt Korkkjangari ulknokkaha mätänemä muittem braakette joukos." Nii ett kaikk tydysivä ossahas pian gylläkki, kaikk muup paitt yks nuar flikk, kon gäve viäl saman ehton mnuun dykönän guulemas, mitä kokk ol puhell ennen gualematas. Häne sydämehes jätt "Rojohoppe" viimene reis ainaseks muisto unelmoidu onne särkymisest ja hän läks itketen, gukatiäs ensmäise suure surus murtaman mnuun dykköän.
Mutt yks kova vaikk vähemä raskas hetk mnuull ol viäl edesän. Seoravanp päevän lähett näättäk Agukse frou mnuu hakema.
Ei oll hängäm bahoillas "Rojohoppe" menettämisest ja reisu rahalisse voittoho hän ol hyvingin dytyväine. Mutt nuugast hän dahdos selgo saadk kaikest, mitä reisus ol tapattunn. Ja ko mnää oll asjap pääst päähä selittänn, ni hän vihdo viime, niingo mnää oll odottannukkin, gysys: "Ja kui mondast kertta kapteen ol kännis reisu aikan?"
"Ei ollf, frou hyvä, ko yhden gerra", mnää vastasi. Mnää ajattli, ett se ol semne vastaus, etten mnää sillp pahottannt turhambäite froua miäld eng sillaill valetellukka. Sillett valett mnää ole ain garttann eik kukkan daedakkan dulls sanoma mnuust, ettän olsi aluttomi kokkom bann.
Tasala Vilkk opettle fransklaist paini
En mnää händ ymmär, mitä se Vilkun gans oikke ruvetan dekemän, go se kaikk uudek konsti ja tavak koht onkkehes otta niingo mikäki hapo. Ajatelkkast ny vaan dämmöstäkki asja, ko mnää ny juttlen deill.
Ol näättäk nii, ettei Vilkk olik käyn Anundlas ussemppam bäevä ja ko mnää siit ymmärsi, ettei asja ny oll laillses maneeris, ni mnää pisti itten ehtohämys Tasalaha. Ja nii oikke ol, ko mnää auningoitti. Huanos karssas ol kaikk, kon diädättäk Vilkk makas sängys, pää niin dollattunn, ett hänen galjuunastas näys vaa silm ja hiuka doist suupiäld ja toinen gontt ol stötätt tyynyill ja sandpusseill ja kamalast kapaloitt seki. Sängy viäres hänell ol tool ja sem bääll ol koko rykmentt tropp-potuj ja kalitoopp ja klasi ja lusikk ja jumal tiäs mitä sälä. Nii ett lasareetild oikke se näytt, se Tasala sali täll haava. Eritottengin gon ei koko salis näkynnp paitt sänkky ja tooli sängy viäres mittä muit meeblej ko yks toinen dool viäl akkna all.
— Oleks snää kippi, kysysi mnää Vilkuld vihdo viimen, gon ens oll ihmetell niit hänen dolloijas pääs ja jalas ja hiukan gatell ymbrillen.
— En, en mnää kippi ol, vastas Vilkk, hiuka loukkandunn vaa.
— Vai oles snää loukann ittes — — — Händäst meeblis sitt. Mihi ne o joutunnk, kon dääll o niingo ulosmittaus olis käynnt teill?
— Ulosmittaus! Tiäd vähä! Em mnää usk, ett kukkan dlee sanoma, ettei Tasala Vilkk olis velkkatas maksann ilma ulosmittaust. — Vai ong snuull mittä saamist mnuuld? — — Ulosmittaus!
— No, mutt kamala säserällp päälls snää ny olekki. Oleng mnää sanonn, ett tääll o ulosmittamas käytt, muttko ett tääll näyttä semseld, kon ei tääll meeblej tämä enemppä ol. — Mihi ne ova muutetu?
— Ei niit mihinkkä muutett ol. — Ne ovas snikkrill.
— Vai snikkrill. — Kuingast mnää se ymmärä? — Olip ne hyväs kunnos kaikk, ko mnää tääll viimen gäve.
— Olivak kyll nes sillo viäl kunnos. Mutt ny ei ne ol enä. Niit jouduta ny vähä rukkama.
