DANIEL HJORT.
Totuutta haudan reunall' lausutaan;
Siis kuulkaa kurjan, hyljätynkin ääntä, —
Tuon hyljätynkin, jonka kasvatusta
Komean loistoisuuden nöyräks orjaks
Pidettiin täysin taattuna. Senvuoksi
Tielt' otettiin ma, senvuoks kirjatyössä
Mun voiman' uuvutettiin, tehtiin heikoks
Mun suoneni, pois miekka kiellettiin,
Ja käten' orjaks vapisevaks pantiin
Kevyisen höyhensulan palvelukseen.
Epäilyyn, penseyteen, epätoivoon
Mä kasvatettiin; ja kun hylky tilaan
Näin saivat mun, niin kerskuin loistoaan
Mun kurjaan halpuuteeni vertasivat. —
Nyt luoksen' arvaamaton vieras sai.
Tuon vanhan vaimon muistatten te kai;
Hän poikaans' etsi teidän joukostanne,
Viimeistä lasta kansan sortamanne.
Sen vei hän oman isän haudan luo,
Ja mestauslava oli hauta tuo.
Hän teidän kanss' on loistoss' elänyt,
Kun veljens' unhoitetut, hyljätyt
Raudoissa tuskiansa vaikersivat,
Kun vapautt', oikeutta puolustivat.
Hän teitä vihaa hamaan kuolohon,
Ja poika tuo, — hän tässä kahleiss' on!
JUHANI FLEMING.
Vait!
SIGRID.
Kova onni.
JUHANI FLEMING.
Valhetta!
SIGRID.
Ei, kuule!