II.
— — —
Seitsemästoista päivä helmikuuta valkeni uhkaavana tuiskusäänä. Mutta siitä huolimatta kerääntyi heti aamupalan jälkeen nelisenkymmentä poro-ajajaa Hyrynsalmen kirkon lähettyville täyttäen aluksi iloisella sekamelskalla koko apteekin edustan. Siinä oli kansanedustaja kaksivaljakkoineen, siinä pyöri iloinen aluelääkäri omituisine rekivehkeineen punatupsut naapukassa, siinä heilui pitäjän pirteä postineiti heleine kansallispukuineen, siinä puljaili itse hintelä apteekkari pulkkineen, haastaen "selevee Savon suomee", siinä juoksi esiin Puolangan purlakka poronsarvissa hulmuavine punakelta-lippuineen sekä lopuksi hinausi meikäläinen maatalousneuvoja hätäilemättömine härkineen, jonka sarvessa kiikkui tulipunainen vaate tulenkeltaisine kirjoituksineen "Häntyri" — hänen kunniavirkanaan oli viilettää karavaanin perässä pompottaja-kelloineen. Oli siinä väriloistoa ja kilokirjavuutta, joka teki lohdullisen vaikutelman sitä unekasta taustaa vasten, jossa lumikinoksiin uppoava kirkkotapuli törrötti — Suomen ristirahvashan piti väriloistoa synnillisenä, mutta tässä oli mukana sekä pappi että lukkari "iloa imehtimässä" ja me olimme kaikin vakuutetut siitä ettei laupias Jumala sitä karsaasti katsonut.
Kun valokuvaajat — niitä jo esiintyi kolme ja neljäs oli vastassa — olivat lähtömme ikuistaneet, komensi ylikomendantti Mustaparta osanottajat jälkeensä alas järven jäälle, jossa järjestyttiin jonoksi pitkin viittatietä. Tietysti vireimmät ajokkaat pyrkivät rimpuilemaan ja tempoilemaan kuhnurien sivuitse, tietysti joku sekausi hihnoineen toisiin kiinni ja syntyi hullunkurisesti riuhtoileva pororuuhka, tietysti intohimoisimmat ajajat hermostuivat jarrutuksiin pitäen alituisia pysäyksiä eläinrääkkäyksenä, mutta karavaani saatiin kuitenkin järjestetyksi ja juhlaroikalta se tosiaan näytti, kun se pitkänä, siintävänä ketjuna soljui yli Hyryn seljän, kääntyen Hallan tielle, ylitse Ruuhiniemen, josta porhalsi perään pari pulkantekijää.
Nämä olivat niitä maisemia, joissa kesällä pilkotti pitkän tarvevenheen purje tai kuului tukkipoikain huutoja ponttuulta — nyt oli purjeena vireä poro ja pyörivänä tukkina pulkka. Meillä muutamilla porourheilijoilla olivat pulkat kirjokoreiksi maalatut ja me olimme kehittäneet tämän koristemaalauksen mielestämme lupaavaan alkuun (Mustaparta jo puhui freskoistaan!), mutta toiset meistä kovasti halveksivat maalaustaidetta, pitäen mustaa tervaa kauneimpana värinä. Toisten pulkat olivat metallipohjalla varustetut, toiset kunnioittivat tässäkin ainoastaan tervaa, joka tulella paahdettiin emäpuun sisään. Porojen valjaat olivat niinikään koristeltuja ja koristelemattomia: millä oli heleänkirjaviksi silatut länget ja nuolenkärjillä, hammassahoilla tai pakassäteillä kaunistetut loimivyöt, millä oli kellopanta lappalaistyyliin kirjailtu, millä kiiltävät kulkusvyöt kymmenine helyineen, mikä oli sitonut yhteensointuvia kaksikielisiä tiukuja poronsarviin, millä taas ei ollut mitään koruja eikä helyjä. Kun lisäksi poropukimien värit ja koristetyylit vivahtelivat erilaisilta, syntyi vaihteleva värien sekoitus, joka loi henkilökohtaisen leiman ja esti muodostumasta sotilastarkkaa, yksitoikkoisuudellaan tympäisevää tyyliä.