— Niin, domsist snuum buheistas em mnää tul hullu harmamaks, nii ett kyll mnää tahdoisin guulls snuu selittäväs oikke lailes, kuit tämä asja lait oikke o.
— Saa se selittäkki. — Ist ny — — ai helkkris — — älä sillt toolill ist! — Mnää pelkkä, ett seki on gonttpual, vaikk se ehjäld näyttä. — Mutt ei hes saann niit kaikki yhdellk kertta kulkema snikkrill. — — — Nii händ, ei täsä mailmas saa ai ulknäkköhö luatta. — — Kuule, tyhjennt tämä tool, kon däsä sängy viäres o ja ist sem bääll. Se o ehi, mnää takka se.
Mnää oll näättäk yrittänn ottas sen dooli siäld akkna ald. No nii, mnää tyhjensi sitt kaike sälä sild toolild, ko sängy viäres ol, istusi ja sanosi Vilkku, ettän ole valmis kuulustlema häne selitystäs. Ja ko Vilkk sitt ol saanns sen goippes häne miälesses tällinkihi, ni hän algo:
— Nii, nääks Kalkke, ei täsä jutus mittä se ihmelisemppä ol, ko ett mnää ole ruvenn harjottlema semmost fransklaist paindlemist.
Ymmärtä se, ett mnuu naurutt semne selitys. Mnää nauro niin, etten vähäld aikka ruvenn henkkiän dakka saama.
Vilkk katos mnuu vähä turkasen giukusest hetke aikka ja sitt hän sanos:
"Pahustak snää siink krikota?"
— Mitäst mnää muut teen go naura. Kuule, Vilkk, lakk ny jo semsist kureist. Ajattlest nys sendä, ett snää ole jo vanh miäs. Kyll snuuld ny jo saava jäädp paindlemise. Olkko hes sitt fransklaissi taikk sakslaissi, taikk ammeriikkalaissi.
— Vanh miäs! Mikä vanh mnää ole! Kuis snää semssi jahta! En ol viäl kuudengymmneviidengä, en isold aikka. Ja mikä semne sitt o miähe iäks?
— No, niin. Ihmelisest kyll snää oles säilynns se ikkäseks miäheks ko snää ole, ja kiit Jumala siit. Mutt kuule, mitä hyätty snuull o semsest paindlemisen daedost?
— Jaa, ett mitä hyätty siit o? No, kyll snää kans kysele, niingos olsis silmä ummes kävell näin viimesin vuasin. Eks snää ol huamannk, kumse aja ny ova? — — Snää kävele esimerkiks kadull ja fundeeraskle yht ja toist ja olek kukatiäs hyvingin dytyväine maalisse olohos. — — Nii, sillaills snää siink kävelek, ko snuu vastas tlee joku julmett, kon dainautta snuu nyrkilläs päi silmi, nii ettäs nääk kaike mailman gomeeti ja planeeti hyppävä edesäs. Josas ny oles semnen, go esimerkiks snää, kodes tiäd yhtikäm behu fransklaisest paindlemisest, ni snää olet tytyväinen ossahas. Mutt josas taedaf fransklaist paindlemist, nii snää otas se ilkkeme niskoihin gii ja lyäs sen gattuhu, nii ett tuul viä palase.
— Kyll mar asi vaa nii ongin gos sano — Sillaill oikke — En mittän diäd. Taita mar ollp perätengi hyädylinen dait se fransklaine paindlemine.
— Nii, gyll mnää se vaa nää, ett snuull on doist kiäles ja toist miäles; ett snää sanalls sanott sisimäsäs pane mnuu semse vähävitin girjoihi, mutt älä tee stää, Kalkke. Kyll asja lait on diädäks sendä nii, ett snää täsä kaahottlek, kodes ymmär otta aja merkeist vaari. Es snää vaevanen diäd yhtikä mittän gäsivarsotteist ja olkvarsotteist. Es snää tiäd, kuis sillat tehdä Lindéni otteis ja jos joku ahdista snuu dubla Nelsonill, ni mnää ajattle, ettes snää lainkkan diäd, mitä sillon dehdä.
— Kyll oikke asi nii ongi, ett em mnää stää tiäd.
