XL.
KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMER'LLE.
Tammikuulla 1827.
Isäni on valittu, appiukkoni on kuollut ja minä odotan jälleen lasta; nämä ovat loppuvuoden tärkeimmät tapahtumat. Ilmoitan ne sinulle heti aluksi, siten hieman haihduttaakseni mustan sinettini synkkää vaikutusta.
Sydänkäpyseni, Rooman kirjeesi sai minut vapisemaan. Te olette kaksi lasta. Felipe on joko teeskentelevä valtiomies tai myös mies, joka rakastaa sinua niinkuin hän rakastaisi jotakin ilonaista, jolle hän tuhlaisi koko omaisuutensa hyvin tietäen, että tämä pettää häntä. Mutta kylliksi jo siitä. Te pidätte minua hupsuna, ja minä vaikenen. Mutta salli minun sentään sanoa, että tutkistellessani kohtaloitamme olen tullut julmaan johtopäätökseen: Tahdotteko saada rakkautta? Silloin, älkää rakastako!
Louis, kultaseni, sai kunnialegionan ristin, samalla kun hänet nimitettiin neuvoskunnan jäseneksi. Koska hän nyt jo on istunut tuossa neuvostossa lähes kolme vuotta ja koska isäni, jonka sinä todennäköisesti tulet tapaamaan Parisissa istuntojen aikana, on vävypojalleen anonut kunnialegionan upseeri-arvoa, niin tee minulle se ilo, että pehmität jonkun mahtimiehen, joka on tämän nimityksen kanssa jossakin tekemisissä, tämän asian puolelle ja otat huolehtiaksesi tästä pikku asiasta. Mutta älä mitenkään sekaannu korkeasti kunnioitetun isäni, kreivi de Maucomben asioihin, joka tahtoo hankkia itselleen markiisin arvonimen, säästä suosiosi ja suojeluksesi minulle. Kun Louis tulee edustajaksi, se tahtoo sanoa ensi talvena, niin saavumme me Parisiin ja panemme taivaat ja maat ylösalaisin hankkiaksemme hänelle päällikön viran jonkinlaisessa ylihallituksessa, jotta voisimme panna säästöön kaikki muut tulot ja elää hänen virkapalkallaan. Isäni horjuu oikeiston ja keskustan välillä, hän ei tahdo muuta kuin arvonimen; sukumme oli kuuluisa kuningas Renén aikana ja kuningas Kaarle ei mahtane voida hyljätä erään Maucombe-suvun jäsenen anomusta; mutta pelkäänpä, että hän vie isältäni halun pyytää mitään suosionosoitusta nuoremmalle veljelleni; jos vain markiisinimen herkkupala nostetaan kylliksi korkealle, ei hän ehdi muistamaan ketään muuta kuin itseään.
15 p:nä tammikuuta.
Ah, Louise, tulen suoraan helvetistä! Ainoastaan siitä saan rohkeutta puhua sinulle kärsimyksistäni, että olet minulle kuin toinen itseni. Ja kuitenkaan en tiedä, uskallanko koskaan edes ajatuksissani enää palata noihin viiteen kammottavaan ja kohtalokkaaseen päivään! Yksin jo tuo sana kouristus saa sieluni värisemään. Ne eivät olleet viisi päivää, vaan viisi tuskan vuosisataa. Niin kauan kuin äiti ei ole kärsinyt tätä marttyyriutta, ei hän tiedä, mitä sana kärsimys merkitsee. Kun sanon, että pidin sinua onnellisena sen vuoksi, ettei sinulla ollut lapsia, niin voit siitä jo arvata epätoivoni suuruuden!
