PETOLLINEN LANKKU
Kusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan itäisestä saaristosta.
Siinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja vielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32 metrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet loiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.
Laituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta tämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.
Laiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli jotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit vasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle, niin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja muljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten helmaan.
Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen ensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva Iida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari, joka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki Pökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi 200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.
Heitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan ja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja ruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi liittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan ja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.
Kusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina olla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään ensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:
— Hopsan — pul… pul… pul…
Viimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat vain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.
— Vanha rouva putos järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.
— Mereen! oikaisi Kusti Pökkelö arvokkaasti.
Harvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään vaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä eroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.
Rouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa ilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat menneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin määrin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan kuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on pistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.
— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään tarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi onnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi varmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen anopin tukkaa.
Yhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta kun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:
— Seis, anoppi nostetaan laiturille… minä hyppään ottamaan vastaan.
Harvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia kainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö laiturille.
Koska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain hänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.
— Nyt putos herra järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.
— Mereen! huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä! lisäsi hän myrkyllisesti.
Harvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä, että hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän kuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:
— Faan!
Kusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta laajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut toisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan jo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä vielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella muistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua tekstiä.
Kun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin jalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei talousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:
— Hi hi hi!
— Mari ei saa nauraa! sanoi rouva Iida Pökkelö äkäisesti.
— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti — ainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.
Mutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä muistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta pellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä, luonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:
— Ha ha ha ha haaa…
Silloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella sillä vävypoikaansa ympäri korvia.
Läiskis… läiskis… läiskis.
Sitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori kotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.