TINAA VALAMASSA
— Tervetuloa meille uudenvuoden aattoa viettämään! sanoi herra Pursula sydämellisellä lämmöllä.
— Niin, teidän täytyy ihan varmasti luvata tulla! huudahti rouva
Pursula innokkaasti.
— Kiitos, kyllä me tulemme, lupasi hra Tikkinen omasta ja vaimonsa puolesta, ja rouva Tikkinen lisäsi:
— Ihan varmasti me tulemme… mutta tuossa tulee meidän vaunumme.
Ja Tikkiset kiiruhtivat Katajanokalle menevään vaunuun, Pursulan lähtiessä kävelemään Kasarmintorille päin.
— Miksi sinä tämän teit? kysyi rouva Pursula uhkaavasti.
— Siksi, että minä tarvitsen sen idiootin, Tikkisen, nimeä lainan uudistukseen, ilmoitti hra Pursula äänellä, joka ei sietänyt vastaväitettä. — Mutta kyllä minä peruutan kutsun, jos sinä otat hoitaaksesi sen lainan!
— Tarkoitatko sinä, että sinä yksin pidät huolen kaikista asioista…?
— Ainakin tuloista… sinä kyllä osaat pitää huolen menoista.
— Eikö naisen ja perheenäidin työ kotona ja kodin hyväksi ole minkään arvoinen…?
J.n.e.
Pienen perhetoran jälkeen palautui sopu ja yhteisymmärrys sillä pohjalla, että Tikkiset ovat kerrassaan ikävää väkeä, Tikkinen itse tavattoman suuri aasi ja rouva Tikkinen narrimainen kana, jolla ei ollut makua eikä hyvää aistia enempää kuin papualaisella kyökkikarhulla, ja joka epäonnistuneilla puvuillaan aiheutti vatsanväänteitä ympäristössään.
Uudenvuoden aattona tulivat Tikkiset lupauksensa mukaan, ja Pursulat ottivat heidät avosylin vastaan, ja rouva Pursula huusi rouva Tikkisen uudesta hatusta, että se oli »shikk» ja hänen uudesta iltapuvustaan, että se oli »sarmaant», ja pyysi sitten anteeksi, että hänen täytyi hetkiseksi poistua, ja juoksi keittiöön nauramaan ja potkimaan ja kertomaan piioille, ettei hän ole elämässään nähnyt sellaista kuvatusta kuin rouva Tikkinen uudessa hatussaan ja leningissään, ja juoksi sitten takaisin saliin ihailemaan rouva Tikkisen uutta pukua ja kysyi, oliko se tilattu suoraan Parisista, vai joko Helsingissä todellakin osataan valmistaa jotakin niin ihanaa.
Hra Pursula painoi hra Tikkisen istumaan mukavimpaan nojatuoliin ja sanoi, että on niin hauskaa jutella kaikessa rauhassa viisaan ja teräväpäisen miehen kanssa, ja ajatteli itsekseen, että eikö Tikkinen mahtanut koskaan edes peilistä huomata, miten tavattoman tylsännäköiset silmät hänellä oli.
Rouva Tikkinen sanoi rouva Pursulalle, että tässä uudessa muodissa on se ikävä puoli, että se salasi vartalon todelliset muodot, mihin rouva Pursula huomautti, että se on monelle juuri eduksi, jolloin rouva Tikkinen kysyi, mitä hän tarkoitti ja rouva Pursula huudahti, ettei hän suinkaan tarkoittanut rouva Tikkistä, ja hra Tikkinen tuli levottomaksi, kun Pursula alkoi vängätä puhetta nykyiseen kireään raha-aikaan.
Hra Tikkinen alkoi klo 11:n tienoissa haukotella ja pulina poislähdöstä, mutta rouva Pursula sanoi, että kuinka voisi tulla kysymykseenkään lähteä pois, ennenkuin on kuultu kellon lyövän kaksitoista, johon Tikkinen vastasi, että kuuleehan hän sen kotonaankin, ja hra Pursula loi puolisoonsa silmäyksen, joka merkitsi, että aasi on aasi uudenvuoden aattonakin, ja huusi sitten, ettei pidä puhua poislähdöstä, ennenkuin tina on valettu.
— Niin, mutta onko tinaa? kysyi rouva Pursula.
— Se kai pitäisi sinun tietää, vastasi Pursula.
— Sinähän lupasit pitää huolen tinan ostosta, sanoi rouva Pursula.
Rouva Tikkinen hymyili nautinnonhimoisesti huomatessaan perheriidan olevan syntymässä, ja hra Tikkinen sanoi, että koska ei ole tinaakaan, niin on parasta jokaisen lähteä nukkumaan.
Mutta hra Pursula muisti, että piirongilla makuuhuoneessa olivat viimevuotiset tinavalannokset, joita nyt voitaisiin uudestaan käyttää, ja kävi noutamassa nämä mystilliset esineet ja käski sisäkön laittaa valkean salin uuniin ja etsiä tinakauhan ja tuoda vettä pesuvadissa.
