RAUHANSOPIMUS ASIKKALASSA
Isännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti sitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi vakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on, että tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja kattilasta.
Riidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme vaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari olisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille ja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä. Mutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa ei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa Suomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät asiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin ainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.
Aamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi isäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi isäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat sinne jokseenkin yksiin aikoihin.
Siellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän Asikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät kumpikin omiin tuttavapiireihinsä.
Mutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään lain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille kohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja, ja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös, niin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio ja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin arkkiin.
Aina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja torppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa. Paljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria siis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä takaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa silmäyksillään.
Aina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan syyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi painua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt ei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin keskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä alkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että syrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä ja kesti torpparikin.
Ehtoo tuli.
Silloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle, että milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.
Saivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä, ja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.
Isäntä katsahti salavihkaa torppariin.
Asikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli tulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.
Kaikki riippui nyt torpparista.
Katsahtaako hän vuorostaan isäntään?
Asikkalan käräjäkansa hytisi jännityksestä.
Haa — katsahtipas! Torppari vilkaisi, tosin hieman syrjäkariin isäntään.
Asikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat toisiinsa.
Isäntä katsahti toisen kerran.
— Jo katsoi isäntä toisen kerran! iloitsi Asikkalan käräjäkunta.
Torpparikin vastasi myös tähän silmäykseen.
— Kurrr… vastasi torpparin liivien sisältä.
— Murrr… kuului kaiku isännän tyhjästä vatsasta.
— Suolenne kurisevat, huomautti käräjäkansa. — Lyökää kättä!
Silloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat kättä.
Tähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin vetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen riemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi, puhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.
Tähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin oli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei häiritsisi sisällä olijoita».
(1920.)