— No, älä siins sitt hirvittel, muttkon goit otta esimerkki mnuust.
— Kyll mnuuld taitava ne asja jääd jo. Mutt ihmelisem bali snää jo ole ovenn, ko snuum buhesasikki jo o niit paindlemise ammattihin guuluvi sanoj niim bali, etten mnää ymmärp pualiakka siit mitä snää sano.
— Nii — siinäs se ny nää. Kaikki stää oppe, ko vaa o oppemise halu ihmses, nääks.
— Sillaill oikke. — Mutt kukast snuu opettajas o oll?
— Suutar-Jokko. Mnää ole, nääks, jo kauan dätä paindlemise oppi fundeerann. Ja sitt tuana yks päev, ko mnää näi Suutar-Jokko, ni mnää kysysi, jos hän ruppeis niingo opettama mnuu. Ja kyll se poik vaa valmis ol siihen doimehe. Hän dul tänns sitt yks ehto, kattel tätä huanett ja sanos: "Vähä ahdast täällt tlee, mutt ko nua meeblis siiretän göökkihi, niin gyll tämä päis käy."
Muttko mnää sanosi siihe, niin gos hyvi ymmärä, ett ei niit köökkihi sunkka viäd, sillett kyll muar sitt kamala rymyli nostais, ni hän vastas: "No, viädä nep pihalls sitt siks aikka."
No, ymmärtä se, ettei semnengä mnuu miälestän hyvä konst oll. Kuka tällaills syksyll meeblis pihall veis, konei tiäd, kosk tlee sade ja siin ne ovas sitt pilall. — Eks snääkin dykk nii?
— Tykkän gaiketakki. — Tämsill märjill ilmoill ne aukkeisiva yhtäkki liimauksest ja siin nes sitt olsiva.
— Sillaill oikke. Ja sendähde mnää sanosingi Jokkoll, ett anneta meebli ollp paikallas ja paineskella varovast.
— No, mitäs Jokko siihe vastas?
— Kyll se ens ol vähä fundeeravaise näköne, mutt sitt se silmä rupesivak kiildämäm bääs ja se vastas: "Niingos sanosi. Painella varovast."
Ja sitt hän rupes näyttämä mnuullk kaikk otte. — Mutt es snää, Kalkke park, taedt tiättä edes stää mitä otteill meinata. Ja niitte ottette nimityksi es snää kukatiäs olk koskan guullukka. Niit ongin diädäks vähä kamalam bali.
— Se ongi sitt vähä ihmelist. — — — Nii händ, engä mnää näis asjois lainkkan gii ol.
— Mnää arva se, miäs park. — No nii, ja ko hän ol ne otte mnuulls selittänn, ni mnää riisusi vaatten ja vedi uimhousu jalkkan. — Ne oliva Jokko omasutt, ne uimhousu. Ei mnuull nääks semssi ol. Mutt hän ol ottann nef fölihis mnuu varte. Ahta ne mnuull oliva, niingos ymmärä ja ne ratkesivakki sitt.
— Älä ny hulluijas. Vai alastomint tep paindlitt.
— Kuingast sitt. — — Oi voi sendän, go snää olet tiätmätön näis asjois. — Nii, nääks, mnää oll alaston, uimhousu vaa jalas. Ei Jokko riisunn muttko jakkus ja liivis, ko hän — niingo hän sanos ja niingon dosi ongi — om bali enemän dottunnt tämssem bisnessihi.
— Jaa-a, ja kuingast sitt käve?
— No, sitt me algo. Ja se ol tiädäks aika touhu ko meijä lisseks täydys pittä niin gova murhett meebleist.
— Ymmärtä se, ett siink krahin gäve.
— Käve siink krahin. Se snää saa usko. Ja, tiädäks, kyll nek konstis sendäm bali ihmist auttava. Ko se Suutar-Jokkom bahus paiske mnuu niingon ginnast, vaikk mnää vissi ole händ vahveve ja vähä aika laills sittengi. — Mutt se o se konst nääks, ne otte ja nes silla ja muus semse, joist es snää tiäd yhtikä mittän, gon dekeväs se, ett heikomb miäs voitta vahvema.
