V.
MEMENTO MORI!
Katso, taivaan kuulaus himmenee lehväin yllä, — kevätyön uneksiva hämy uinuttaa ihanasti sielua, niinkuin kaipaavan tanssin sävel valaistuista ikkunoista tuolla, — kukkain huumaavia tuoksuja henkii hiljainen yö, — ja minä uneksin yhä sinun rinnallasi puiston siimeksessä, hennomatta liikahtaa, — minä nään sinun katseessas oman sydämeni onnen — ja minussa soi: ihana on elämä, sen ilot ja surut, — ihana hiljaisuus, joka kerran vaientaa meiltä sen vaihtuvat sävelet! —
Ja minä katselen avoimen rintasi kuulakanhienoa hipiää, jonka alla veri lämpimänä rusoittaa, sinun rypäletuoreita huuliasi, joiden suudelma on kuin virvoittava lähde polttavankuivassa erämaassa, sinun lempeitä silmiäsi, joiden kaipaava katse lääkiten hyväilee sielua, — minä katselen sinua ja minussa kyyneltyy: — näen äitini, joka vanhana ja sairaana, surkastuneena ja yksinäisenä lepää toivottomalla vuoteellaan vapahduksen hetkeä odotellen.
Niin lepäät sinäkin kerran — syksyllä — kuihtuneena kuin kellastunut lehti!