Kun kaikki tämä oli täytetty, lukuunottamatta sitä, ettei tinakauhaa mistään löydetty, niin että Pursula rouva Pursulan vastalauseista huolimatta kävi noutamassa soppakauhan ruokasalin astiakaapista, ryhtyi hra Pursula valamaan tinaa.
Ensiksi valoi hän rouva Tikkiselle, joka väkisin oli ottanut pitääkseen pesuvatia polvillaan, koska sanoi sulan tinan sähähdyksen vedessä olevan niin hurjan intressanttia ja antavan hänelle huumaavaa hermokiihoitusta, mitä nykyaikainen kulttuuri-ihminen joskus kaipaa (rouva Pursula pujahti eteiseen nauramaan), ja kun kuuma tina sähähti herrasväki Pursulan soppakauhasta pesuvatiin kirkaisi rouva Tikkinen ja oli pudottaa pesuvadin.
Sitten ongittiin jäähtynyt tina vadista ja katseltiin sitä joka puolelta ja annettiin sen luoda varjo seinälle ja koetettiin arvata, mitä tulevaisuuden esiripun takana olevaa asiaa tai tapausta tämä rikkinäinen ja hatara ripellos mahtaisi tietää, ja rouva Tikkinen itse oli sitä mieltä, että se kuvasi hänen elämäänsä kokonaisuudessaan »tuhansine säikeineen ja särmineen ja heijastuksineen ja perspektiiveineen», mutta rouva Pursula oli vakuutettu siitä, että se aivan ilmeisesti esitti rva Tikkisen uutta kesähattua.
Sitten valoi Pursula herra Tikkiselle, jolloin syntyi pitkulainen esine, ja rouva Pursula huudahti, että se on ruumisarkku, minkä johdosta hra Pursula loi puolisoonsa vihaisen ja varoittavan ja rankaisevan silmäyksen ja herra Tikkinen kalpeni ja pyyhki otsaansa ja tunnusteli vaistomaisesti valtimoaan, mutta rouva Tikkinen pelasti tilanteen kääntämällä valannoksen toisin päin ja huudahtamalla:
— Gondooli! Ah, se on gondooli! Niin, meillä on ollut puhetta ulkomaanmatkasta! Me joudumme siis myöskin Neappeliin!
— Nähdä Neappeli ja kuolla, sanoi rouva Pursula.
— Gondooleita ei ole Neappelissa, vaan Venetsiassa, huomautti hra
Pursula, ja rouva Tikkinen huudahti:
— Juuri sitä minä tarkoitinkin, Venezuelaa!
Nyt oli rouva Pursulan vuoro ja hra Pursula pisti soppakauhan jälleen uuniin ja rouva Pursula selitti, ettei hän usko enteisiin, lukuunottamatta unia ja mustia kissoja, ja kun tina oli sulanut, nosti hra Pursula kauhan ja kaatoi tinan pesuvatiin, ja palavan vaatteen käryä tuntui ilmassa, ja rouva Pursula nuuhki ja kysyi mikä palaa, mutta rouva Tikkinen päästi samassa kauhean kirkunan ja kaatoi pesuvadin syliinsä, sillä soppakauhan mukana oli uunista noussut hehkuva hiili ja pudonnut hänen polvelleen ja polttanut reiän hänen eleganttiin iltapukuunsa ja kärvensi nyt hänen polveaan. Onneksi riitti pesuvadista kaatunut vesi pelastamaan hänen polvensakin, ja rouva Tikkinen syöksyi huutaen ylös ja kehoitti miestään seuraamaan itseään ja alkoi itkien ja riidellen ahtaa eteisessä päällysvaatteita ylleen eikä ollut kuulevinaankaan rouva Pursulan kehoituksia, että hän ottaisi jotakin kuivaa ylleen ettei vilustuttaisi itseään, ja sivuutti musertavalla vaitiololla herra Pursulan anteeksipyynnöt ja valittelut, ja sanoi nyyhkyttäen miehelleen, ettei hän enää milloinkaan saa niin onnistunutta iltapukua, kuin mikä nyt tärveltyi… hän tunsi sen vaistomaisesti…
Tikkiset menivät, sanottuaan kylmät ja katkerat jäähyväiset, ja Pursulat palasivat takaisin saliin, jonka uunin edessä oli suuri vesilätäkkö, ja rouva Pursula nosti tinavalannoksen lätäköstä ja huusi:
— Rahaa! Katso kuinka paljon rahaa! Kaikki nuo pienet rakeet merkitsevät rahaa!
— Kyllä tässä rahaa tarvitaankin, sanoi hra Pursula profeetallisesti. —
Nyt ei maksa vaivaa pyytää Tikkistä siihen uudistukseen.
Salin kello alkoi lyödä kumealla äänellä.
Se löi kaksitoista kertaa… uusi vuosi oli alkanut, ja itkevä ja sättivä rouva Tikkinen istui miehineen kuomuautossa, palaneille iltapukuineen ja läpimärkine alaraajoineen.