XXVI
STYLERIN HAVAINTOJA
Sillä aikaa kun Smith matkasi Weymouthiin, meni Styler, jonka aika ei ollut niin täpärällä, verkkaisesti asuntoonsa, pani uskollisen moottoripyöränsä kuntoon ja lähti aikanansa hupaiselle ilta-ajelulle pitkin Surrayta. Hänellä ei ollut erikoista syytä saapua Lynneen ennen pimeän tuloa, ja sen mukaisesti lian eteni etelään päin kohtuullista vauhtia. Ajan runsaus myöskin viekoitteli Stylerin matkansa puolivälissä poikkeamaan miellyttävään, tien ohessa olevaan majataloon Dorkingin läheisyydessä ja tilaamaan tuopin vaahtoavaa, karvasta olutta; ja kun hän rakasti todellista maalaisluontoa ja raitista ilmaa, vei hän tuoppinsa kapakan pihalle ja istuutui rakennuksen vinoruutuisten ikkunoiden ja heiluvan nimikilven alle sijoitetulle penkille. Ja istuessaan tummenevassa hämärässä, keskustellen ystävällisesti erään tavarankuljettajan kanssa, joka juotti hevosiaan altaasta, hän huomasi Lontoosta päin etelää kohti kiitävän siron auton. Se suhahti majatalon ohitse vinhaa vauhtia ja oli kadonnut yhdessä sekunnissa. Mutta Stylerillä oli erittäin terävät silmät, ja hän oli tuntenut komeassa autossa istuvista henkilöistä toisen rouva Rentoniksi. Mutta hän oli hyvillään nähdessään, ettei rouva Renton tuntenut häntä aikaisemmin samana päivänä Darrell Tressin asunnossa kohtaamansa seurueen neljänneksi jäseneksi. Rouva Renton ei itse asiassa vilkaissutkaan majataloon eikä sen penkillä istuvaan oluenjuojaan; ohi kiitäessään hän innokkaasti keskusteli kumppaninsa kanssa. Ja Styler pani merkille, että hänen puhetoverinsa oli pitkä, vanhahko herra, joka ulkonäöstä päättäen oli tai oli ollut armeijassa.
Styler tyhjensi oluttuoppinsa vähääkään hätäilemättä, mutta noustuaan jälleen pyörälleen hän kiihdytti nopeuttaan. Pimeä alkoi olla käsissä, kun hän ajoi Lynnen Vaakunan tallipihalle, sijoitti koneensa vaunuvajaan ja meni tarjoiluhuoneeseen tilaamaan yösijaa. Siellä hän viipyi muutamia minuutteja, tarinoiden isännän kanssa; sitten hän vihjasi, että hänen oli suoritettava pieni asia kylässä, ja lähti pimeään ulko-ilmaan. Isäntä luuli Stylerin aikovan poliisiasemalle, mutta vaikka Styler kääntyikin siihen suuntaan, poikkesi hän pian toisaalle. Jos joku olisi seurannut hänen jälkiään, olisi hän huomannut niiden monien mutkien ja koukeroiden jälkeen vievän rouva Rentonin asunnon, Warrenin, läheisyyteen.
Kuten hyvin monilla muilla ihmisillä, jotka ovat antautuneet tällaisiin tutkimuksiin, ei Stylerilläkään ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hänellä oli hyvä usko sattumaan; hän uskoi varmasti, että ilmenisi jotakin, mistä olisi hänelle hyötyä ja etua. Aluksi hän luikerteli käärmeen tavoin rouva Rentonin rauhaiselle pihalle ja silmäili taloa pensaan suotuisesta piilosta. Sekä ylä- että alakerrassa oli valaistuja ikkunoita, mutta koska kaikki verhot olivat tiiviisti suljetut, oivalsi Styler pian, ettei hän saisi kovinkaan hyvää tilaisuutta tirkistää sisälle. Se oli harmillista, koska hän oli toivonut näkevänsä rouva Rentonin kumppanin läheltä. Hänen sitten aprikoidessaan, mitä hänen pitäisi ensinnä tehdä, avautui eteissalin ovi, ja sisältä tulvivassa valossa Styler näki rouva Rentonin ja hänen kanssaan autossa istuneen miehen astuvan ulos ja lähtevän ripeästi kävelemään erästä sivukäytävää myöten. Minuutin kuluttua hän kuuli puutarhaportin salvan kalahtavan ja sitten askelia kovalta maantieltä. Vielä toisen minuutin kuluttua hän oli kiskaissut kengät jalastaan, pujahtanut pois pensaikosta ja seurasi askelten ääniä turvallisen välimatkan päässä.
