OMPELUSEURASSA
— Me olemme perustaneet ompeluseuran, ilmoitti rva Siviä Tattari miehelleen Eenokki Tattarille.
— Vai niin, vastasi Eenokki Tattari ja luki edelleen lehteään.
Siviä Tattari oli odottanut, että miehensä sanoisi: »Ketkä 'me'?», mutta kun Eenokki Tattari ei sitä kysynyt, niin jatkoi Siviä Tattari:
— Ompeluseuraan kuuluvat minä ja rouva Tuiska ja rouva Johansson ja rouva Lepponen ja rouva Haalea ja neiti Narukatkes…
— Häh? kysyi Eenokki Tattari, kohottaen päätään.
— Mikä se neiti oli?
— Neiti Narukatkes, toisti rouva Tattari. — Mitä sinä irvistät? Eikö se ole yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin? Yksi voi olla Tattari — ei se nyt sekään mikään fiini nimi ole, vaikka on sukusi ikivanha nimi — ja toinen voi olla Narukatkes. Neiti Narukatkes on erittäin ylevä ihminen ja kotoisin Pohjanmaalta…
— Sen minä kyllä uskon, mutisi Eenokki Tattari. — Jos on kotoisin Pohjanmaalta ja neiti ja nimeltään Narukatkes, niin ei ihminen voi muuta olla kuin ylevä!
— Ompeluseura kokoontuu ensi kerran meillä, jatkoi rouva Tattari.
— Meillä?! huusi Eenokki Tattari. — Kokoontuuko meillä ompeluseura?
— Tietysti, vastasi rva Siviä Tattari kylmästi. — Se kokoontuu vuoronperään jokaisen jäsenensä luona, paitsi neiti Narukatkesin luona, jolla ei ole omaa kotia ja joka asuu pulakistin kanssa.
— Milloin se kokoontuu meillä? kysyi Eenokki Tattari levottomana.
— Tänä iltana kello seitsemän, ilmoitti Siviä Tattari.
— Minä en ole kotona tänä iltana, sanoi Eenokki Tattari kiireesti.
— Kyllä sinä olet kotona! vastasi rouva Tattari ankarasti.
— Minä en ole teidän ompeluseuranne jäsen! huusi Eenokki Tattari. — Menkää hiiteen! Minä olen estetty! Minä olen ylösotettu! Minä muistan juuri, että minulla on tänä iltana tärkeä kokous.
— Sinulla ei ole mitään kokousta, väitti rouva Tattari. — Sinun täytyy olla kotona, lisäsi hän rukoilevalla äänellä.
— Rouva Tuiska ja rouva Haalea tietävät ainakin, että sinä olet aina iltaisin kotona, kun sinä olet niin kiltti mies…
— Minäkö kiltti! huusi Eenokki Tattari, pyörittäen julmasti silmiään.
— Jos sinä menet pois tänä iltana, niin tekee se heti omituisen vaikutuksen… se on ihan selvä mielenosoitus, ja minä saan hävetä silmät päästäni… ja se on sitäkin suurempi häpeä, kun minä olen koko ompeluseuran alkuunpanija…
— Jassoo, sinä! sanoi Eenokki Tattari synkästi.
— Jotakin harrastuksiahan minullakin täytyy olla.
— Harrasta sinä vain, mutta anna minun olla rauhassa! murisi Eenokki Tattari. — Minä annan palttua sinun ompeluseuroillesi ja sinun Narukatkesmuksillesi, enkä minä tahdo olla missään tekemisissä sellaisten juoruakkakuuluisuuksien kuin rouvien Tuiskan ja Haalean kanssa. Minä olen kyllä kotona, mutta minä pysyn omassa huoneessani, enkä rupea pitämään seuraa kaiken maailman kahvisystereille… juoskoot suolle!
— Te miehet olette aina niin hirveän itsekkäitä, valitti rouva Tattari haikeasti. — Eihän sinun tarvitse olla koko ompeluseuran kanssa sitten enää missään tekemisissä, kunhan vain tänä iltana istut pari tuntia mukana kohteliaisuuden vuoksi… varsinkin kun neiti Narukatkes on vielä vieras meidän piirissämme, niin ettei hän oikein voi seurata meidän rouvien keskustelua, niin olisi hyvä, että sinä juttelisit hänen kanssaan, saadaksesi hänet viihtymään.
— Tämä on väkivaltaa… tämä on kotirauhan rikkomista! ähkyi Eenokki
Tattari.
— Se on rikoslaissakin kielletty.
Mutta hänen vastarintansa oli turhaa.
Ja kello tuli seitsemän, ja vieraat alkoivat keräytyä, ja hra Tattarin täytyi olla eteisessä ottamassa heitä vastaan ja lausumassa heidät tervetulleiksi ja auttamassa päällysvaatteita heidän yltään, ja rva Johansson tuli ja rouva Tuiska tuli ja rouvat Lepponen ja Haalea tulivat kuin kaksi lumivyöryä ja vihdoin tuli myöskin neiti Narukatkes.
Rouva Tattari loi mieheensä rukoilevan silmäyksen, esittäessään hänelle neidin, jolla oli tämä harvinainen nimi, mutta tuo silmäys oli aivan tarpeeton, sillä hra Tattarin tähän asti kalseahko ja jäykänlainen olemus muuttui silmänräpäyksessä, kun nuori ja solakka ja siropiirteinen neiti Narukatkes loi häneen ensimmäisen kirkkaan ja iloisen katseen ruskeista silmistään, jolloin hra Tattari alkoi pyörähdellä kuin kissa pistoksissa ja höpötti joitakin sekavia sanoja ja tallasi vasemmalla jalallaan oikean jalkansa varpaille ja sanoi »ai!» ja kumarsi hämillään rouva Tattarille ja sanoi: »anteeksi».
Sitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja kahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella, paljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti Narukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että heillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan olivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se sukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun yrittivät selvittää sitä.
Ja hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein viehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin nuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin paljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei neiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska ja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten toisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia silmänvilkaisuja.
Hra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille koko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta ja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön suureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja kirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja arvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva Tattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä, missä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti kaivattavan ompeluseuran keskuuteen.
Kun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen, milloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.
— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti. — Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin… ja minä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme, voidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.
— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän paljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.