Päivää ennen tuota hirvittävää päivää tuntui ilma, joka oli ollut painostava ja melkein kuuma, erikoisesti vaivaavan pikku Armandiani. Hän, joka tavallisesti on niin lempeä ja hyväileväinen, oli ärtyinen, itki kaikesta; tahtoi leikkiä, mutta rikkoi lelunsa. Kentiespä kaikki taudit lapsissa ilmenevat ensin muuttuneena mielentilana. Kun tämä omituinen pahankurisuus kiinnitti huomiotani, näin tarkastellessani häntä, että hän vuoroin punastui ja kalpeni, mutta panin tämän niiden neljän suuren hampaan laskuun, jotka samalla kertaa tekivät tuloaan. Asetin hänet nukkumaan viereeni ja heräsin aina tuon tuostakin. Yöllä oli hänellä vähän kuumetta, joka ei kuitenkaan minua ollenkaan levottuuttanut, vieläkin luulin kaiken johtuvan hampaista. Aamulla sanoi hän: "äiti", ja pyysi juomista pienellä liikkeellä, mutta hänen äänessään oli niin omituinen väri ja hänen liikkeessään niin kouristuksen tapainen ele, että se jähmetti vereni. Hyppäsin vuoteesta lattialle valmistaakseni hänelle sokerivettä. Koeta kuvitella kauhistustani, kun ojentaessani hänelle kupin, hän ei liikahtanutkaan; hän ainoastaan toisti "äiti, äiti", tuolla äänellä, joka ei enää ollut hänen oma äänensä, ja tuskin mikään ääni ollenkaan. Tartuin hänen käteensä, se ei totellut minua, se oli jäykkä. Asetin kupin hänen huulilleen; pikku raukka joi surkuteltavalla tavalla, koettaen kolme neljä kertaa suonenvedontapaisesti nielaista, ja vesi korisi niin oudosti hänen kurkussaan. Lopuksi hän epätoivoisesti tarrautui kiinni minuun ja silloin huomasin, että hänen silmänsä jonkun sisällisen vaivan pakosta kääntyivät nurin, niin että vain valkuaiset näkyivät, ja että kaikki hänen jäsenensä jäykistyivät. Minulta pääsi kauhun huuto. Louis tuli hätään. — "Lääkäri, lääkäri! Hän kuolee!" huusin hänelle. Louis katosi ja minun Armand-parkani sanoi uudestaan: "äiti, äiti", tarrautuen minuun. Tämä oli viimeisen kerran, jolloin hän tiesi, että hänellä oli äiti. Nuo kauniit suonet hänen otsaltaan pullistuivat ja kouristus alkoi. Tunnin aikaa ennenkuin lääkäri tuli, pitelin sylissäni tätä lasta, joka muuten oli niin vilkas, niin valkea ja ruusuinen, ylpeyteni ja iloni kukka, mutta nyt jäykkä kuin puupala, ja niitä silmiä sitten! Vapisen vieläkin muistaessani niitä. Musta, ryppyinen, laihtunut, mykkä oli kaunis Armandini, aivan kuin muumio. Louis toi Marseillesta kaksikin lääkäriä, jotka seisoivat siinä liikkumattomina kuin mitkäkin pahan onnen linnut saaden sieluni pelosta värisemään. Toinen puhui aivokuumesta, toinen luuli taudin olevan tavallista lapsikramppia. Meidän kunnanlääkärimme tuntui mielestäni viisaammalta, sillä hän ei määrännyt mitään lääkkeitä. — "Hän tekee hampaita", sanoi ensimäinen. "Tämä on kuumetautia", sanoi toinen. Vihdoin sovittiin siitä, että hänen tuli saada iilimatoja kaulaansa ja jääkääreitä päähän. Luulin kuolevani siihen paikkaan. Olla siinä vieressä ja nähdä edessään liikkumaton, äänetön, sininen ja musta ruumis muuten niin eloisan ja meluisan olennon sijasta! Oli sellainenkin hetki, että järkeni pimeni, että puhkesin hermostuneeseen nauruun, kun näin, miten iilimadot iskivät kiinni tuohon somaan kaulaan, jota niin usein olin suudellut ja, miten jääpussi laskettiin hänen suloisen pikku päänsä päälle. Rakkaani, tuo sievä tukkakin, jota me niin ihailimme ja jota sinä niin paljon silittelit, täytyi leikata pois, jääkääreen vuoksi. Joka kymmenen minuutin päästä, aivan kuin synnytystuskissa, palasi kouristus ja tuo pikku raukka vääntelehti vuoroin kelmeänä, vuoroin sinipunaisena. Kun hänen muuten niin pehmeät ja taipuisat jäsenensä koskettivat toisiaan, kuului niinkuin puupalikkojen kalinaa. Tämä tiedoton ja tunnoton olento oli kuitenkin hymyillyt ja puhunut minulle ja vielä aivan äsken nimittänyt minua äidiksi! Tätä ajatellessani tuiversi tuska sydäntäni niinkuin myrsky riehuttaa merta ja minä tunsin, kuinka kaikki ne juuret, joilla lapsi on kasvanut kiinni sydämeemme, järkkyivät ja vavahtelivat.
