JOULURAUHA
Tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva, koliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä suurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja siitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen juna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se oli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta, ja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän sydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle asemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti laskeutua autiolle asemasillalle.
Hevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää päättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko matkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun savukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja paikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan vilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.
Varmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi vastaantulijoitakaan.
Ja sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen edessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla, mustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä taaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa katoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä, hämyisessä tunnelissa.
On kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa olisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin nähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa olemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja siinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena ja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi tajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.
* * * * *
Tunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen jäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen, pimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on painunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat äänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät yhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi, jäljellepäin.
Jossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota, ovat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen maaseutu jouluyön unta.
Ja nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän on tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on todellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta että humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin epätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien, laiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa olevan kyytiukon kanssa.
Kops…
Matkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä hevostaan: no-no-no…
Jäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös päästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta, täältä.
— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa, selittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?
Ilma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja jossakin liikutaan ovessa.
Jouluyö on lopuillaan. Alkaa olla jo melkein aamua.