Hyrynjärveltä nousee Hallan tie metsäisille harjanteille, joilla karavaani hauskasti hyppelehtii ja kääntelehtii sukeltaen milloin männikköjen, kuusikkojen ja mitä ihanimpien korpikoivikkojen lomitse. Kuutamossa on porolla-ajo tällaisella metsätiellä mitä viehättävintä ja nuo 12 kilometriä kirkon ja talon välistä taivalta voi hurjalla porolla ajaa puolessakin tunnissa, mutta juhlakaravaanin kulku on tykkänään toisellaista, semminkin kun valokuvarit tuontuostakin pyytävät kulkuetta pysähtymään. Ja silloin, jarruttaessa, tapahtuu aina pieniä kepposia, jotka tavallisesti pannaan porojen syyksi. Miltä hyppää poro metsään, miltä pyörähtää takaisinpäin, miltä karkaa ohi seisovain — se kaikki kuuluu ohjelmaan, kuten Mustaparta alati mieliin teroittaa. Ja vaikka poroministeri itsekkin joskus pyllähtää pulkasta tai venyy hihnan perässä suulleen suitsuneena kinoksessa, niin sekin kuitataan juhlalaskuun.
Kajaanin seutulaiset loistivat poissaolollaan, mutta meitä oli riittämään asti yliperäläisiä kultaisessa ketjussa, joka vakavasti, mutta varmasti etenemistään eteni juhlataloa kohti. Lippu edessä, lappu takana, vaate verenkarvainen keskellä — mutta saipa siinä kaulaansa vääntää ennenkuin näki häntyrin puolen kilometrin takana. Tällainen karavaani väkistenkin virittää juhlatunnelman, jonka julkitulemiseksi puuttuu vain porolla-ajajan marssi, sillä vanha ruotsalainen porolaulu "Spring min snälla ren" (Juokse porosein…) on liiaksi imelä nykyaikaisen urheilijan laulettavaksi. Ennustanpa että tuo porolla-ajajan marssi luonnon pakosta näistäpuoleen sekin syntyy, kuten kihlakuntamme korkeaveisu, mutta sitä ennen täytyy jonkun säveltäjän oppia porolla-ajon salaisuus…
Jo näkyi Hallan ulkoveräjä ja tie yleni valtavalle vaaralle. Yhteisen sopimuksen mukaan kajahti veräjien vaiheilla reipas tuliaishuuto, joka kuin pitkäisen jylinä häipyi kauvas metsään, lumivalkeaan metsään, josta kohoamistaan kohosi sarvipäitä ja punaisia hiippoja.
Eläköön-köön! hurr… heistelee! Perillä ollaan vanhassa porotalossa, poromiesten korpitabernaakkelissa.
Pihan edustalla seisoo satakunta miestä — ne ovat paliskunnan metsäporomiehiä, poroisäntiä, porojätkiä ynnä ryhmä Pesiönkyläläisiä porourheilijoita, Laajan Jaakot, valokuvaaja-Matit ja muut, joukossa helsinkiläinen kotiteollisuusmestarikin. Vastaanotto on koruton, mutta juhlallinen: isäntä, ikinuorteva Hallan punapartaukko, astahtaa esiin väkijoukosta, tervehtää kädestä puristaen tuttavia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttuvat pororengit vierasten porohihnoihin tahtoen taluttaa ajokkaat takatanhualle jäkälän ja naavan kimppuun. Mutta samalla kaikki jännittyvät katsomaan ja kuulemaan, kuinka itse ylikomendantti, tikapuilla seisten, täydessä varustuksessa, säyseällä äänellään julistaa poropäivät avatuiksi.
Ministerit eivät paljon puhu, mutta julistus on pätevä.
Nyt se siis vasta praasnikka alkaa!