Äitini, joka kenties olisi voinut auttaa minua, joka olisi neuvonut tai lohduttanut minua, oli Parisissa. Äidit tietävät useinkin kouristuksesta enemmän kuin lääkärit, luulen minä. Neljän päivän ja neljän yön kuluttua, jotka olivat kuluneet toivon ja pelon lakkaamatta vaihdellessa ja jotka melkein olivat vieneet minut hengiltä, olivat vihdoin kaikki lääkärit yksimielisiä siitä, että Armandia oli voideltava eräällä ilkeällä, haavoja muodostavalla voiteella! Voi, haavoja Armandiini, joka viisi päivää sitten vielä leikki niin iloisena, joka hymyili ja koetti ääntää sanaa kummiäiti! Panin vastaan ja tahdoin vain turvautua luonnon apuun. Louis torui minua siitä, hän uskoi lääkäreihin. Mies on aina mies! Mutta noissa hirveissä sairaustapauksissa on hetkiä, jolloin tauti ehdottomasti näyttää kääntyvän kuolemaksi, ja juuri tuollaisena hetkenä näytti minustakin kuin olisi tuo niin kammoksumani parannuskeino kuitenkin ollut Armandin ainoa pelastus. Oi, Louise, hänen ihonsa oli niin kuiva, niin rosoinen ja kurttuinen, ettei edes voide tarttunut siihen kiinni. Silloin istuuduin hänen vuoteensa ääreen itkemään ja itkin niin, että hänen tyynynsä tuli aivan märäksi. Lääkärit, he söivät päivällistä, he! Kun huomasin olevani yksin, vapautin lapseni kaikista lääkärien lääkeneuvoista, otin sen kuin mieletön käsivarsilleni, pusersin sitä rintaani vasten, painoin otsani sen otsalle ja rukoilin Jumalaa antamaan sille oman elämäni, samalla kuin koko ajan koetin välittää Armandille sitä. Täten pitelin lastani muutaman hetken tahtoen itsekin kuolla, jotta minun ei tarvitsisi erota siitä elämässä eikä kuolemassa. Oi, ystäväni, silloin tunsin sen jäsenten pehmentyvän ja löyhentyvän; kouristus oli lakannut, lapseni liikahteli, tuo kaamea ja kauhistava väri haihtui! Minä huusin ääneen, aivan samoin kuin sen sairastuessakin; lääkärit kiiruhtivat saapuville ja minä näytin heille Armandiani.
"Hän on pelastettu!" huudahti vanhempi lääkäreistä.
Oi, mikä sana! Millaista musiikkia se oli korvilleni! Taivas avautui. Kaksi tuntia senjälkeen syntyi pikku Armandini todellakin uudestaan; mutta minä olin lopussa; ja se, etten kuitenkaan pahemmin sairastunut, on luettava yksinomaan ilon balsamin ansioksi. Oi, Jumalani, millaisten tuskien siteillä sinä kiinnitätkään lapsen äitiinsä! Ja millaisia nauloja taot, jotta ne kestäisivät! Enkö siis ollutkaan vielä tarpeeksi äiti, minä, joka itkin ilosta tämän lapsen ensimäisen jokelluksen ja ensimäisen askeleen johdosta! Minä, joka tuntikausia joka päivä tutkin sitä voidakseni täyttää sitä kohtaan velvollisuuteni ja oppiakseni äidin suloisen kutsumuksen! Olivatko tämä säikähdys ja nämä kauhistavat mielikuvat todellakin välttämättömiä sille, joka jo muutenkin jumaloi lastaan? Juuri nyt, kun kirjoitan sinulle, Armandini leikkii, huutaa ja nauraa. Koetan etsiä syytä tuohon hirveään lapsentautiin ja muistan samalla, että olen taas siunatussa tilassa. Johtuiko se hampaista? Johtuiko se jostakin muunnoksesta, joka tapahtuu aivoissa? Lieneekö niillä lapsilla, jotka saavat kouristustaudin, joku puutteellisuus hermostossa? Kaikki nämä ajatukset levottuuttavat mieltäni niin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteenkin nähden. Meidän maalaislääkärimme on sitä mieltä, että tuo kouristus johtui hampaiden aiheuttamasta liiallisesta hermokiihoituksesta. Uhraisin mielelläni kaikki omani, jotta pikku Armand saisi omansa. Nyt kun vain näen yhdenkin noista valkeista helmistä pilkistävän esiin tulehtuneista ikenistä, nousee kylmä hiki otsalleni. Se sankarillisuus, jolla tuo rakas pikku enkeli kärsii, osoittaa, että hän on saava koko minun luonteeni; kun hän katsoo minuun, on sydämeni halkeamaisillaan. Lääketiede ei paljoakaan tiedä tuollaisen jäykkäkouristuksen syistä, joka loppuu yhtä äkillisesti kuin se on alkanutkin ja jota ei voi ehkäistä eikä parantaa. Yksi asia on ainakin varma, toistan sen vielä: nähdä lapsensa jäykkäkouristuksen kynsissä on äidille helvetti. Millä raivolla nyt syleilenkään ja suutelenkaan häntä! Oi, miten kauan kannankaan häntä sylissäni, sitten kun hän taas saa mennä ulos! Tämä tuska kuusi viikkoa ennen uutta synnytystäni teki marttyyriuteni moninkertaiseksi; pelkäsin toisen lapsenikin puolesta! Hyvästi jää, armahin Louise, älä toivo itsellesi mitään lapsia, se on viimeinen sanani.