— Kyll mar tait ja harjotus pali semsesäkkin doimes vaikutta. Kyll mnää se uskongi.
— Vaikutta se, vaikutta händ. Pahuksest oikke se Jokko mnuu viskel ja vaikk mek kyll koiti — niingo sanott — ol varovaissi, nii eiköst katkennukki siins sendän gondip parild toolild.
— No, mutt miksett jättännk kesken goko paindlemist, kon de huamasitt ett meebli nii vaaras oliva?
— Oi voi, sendän Galkke. Nys snää juttlet taas juur niingo semne juttle, kon ei tiädp paindlemisest yhtikä mittä. Luuleks snää, ett paindlemises kerkke semssi huamattema. Ei siint toolin gondej katell, muttkom bidetä vaari vastustajain biänimistäkki meiningeist — Jälkkembäi mekkin vast niitten doolitte haaveri huamatti.
— Vai sillaill. — No, ja kuingast sitt käve?
— Annast oll ny, ni mnää juttle. — Nii, sitt käve nii, ett mnuu rupes harmittama se, ett Suutar-Jokko mnuu siinp pyärittel ko vippri. Mnää pasasingi sitt pääll ja pisti yhtäkki ämmängouku joukkoho ja yks kaks Suutar-Jokko makas laattjas niingom blaastarklapp. Se ol vähä aika täräys tiädäks ja kaattuisas hän vet kumohom biirongi. Ja kaikk muarim bosliindoka ja vaasivärki menivä vallan gräämiks.
— Kas sillaill. — Sitt tek kaiketakki vihdo viime lopetit se lysti.
— Niin, gyll mnää lakann olsi ja huusingi Jokkoll ett: "Lakata ny jo. Kyll mares se nääk kuka täsä lopuldakki vahveve meist o." — Mutt hän ol kiukkune ja sanos: "Vai prakinguris snuullt tleeva miäle." Ja sitt hän nost mnuu ylös ilmoihi ja viipott mnuu ymbärs ja paiskas mnuu stää pöyttä vastan, gon dosa akkna all ol. — Kylläs tiädäs, se pöyt, jong päälls se "Lilli" häkk ol, se mnuun grensiskan häkk. — No, se pöyt kaadus ja mnää kans ja "Lilli" ja häkk joudusiva mnuu allen. Ja Jokkom bahus hääräs mnuum bäällän ja sanos, ett hän vissim baina mnuu harttemen laatjaha, nii ett nek kerrangi laattjas ova. Eik se paha hualinn lainkka, vaikk mnää hoilasi, ett semne o valla mahdotond, ko se häkk mnuu allan o. — Nii ei se vaa lakann, muttkom bains ja pains. Ja voi turkanen, go se satus, ko se linnu häkk ai vaa siäll mnuu allan ol. Mep potkesi siins sitt, nii ett pöyt ja tooli lendlivä ymbärs mailma ja konei Jokko vaa lakannp painamast mnuu harttemian laattjaha, nii mnää rupesi vihdo viime huutama appu. Mikäst muuka mnuu autt?
— Ei mikkä. Kyll mar jokane Jokkon diätä. — No tliik kukka appuhu?
— Tul oikke. Meijä muar tul. Hän ol onneks kerjennk kottik kirkost — se ol viimis sunnunda, nääks, ko mep paindli — ja hän dul koht salihin, go hän mnuu huuton guul. Vähäm beljästynny näköne hän ens ol mutt sitt hän girkasiki vähä kimjäst "Ryävreit!" siäppas katkennun doolin gontin gättehes ja vet sill Jokkot päähä, nii ett siihen dul aika aukk. Ja sillo Jokkon däydys hellittäkki ottes ja hän giros ja läks pois. Ja kyll vaa sai mennäkkin, go mnuu ol toine nilkkan venattann ja pääsän ol läpi ja seljäsän seittmändoist haava, ko se linnuhäki rautlanga olivak kraappinn. Kylläs se ymmärräk, kui semne rikken häkk kraappi. Ja jos es ymmär, ni menk kattoman donnk kakluuni loukkoho, niis nää, ettei semse rustingim bääll ol hyvä maat, kon doine sitt viäl koitta rutista harttemi laattjaha niim bali ko jaksa.