* * * * *
Hallan iso pirtti täyttyi tuokiossa porojuhlavieraista, joiden lukumäärä nyt nousi noin 150:een henkeen. Kun emäntä ja talon tyttäret oli kätelty, käytiin kursailematta pitkään kahvipöytään. Mutta jotta oikea porojuhlatunnelma heti viriäisi, oli nyt puheasiain prokuraattorin vuoro lausua juhlasananen porotalon isännälle, joka kykeni ottamaan vastaan moisen vierasjoukon kesken kaikkia arkikiireitään.
Pirtin peräpenkiltä hän sen julisti kohti isäntää, joka seisoi keskellä pirtin lattiaa:
Terve Pohjolan isäntä,
Hallan ukko, halliparta!
Terve petrojen kuningas,
Härkäpäiden hallitsija!
Terve vanhin veikkojamme,
Porourhoja pätevin,
Terve tietäjä ikuinen,
Taikuri salon sisässä,
Kuule kerran kunniasi,
Ota vastahan osotus:
Oi sie ukko sen mokoma,
Oi sie metsien molija,
Ah sie erämaan erakko,
Ah sie korpien pyhimys,
Verta vanhan Väinämöisen,
Heimoa Karjalan kapinan!
Mistä oppisi osasit,
Kusta kuulit kuiskehesi?
Miten viisaaksi virisit,
Kuten pääsit päälliköksi,
Niin että sinua yksin
Niinkuin rastasta keväällä
Kaikki öisin kuuntelevat,
Taikka niinkuin satakieltä
Taikka kultaista käkeä
Kaikki kilvan kummeksivat,
Kun sie parrastas pakajat
"Asioita ainoisia,
Joit' ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Näillä raukoilla rajoilla,
Poloisilla pohjanmailla".
Oh sie ukko sen mokoma,
Oh sie metsien molija,
Kuuntele kuin mie sanelen.
Kuin mie arvoan sen asian:
Korpi se sinut opetti,
Erän käynti koulutteli,
Korpi se sinut kohotti
Niinkuin kotkan korkealle,
Jott'et suohon sortununna,
Rämeihin räpistynynnä!
Hiiden hirmut sua tavotti,
Hallat harmajat hätyytti,
Maahan löivät sun monesti
— Sinä vastahan värisit;
Sinä nousit nokkelasti,
Uhrasit pyhät roviot,
Sinä kokkona kohosit
Raadantasi raunioille,
Et sie vääjännyt vähistä,
Et sie paljoista pahennut.
Oh sie ukko sen mokoma,
Ah sie metsien molija,
Sulien korpi vain kohisi,
Sulien ilma vain suhisi,
Luonnon voimat sua lujitti:
Aallot sulien virttä lauloi,
Tuulet syntyjä syviä,
Järven kalat, ilman linnut,
Salojen sadat otukset,
Suven sulot, talven tuiskut.
Tuhannet tutut asiat:
Ne ne sinua opasti,
Ne ne miestä mietitytti!
Oi sie ukko oivallinen,
Ah sie petrojen pitäjä,
Kerro petroista pakina,
Lausu laulu laukkojista,
Täss' ois sata sarvimiestä,
Poromiestä pohjolaista
Vanhintansa vahtimassa,
Haltijaansa haastamassa?
Arvaanhan mitä sanelet,
Laukkojista lasettelet:
Petra on pyhä tevana,
Poro orheista parahin,
Hirvas hilpein häristä,
Urakka unennäöistä;
Ei ole petran pettänyttä,
Tarvahan tavottanutta!
— Hyvä on petralla ajella,
Kaunis kiiruin kiepsutella,
Ei se miestä metsään heitä,
Palelluta pakkasehen —
Petra! Petra! Oi on petra?
Petra on pyhä tevana,
Poro orheista parahin!
Terve siis Pohjolan isäntä,
Terve metsien Tapio,
Havuhattu, naavaparta,
Sinä korpien koristus!
Terve täällä ollessasi
Oman linnasi ovella,
Terve tänne piiltyäsi
Soppehen salon sinisen!
Terve puolesta toverein,
Satapäisen sarvijoukon,
Terve puolesta puhujan,
Itsenikin imanteeksi —
Oi sie ukko sen mokoma,
Oi sie metsien molija,
Ah sie erämaan erakko,
Ah sie korpien pyhimys,
Verta vanhan Väinämöisen,
Heimoa Karjalan kapinan!