Hänen edellään olevat henkilöt nousivat rinnettä ja astelivat raittia pitkin Lynne Courtin puistoa ja kartanoaluetta ympäröivää metsikköä kohti. Styler arveli rouva Rentonin kumppaneineen ehkä mielivän sinne; ja minne tahansa he menisivät, sinne veisi hänenkin matkansa. Mutta ennenkuin hän ennätti sen enempää pohtia sitä seikkaa, kääntyivät hänen vainuttavansa syrjään ja lähtivät metsäpolkua pitkin suoraan sitä syrjäistä majaa kohti, jossa Samuel Pegge asui.
Stylerin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tämä, mietti hän itsekseen, tämä oli jo jotakin; tämä oli oikein todellinen seikkailu! Vierailulle Samuel Peggen, toiselta nimeltä Septimus Philcoxin, luokse myöhänlaiseen illalla ja salakähmäiseen tapaan — hyvä! Jospa hän nyt vain voisi muuttua hengeksi, joista kuulee puhuttavan, tunkeutua kenenkään näkemättä majaan ja olla saapuvilla alkavassa keskustelussa, kuullen kaikki, mitä puhuttaisiin! Oi, sepä olisi todellakin ihana, oivallinen temppu! Mutta koska Styler oli olennaisen aineellinen, oli sellainen mukava menettely kerrassaan mahdoton toteuttaa ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli tehdä, mitä voi — niissä oloissa.
Styler tunsi Peggen kotoisen järjestelyn kyllin hyvin tietääkseen tämän kelpo herrasmiehen asuvan yksin. Hänen taloudestaan huolehti muuan kylän vaimo, joka saapui kello kymmenen ja poistui kello viisi, joten Pegge vietti iltansa yksin. Senvuoksi ei hänen, Stylerin, olisi kovinkaan vaikeata tarkastella majan ympäristöä. Ja kuultuaan, että rouva Renton kumppaneineen päästettiin sisälle, hän jätti kenkänsä polun vieressä kasvavan, mukavan rautatammipensaan alle, sujahteli puulta puulle, pensaalta pensaalle ja vihdoin hiipi kuistille silmäilläkseen varovasti ikkunasta ainoaan valaistuun huoneeseen.
Sen ikkunan edessä ei ollut muuta kuin huolimattomasti vedetty pitsinen verho, ja pysytellen tarkoin pylvästön varjossa näki Styler tarkoin ja esteettömästi huoneen ja sielläolijat. Pegge näytti olleen nauttimassa illan rauhasta vieraittensa saapuessa häiritsemään häntä. Takassa roihusi kirkas valkea, pesälaa'an lähelle oli vedetty lepotuoli ja keskelle lattiata sijoitetulla pöydällä oli karahvi, suihkupullo ja tupakka-astia. Samalla pöydällä virui myöskin kasa kuvalukemistoja ja sanomalehtiä sekä keltaselkämyksinen romaani, jonka Pegge ilmeisesti oli viskannut kädestään alassuin pöydälle, kun ovelle kolkutettiin.
Huoneessa olevat kolme henkilöä olivat jo syventyneet keskusteluun, kun Stylerin onnistui saada heidät näkyviinsä. Rouva Renton istui lepotuolissa, josta Pegge oli juuri noussut; hänen kumppaninsa istui toisessa pöydän toisella puolen. Pegge seisoi ruusupuinen piippu kädessään uunimatolla heidän välissään. Hän kuunteli hyvin tarkkaavasti toisen miehen sanoja, ja Styler kiroili talon rakentajaa liian hyvästä työstä. Se ei ilmeisestikään ollut hutiloimalla valmistettu rakennus, sillä ikkuna sopi puitteisiinsa tiiviisti, eikä ainoatakaan ääntä tunkeutunut raoista hänen korviinsa. Ja vaikka hän tähyili ja odotti runsaasti puoli tuntia, ei hän kuullut mitään eikä nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sisälläolijat näyttivät pohtivan jotakin — jotakin vakavaluontoista, päättäen heidän kasvojensa ilmeistä. Milloin puhui rouva Renton, milloin hänen kumppaninsa, milloin Pegge. He näkyivät olevan perin hyvissä väleissä; vanhahko herrasmies hyväksyi Peggen tarjouksen ja otti lasin wiskyä ja soodaa käteensä ja viritti sikaarin laatikosta, jonka Pegge otti tulisijan yläpuolella olevalta hyllyltä. He näyttivät tosiaankin olevan hyvin ystävällisiä toisilleen, ja uudelleen Styler sadatteli talon rakentajaa.