Mnää meningi sitt kakluuni nurkkahan gattoma ja kyll mnuu se sannot täyty, ett kamalas reedas oikke se "Lilli" häkk ny ol. Se ol niingo joku seonn rautlangvyht täynnk katkennuj paikoj ja joku noppul siällt tääll.
— Nii semne se ny o, puhel Vilkk siäld sängystäs, semne oikke, mutt ko mnää täst kerkke, ni mnää ota se reperatsuuni alaseks ja kyll siit hyvä jällt tlee.
— Em mnää stää oikke usk, ett snää siit enä kalu saa, mutt koit vaa.
Ei "Lilli" ilma häkki toimen dul.
— Snää oles sitt aika höperö — — — Ei "Lilli" mittä häkki enä tarvitt. "Lilli" on guall. Ymmärräk kaiketakki snää se. Ko hän mnuu allen joudus. Hän men niim blitiks, kom blitiks mennt taita.
— Älä nyk kamaloitas! — Kyll täälls sitt kuulem vahingoj tull o. Mutt semmost siit hulluttlemisest tlee.
— Nii händ. Tul oikke siin ensmäises harjotukses yks ja toinen glumm, niingos nää. Mutt tämä sali on todestakki liia ahdas. Ensmäisellk kerrall me menengin donnt tallim barsill.
— Kui, mitä snää sano? — Meinaks snää jatkat tätä toimitust?
— Meinan gaiketakki. — Kuingast sitt. — Ei sunkka aljettu tyät keske myäs jätet.
Sillo mnää suutusi. Ja ong ihme, ettän suutusi. Ja mnää annoingi sitt semse ripitykse Vilkull, ettei hän semmost olis saanukka isso aikka. Kyll mnää se vissin dakka. "Paindel ny", mnää lopeti saarnan, "paindel, siks ettäs olep palottann joka luun, go snuu syndises kropasas o ja ruupus saadan goot säkkihi ja viäd Nummell." Ja sitt mnää läksi.
Mutt kuistilt tull Tasala muar mnuu vasta. Ja ko hän näk ett se oll mnää, ni hän rupesi itkemä ja selittämän, guik kauhja semne fransklainem baindlemine sendä o. — "Ajattles, Kalkke", hän sanos, "kon gaikk meijä sali meeblin ova ny vialoise ja rikkeme. Kaikk muup paitt sänkk. Ja kaikk nep posliinvauvasek, kom biirongim bääll oliva, ova nuuskun. Nekki mnää mummu vainald pere. — Ja 'Lilli' park sitt! Tiädäks, ko hän vaevane men niim blitiks, ett hän ol juur niingo viherjäine sametingappal ja siink kaks prikkusilmä nääks, Kalkke. — — Oi voi sendä. Ja Vilkk meina jatka ai vaa stää paindlemistas, ko hän däst parane. — Kuule, Kalkke, eks snääkä sais hänem bäätäs käändymän däsä asjas. Kyll mnää hyvän galaasim bansin doime, josas saisi Vilku miäle muuttuma."
— Niin, gyll mnää parastan goita, muar kuld, mutt kyll mar te Vilkun diädätt, kumme hän on, go hän gerra jotta om bäähäs saann. — Mnuun dul muari oikke surk.
— Nii händ, ykspäine oikke hän on — — gamala ykspäine, huakkal muar. Ja ko se Iiroki o reisus. Mnää luule, ett hän glaarais tämängi asja.
— No, jos nii on gon de luulett, ni ei sitt hättä ol. Sillett kyll Iiro koton o Saksareisustas, ennengo Vilkk noild hiilild nouse. Se o viss asi se.
— Niing snää luule, sanos muar ja ol oikke ilose näköne jäll.
Mutt mnuu harmitt hiukan, go muar, niingon kaikk muukkin, durvas Iirohon, go hän hädäs ol, vaikk hän muuto ol ensmäissi klummima Iirot, ko niikses tul.
Vaikk kyll asi nii o, ett Iiro siit Vilku fransklaisest paindlemisest lopun dek, ko hän gottit tul. Ja vähä nässist sittengi. Mutt siit saada jutellk kukatiäs joskus toiste.
Kuik Katavkari Efraim lukema opes