Tämän juhlatervehdyksen jälkeen kajahti heti sekakuoron laulamana
"Nälkämaan" säveltuore marssi:
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa!
Jylhien järvien loiskintaa,
Meidänpä mainetta mainivat nuot
Koskien ärjyt ja surkeat suot —
Meidänpä vapautta vaarat on nää,
Meidän on laulua lahtien pää,
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
Metso ja rastas täälläkin soi.
Taival lie hankala? — Olkoon vaan!
Luonto lie kitsas? — Siis kilpaillaan!
Helmassa synkeän syntymämaan
Pirttimme piilköhöt paikoillaan —
Vainojen virmat, oi vaijetkaa!
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan
Puolesta hengen ja heimon ja maan.
Nouskoon rintaamme uskonto uus!
Taantukoon taika ja vanhoillisuus!
Maamies, muista, miss' onnesi on:
Riihesi rikkaus riippumaton —
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa,
Raukat vain menköhöt merten taa!
Juhlapirtissä vallitsi jännittävä hiljaisuus, sillä kaikki odottivat mitä nyt Hallan ukko vastaa kunniatervehdykseen. Sivistynyt mailma tietysti otaksuu, että mitäpä yksi korven komeroissa elelevä maamies ja poromies osannee vastata? Mutta tämä otaksuma on väärä.
Hallan ukko seisoi keskellä pirttinsä lattiaa ja tuijotti lattiaan. Mutta äkkiä hänen pitkä partansa värähti, katse kohosi, silmä iski ja selkä suoristui. Ja hän alkoi puhua: "Mikäkö hänet oli korpeen saattanut —?"
Olisinpa toivonut, että Juhani Aho tai Arvid Järnefelt olisi saanut kuulla suusta korvaan, miten Hallan ukko oikein puhui! Sillä minä en sitä kykene kertomaan, mitä hän puhui, kun juhlatervehdyksen joka sana oli kipinänä sattunut todellisen korvenraatajan sydämeen. Se oli sellainen elävä lastu, jota taiteilija kadehtii — en ole suomalaisesta kaunokirjallisuudestamme sen vertaista tuskin lukenut. Kun hän mainitsi isävainajansa opetuksia tuntemaan luonnon salaisuuksia, kun hän muisteli hänen lintutaakkojaan ja kalakonttejaan, kun hän esiintoi maisteri Mela-vainajan sielukkaita tiedemiehen ohjeita, miten ihmiselle ei koskaan tule ikävä, jos luonto on ystävänäsi, ja kun hän, vertaillen luonnonelämää ja kulttuurin kuhinaa toisiinsa, sovitti sanansa taiteellisen sulavaan muotoon, niin sitä kelpasi hämmästyksellä kuunnella. Taisi vierähtää kyynel ukon silmästä, taisipa kostua jonkun kuulijankin silmänpieli, mutta reippaasti tervehtien ukko lopetti puheensa eikä kauvan viipynyt ennenkuin tämä kokenut porourheilija meikäläisten nuorten nostamana kohotettiin eläköönhuutojen raikuessa kohti nokista pirtin ortta.
Näin oli poropäivä heti saatu hyvään alkutunnelmaan ja oitis juostiin ulos pirtistä Hallan poropeltoa katsomaan. Se oli kivenheiton päässä ja siellä oli todella katsomista, kun 400 poroa laukkaili edestakaisin korkeain aitojen välissä. Mikä valtava vapaustunnelma tuossa metsän karjassa, mitä siroja, elohopean herkkiä liikkeitä; kuni mahtava lumivyöry tai iloisesti etenevä hurja jättiläisaalto tuo porolauma temmelsi laveassa aitauksessa! Kuni kevätmyrsky se kiisi yli kentän, kuni kukkalehto se taas seisoi tyynenä värähyttämättä sarveakaan, kun Hallan ukko sitä lumosi rauhoitusmaanittelullaan: "oaa, oaa, oaa!"
— — — — —