KIHLASORMUS
Tämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja eriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.
Tämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja tunteeton ihminen voi nauraa sille.
Meitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä sulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki itkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.
Kalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä keväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika, syntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija arvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja mielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät sitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.
Ja valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset ostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin hytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla oli taas pohtimista.
Viime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa kuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan harja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin iloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa laskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.
Ja kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia, ja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden nimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai hauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri parahiksi sulhasen nenänpäähän.
Eikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että nenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa asettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli siihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä pohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:
— Tiedätkös, kenellä myöskin on kihlarengas kuonossa? Sonnilla!
— He he he! nauroi onnellinen sulhanen pitäen yhä nokkaansa ylöspäin.
— Sinä olet nyt minun oma mullikkani, hi hi hi!
— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha… hats… ätsh… klotsh… klukk… prätsh… voi taivas sentään… krätsh…!
— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko pelästyen.
— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi sulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa ruokatorvessa… hyvä isä… kraa… kraa… krakakk… ei se tule ylös… kraukk… sinne se meni…
— Lääkärille! huusi morsian. — Heti lääkärille!
Ja lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin äsken pappilaan.
— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt tätä konstia.
Lääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen huusi: yök… yök… mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.
— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä on. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee tehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se kyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa vain päälle…
Seuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen avioliittoon talollisen poika ja karjakko.
Mutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut kullankaivajan alalle…
(1923.)