SONNI JA HERRA
Kylään oli tullut kesälomalle nuori herra Helsingistä.
Hieno herra…
Hän asui kylän suurimmassa talossa, sillä hän oli isännän sisarenpoika.
Hänellä kerrottiin olevan paikka jossakin konttorissa.
Varmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin korkea ja isopalkkainen virka.
Sillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys yksinkertaisessa maalaiskylässä.
Olihan siellä ennenkin herroja nähty, mutta ei vielä näin hienoa.
Ei edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle muotileijonalle vertoja.
Housutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka mitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja housunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.
Ja kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno keppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen nuollut.
Partansakin kuului ajelevan joka päivä!
Sitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta, mutta totta se sittenkin oli.
Kun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai sunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:
— Hö hö hö!
Nuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei saavuttanut sanottavaa menestystä.
Se oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin pääkaupungissa.
Mutta hän oli aivan liian hieno täällä. Siinä syy.
Kylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen noli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi sanoa.
Näin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat mielenkiinnottomiksi.
Hän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti aseman kokonaan.
Tulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän tosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.
Neiti tuli asumaan naapuritaloon.
Kahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen tunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä asioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.
Illalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun palvelustytöt lypsivät lehmiä.
— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi neiti.
— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti hihittäen herrasneidin kysymykselle.
— Ai kuinka intresanttia! huudahti pankkineiti. — Onko sillä nimikin?
— Onhan sillä… sen nimi on Taavetti, ilmoitti tyttö lypsynsä lomassa.
— Taavetti? Ai kuinka hauska nimi! Onko se vihainen?
— Ei se vihainen ole…
Ja kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään mennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.
Taavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti hartaita mulkosilmiään.
— Pelkäättekö te sonneja? kysyi neiti sitten kavaljeeriltaan.
Nuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä, hieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on tiikerien ampuminen Indian viidakoissa.
— Minäkö? hymähti hän.
Ja vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli aidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä naamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin päästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia, kepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun näyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.
Äkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin ikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti, mutta laskeutui sitten nopeasti alas.
Onneksi putosi hän pehmeälle.
Navetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa, jota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.
Se pelasti nuoren herran loukkaamasta itseään.
Taavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun Taavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän salakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli päänsä.
Taavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli kadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen suomalaiskansallinen maatiaissonni.
Herraa ja hänen pukuaan putsattiin sitten tuvan puolella tuntikausia.
Seuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa, joten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.