RATAVARTIJAN PUHELIN
Ratavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita toimeensa kuuluvia tehtäviä.
Ratavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja toinen huone.
Toisessa huoneessa on ratavartijalla puhelin.
Se ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin muutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin maassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.
Muutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka oli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan puhelin soida.
Ratavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa tavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.
Puhelin soi yhä.
Pirrrrrrr….
— Kylläpäs se jaksaa veivata, ihmetteli ratavartija.
— Ikäänkuin ei tässä vähemmälläkin kuulisi.
Ratavartija tarttui valmiiksi kuulotorveen, mutta puhelimen kello kilisi yhä.
— Kuka kumma se nyt sillä tavalla soittaa? ihmetteli ratavartija.
Puhelin kilisi.
Ratavartija raapi suuttuneena päätään. Kilisi kilisemistään.
— Sehän on hullu… tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä minä sen…
Ratavartija koetti keskeyttää kilinän, mutta eihän se auttanut.
Heti kun hän päästi irti kellosta pärisi se taas kuin villitty.
Puhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi ratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.
Mutta puhelimesta ei kuulunut vastausta.
Ei äännähdystäkään.
Ratavartija karjui uudelleen ja kuunteli sitten taas.
Ei äännähdystäkään.
Ratavartija veivasi nyt itse puolestaan ja kysyi keskuksesta sangen kiukkuisella ja riidanhaluisella äänellä, kuka konna hänelle niin häpeämättömästi soitti?
— Teillekö soitti? kysyi uninen ääni keskuksesta. — Ei teille ole kukaan soittanut.
Ratavartija huusi, ettei hänen puhelimensa viimeisen puolen tunnin kuluessa ole muuta tehnytkään kuin soinut. Tottakai hän sen nyt tietää!
— Jaa, ei meiltä ainakaan ole soitettu minnekään kahteen tuntiin, sanoi uninen ääni venytellen ja katkaisi puhelun.
Ratavartija keskusteli asiasta vaimonsa kanssa.
— Mikähän tälle meidän puhelimelle tuli?
— Kai se oli vain joku semmoinen kohtaus, arveli vaimo.
— Hm.
Myöhään illalla tuli äkkiä lyhyt, mutta kiivas soitto.
Nytkään ei ratavartija saanut mitään vastausta. Eikä myöskään keskuksessa tiedetty mitään.
Ratavartijan perheessä pohdittiin asiaa, mutta selitystä ei keksitty.
Seuraavana päivänä, taas siinä iltahämärissä — tämä nimittäin tapahtui jo viime talvena — oli pari naapurin emäntää vieraisilla ratavartijan perheessä, ja ratavartijan emäntä kertoi selittämättömistä puhelinsoitoista.
Toiset emännät sanoivat, että kyllä se taitaa olla eri soittaja, joka sillä tavalla kilisyttää…
Saa sitten nähdä, mitä se merkitsee ja kenelle merkitsee…
Mutta totta vissiin se jollekin jotakin merkitsee. — —
Ja keskustelu painui aavemaisille aloille.
Silloin —.
— Pirrrrr…
Sitä tuli ja tuli.
— Siinä se nyt on taas! huomautti ratavartijan emäntä.
— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä yhteen.
— Eikä se lakkaa olleskaan! totesivat he hetken kuluttua.
Hetket kuluivat.
Puhelin soi.
Ajanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta ikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.
Syntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin tuo kauhea kilinä.
Ratavartija ei ollut kotosalla, mutta hänen vaimonsa meni puhelimeen.
Tietysti ei sieltä nytkään kuulunut mitään.
Naapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin metsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin vaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas…? kysyi ratavartija kotiin tultuaan silmäten puhelimeen.
Hänen vaimonsa nyökäytti myöntävästi päätään.
— Hm, sanoi ratavartija.
Käytiin siitä levolle.
Lie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin äkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi…
Onko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan kertomuksen »astraalikellosta»?
Luultavasti ei.
Joten siis emme tahdo verrata siihen.
Tällä kertaa soi puhelin koko yön. Aamupuolella klo 2 peitti ratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon koivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin äkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä, selvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi puoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.
Puhelin pärisi yön ja aamun ja koko seuraavan päivän.
Se ei pysähtynyt kertaakaan edes henkeään vetämään.
Kylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu ylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei vain sano asiaansa.
Yksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen omin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten kovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten syynä olla.
Ratavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen syystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.
Vika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja kyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.
Eräät vanhat ja viisaat kyläläiset kuitenkin hymähtivät merkitsevästi:
— Hm, saahan sitä niin sanoa, mutta…
Ratavartija harrastaa nykyisin lämpimästi langatonta puhelinta.