"Toivottavasti hänen saamansa vuokra ei riitä korvaamaan niitä menoja, jotka hän kulutti tähän kirottuun paikkaan!" tuumi Styler. "Jos hän vain olisi käyttänyt tuoretta puuta kyhätessään tämän kirotun ikkunan puitteita, olisi siinä nyt sellaisia halkeamia, joihin voisi työntää sormensa, ja silloin kuulisin, mitä nuo kolme puhelevat. Mutta nyt en erota edes kärpäsen surinan vertaa! Joka tapauksessa he keskustelevat jostakin vakavasta — sen erotan heidän kasvoistaan."
Puolen tunnin kuluttua Peggen vieraat nousivat seisomaan ja aikoivat nähtävästi lähteä, ja senvuoksi Styler pujahti portille, otti kenkänsä ja piiloutui tien ohessa kasvavaan pensaikkoon. Pian rouva Renton ja hänen kumppaninsa tulivat majasta ja lähtivät kotiin päin, ja Styler herkisti korviaan, toivoen heidän lausuvan jonkun valaisevan huomautuksen mennessään hänen ohitseen. Mutta he astelivat polkua alaspäin äänettöminä; miehen polttaman sikaarin hieno tuoksu haihtui; askelten ääni häipyi, ja Styler oli yksin keväisessä yössä.
Oltuaan jonkun aikaa kahden vaiheilla hän lähti verkalleen Warrenia kohti. Hän ei ollut likimainkaan tyytyväinen, vaikka olikin lisännyt tietovarastoonsa hyvin mielenkiintoisen havainnon. Oli varmasti jotakin — kenties hyvinkin paljon — että hän oli saanut selville rouva Rentonin kumppaneineen olevan ystävällisissä ja läheisissä suhteissa entisen rikosvangin, aikoinaan kuuluisan Imperial Splendour Development and Enterprise Societyn esimiehen ja toimitusjohtajan, kanssa. Äkkiä Styler hätkähti — melkein hypähti kengissään, jotka hän oli hyvin miettivänä vetänyt takaisin jalkaansa.
"Hitto!" huudahti hän hiljaa. "Hitto soikoon! Tietystikään he eivät tiedä, kuka se vanha veitikka on! He eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox! Luonnollisesti eivät! — Rouva Renton pitää sitä vanhaa veijaria vain naapurinaan. Mutta sittenkin olen valmis vannomaan, ettei tämäniltainen käynti ollut pelkkä ystävällinen vierailu. Ei sinnepäinkään! Se oli totisesti vakava, asiallinen haastattelu! Mitä se koski? Tulimmaista! Tuhannen tulimmaista! Mitä se koski?"
Juuri silloin Styler huomasi olevansa Warrenin portin kohdalla. Hänen mieleensä juolahti äkkiä loistava ajatus; hän työnsi oven auki, astui pihalle, käveli päättävästi pääovelle ja soitti kelloa. Hän kuuli sen kimeän kilinän kaikuvan hiljaisessa talossa. Seuraavalla hetkellä hänen eteensä ilmestyi siisti sisäkkö, joka katseli häntä silminnähtävästi ällistyneenä.
"Onko rouva Renton kotosalla?" tiedusti Styler. "Sepä hyvä — kiitos. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti kysyä häneltä, ottaisiko hän puheilleen herra Stylerin, herra Smithin sihteerin? Ilmoittakaa hänelle, että olen tullut Lontoosta tapaamaan häntä."
Palvelijatar painoi vaivoin tämän sanoman mieleensä, kehoitti Styleriä astumaan sisälle ja katosi eteissalin oikealla puolella olevaan huoneeseen, jonka ikkunasta Styler oli talolle saapuessaan nähnyt loistavan valoa. Pian hän palasi, pyytäen vierasta tulemaan sisälle, ja Styler, joka jo oli valmistautunut esittämään aikomaansa osaa, astui eteenpäin kohtaamaan rouva Rentonia, joka oli tullut huoneen ovelle hyvin kummastuneen näköisenä.
"Hyvää iltaa, rouva", alkoi Styler tuiki itsevarmana ja luottavana. "On ikävää, että vaivaan teitä näin myöhään, mutta mieleemme johtui teidän lähdettyänne eräs kysymys —"
Rouva Renton viittasi häntä astumaan sisälle ja sulki oven tultuaan itse jälessä. Hän osoitti vanhahkoa herrasmiestä, joka nyt oli lopettanut Peggen tarjoaman sikaarin ja valitsi parhaillaan uutta vanhanaikaisesta kotelosta, mutta keskeytti puuhansa, kiinnitti monokkelin oikeaan silmäänsä ja tuijotti Styleriin uteliaana.
"Veljeni, majuri Esmondhaugh, josta kuulitte minun puhuvan tänään", esitteli rouva Renton. "Majuri Esmondhaugh tietää hyvin, mitä herra Tressin luona tänään tapahtui, herra Styler, joten voitte puhua hänen kuultensa. Mistä on kysymys — ja mistä tiesitte minun olevan täällä?"
"Tiedustin hotellistanne, madam, ja kuulin teidän lähteneen maaseudulle", vastasi häpeilemätön Styler. "Ja kun meidän oli kysyttävä teiltä paria tärkeätä seikkaa, hyppäsin moottoripyörälleni ja ajoin tänne. Ensinnä neiti Brockin luona käyntinne, rouva Renton", jatkoi hän, istuutuen emännän osoittamalle tuolille. "Saattaisitteko, madam, virkistää muistianne, kylliksi muistaaksenne, sattuikohan mitään — — jotakin pikku seikkaa — mikä herätti tai mietittyänne herättäisi teissä ajatuksen, että neiti Brock narrasi teidät sinne — narrasi, huomatkaa! — kohtaamaan jotakuta!"
Rouva Renton, joka oli silmäillyt vierastaan hyvin uteliaana, säpsähti.
"Sitä en ole ajatellut", virkkoi hän miettivästi. "Mutta kerroinhan teille, että hän kävi vähäväliä ikkunan ääressä tähyilemässä kadulle. Se olisi saattanut merkitä sitä, mihin viittasitte."
"Entä se — nimitämmekö sitä rauhattomuudeksi, madam? — näyttikö se — asettuvan hänen saatuaan mainitsemanne sähkösanoman?" kysyi Styler. "Nämä tuntuvat epäilemättä pikku seikoilta, mutta ovat hyvin tärkeitä."
"Saatuaan sähkösanoman", vastasi rouva Renton, "hän yksinkertaisesti pyysi minua — kuten kerroin — menemään tieheni."
"Juuri niin, juuri niin!" äänsi Styler, ravistaen päätään salaperäisesti. "Se luonnollisestikin selittää sen — toinen henkilö ei tullutkaan. Ette kai voi vaivata muistianne siinä määrin, että muistaisitte hänen kertaakaan vihjanneen — jonkun kolmannen henkilön saapumiseen?"
"Vaivaamatta muistiani voin vakuuttaa teille, ettei hän sitä tehnyt!" vastasi rouva Renton jyrkästi. "Siitä olen ehdottoman varma."
Styler nousi pystyyn ja pudisti päätään vieläkin salaperäisemmin.
"Niinpä niin, niinpä niin, madam!" virkkoi hän. "Niin — tietenkään hän ei sitä tehnyt, rouva Renton, ei tehnyt! Aikoi tuottaa teille yllätyksen, madam — siinä se. Niin juuri, tietysti!"
"Minkälaisen yllätyksen?" tiedusti rouva Renton.
Mutta Styler kohoili kättään torjuvasti.
"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi hän, hymyillen ovelasti. "Valtiosalaisuuksia, ymmärrättehän, madam. Tärkeätä kuitenkin on, että jotkut merkit — kovaonnisen naisen usein toistunut ikkunasta tähyäminen — osoittavat hänen odottaneen jotakuta."
Sitten Styler kumarsi ja poistui, vastaukseksi rouva Rentonin kyselyyn selitettyään yöpyvänsä Lynnen Vaakunaan. Ja siihen majataloon hän lähtikin suoraapäätä heti Warrenista päästyään. Sinne jouduttuaan hän istui puoleen yöhön saakka valveilla pakisten isännän kanssa. Maata pannessaan hänellä oli lohdullinen tieto siitä, että hän oli saanut selville useita tärkeitä seikkoja, joilla hän voisi ilahduttaa Smithin korvia viimemainitun palattua omalta retkeltään.