XXVII
ESMONDHAUGHIEN SUKUTAULU
Styler, joka mielellään nautti elämästään, milloin vain ammatilliset tehtävät saattoivat hänet maaseudulle, virui seuraavana aamuna vuoteensa lavendelituoksuisten raitien välissä verrattain myöhään. Sen jälkeen hän kulutti aikaansa, kuten hän nimitti aitomaalaisen liikkiö- ja muna-aamiaisen kimpussa lähes kello yhteentoista. Hän oli suorittanut kaikki tehtävänsä, ja hänellä oli useita tunteja vapaata aikaa, ennenkuin hänen sopimuksen mukaisesti oli mentävä tapaamaan esimiestään tämän toimistossa Pumppu-pihassa. Ja koska maaseutu häntä viehätti, päätti hän tehdä mutkan palatessaan Lontooseen. Hän poikkeaisi Dorkingiin ja sieltä Reigateen, ehkäpä aina Sevenoaksiin saakka, levähtäen silloin tällöin tiepuolessa olevissa majataloissa, jotka tehosivat hänen luonteessaan piilevään, kehittymättömään taiteelliseen vaistoon. Päivä oli kaunis, tiet olivat hyviä, ja hyvällä moottoripyörällä saattaa seitsemässä tunnissa katkaista pitkän matkan. Ennenkuin kirkonkello löi kaksitoista, maksoi Styler senvuoksi laskunsa, sanoi jäähyväiset isännälle, jolle hän leikillisesti huomautti, ettei hänen saapumisestaan pitäisi koskaan kummastua, ja lähti itään päin. Mutta kiitäessään kylän raitilla hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että tuntuisi säädyttömältä ja epäkohteliaalta, jollei hän kävisi poliisiasemalla tervehtimässä komisariusta. Niinpä hän pian seisautti koneensa, minkä jälkeen hänet kohta opastettiin arvoisan poliisimiehen pyhättöön.
Komisarius, joka käsitteli monenlaisia sinisiä papereita, ojensi kätensä ja salli tuikeiden piirteittensä laueta virnistykseen.
"Omituista! Ajattelin juuri teitä", virkkoi hän. "Mietin, että minulla olisi jotakin kertomista teille, kun ensi kerran tapaamme, nähkääs."
"Nyt on se ensi kerta", vastasi Styler. "Aina valmis kuulemaan uutisia."
"Muistattehan sen intialaisen helyn — taikakalun, muistokorun, tai mikä se lieneekin", jatkoi komisarius, "kultaisen vehkeen".
"Kyllä muistan", myönsi Styler. "Entä sitten?"
"Olen saanut selville, kenen se on", ilmoitti hänen puhetoverinsa, virnistäen taaskin. "Lyhyesti sanoen, hän on saanut sen takaisin. Ja minä — nimittäin me — olemme saaneet tuon!"
Hän osoitti kirjoituspöytänsä eristettyä osaa, jossa oli uudenuutukainen Englannin Pankin seteli kirjepainimen alla. Rauhallisesti ja kursailematta Styler nosti painimen syrjään ja katsoi, kuinka suuri seteli oli.
"Viisipuntanen, kas vain", huomautti hän. "Palkkioksi kaiketi? Ohoo!
Entä kelle se hely sitten kuului tai kuuluu?"
"Majuri Esmondhaughille — rouva Rentonin veljelle", vastasi komisarius. "Hän on sotilashenkilö — lienette nähnyt hänet näillä main. Hän oli täällä Kestevenin murhan tapahtuessa."
"Ahaa, varmasti olen hänet huomannut", virkkoi Styler huolettomasti. "Kookas mies, harmaat viikset. Niinkö — se on siis hänen? No niin, viitonen lienee teille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle hyvänsä, ja onhan kaikesta aina jollekulle jotakin hyötyä."
"Niin, meitä on kaksi tai kolme jakamassa tuota", sanoi komisarius. "Majuri Esmondhaughin se hely on. Hän kävi täällä noin tunti sitten. 'Kuulkaahan!' alkoi hän. 'Ollessani tuonnottain täällä sisareni luona kadotin kellonperistäni helyn — pienen, kultaisen, kaiverretun korun — ja lupaan palkkion sen löytäjälle, lupaan viisi puntaa!' sanoi hän. 'Se oli muisto. En tiedä, mihin sen pudotin', sanoi hän. 'Se on saattanut tapahtua tuolla raitilla tai Warreniin vievällä kujalla tai jollakin Lynne Courtin puiston metsäpolulla — kävelin siellä tunnin tai pari sinä iltana. Voitteko panna kylään nähtäväksi pari ilmoitusta, joissa luvataan viiden punnan löytöpalkkio?' sanoi hän. 'Tahtoisin kovin mielelläni sen takaisin — se oli muisto', sanoi hän uudelleen. Sen enempää vitkastelematta minä senvuoksi otin korun esille ja ojensin sen hänelle. Ja olipa hän totisesti hämmästynyt. 'Mistä sen löysitte?' sanoi hän. 'Eräältä Lynne Courtin polulta tutkiessamme murhaa', sanoin minä. 'Ahaa, niinpä niin!' sanoi hän. 'Olin niillä seuduin kävelemässä juuri sinä iltana', sanoi hän. Ja sitten hän huomautti, että tämä viitonen oli meidän, ja pisti sen tuohon, kauniisti kylläkin, ja siinä se on. Kuten näette, ei siinä helyssä siis sittenkään ole mitään salaperäistä", lopetti komisarius. "Perin selvä juttu. No, entä mitäs teille kuuluu? Otaksuttavasti olette ollut täällä tutkimusmatkalla?"
"Minulta unohtui eräs esine tänne viimeksi täällä käydessäni", valehteli Styler. "Eipä minulla erikoisia uutisia ole. Ovatko lontoolaiset virkaveljenne jo käyneet täällä tiedustelemassa neiti Brockin jutun tähden?"
"Eivät vielä", vastasi komisarius. "Mutta otaksun heidän sen tekevän.
No — mitä arvelette? Oliko se saman käden työtä?"
"Jos minun pitäisi selittää teille mitä ajattelen", virkkoi Styler, "viipyisin täällä koko päivän. Sen kuitenkin sanon, että lopuksi saamme kaikki suuren yllätyksen. Ja onpa hauska, että voitte hyvin ja hyvää jatkoa! Minun on mentävä tapaamaan esimiestäni."
Mutta ennen sitä kohtausta Styler oli miettinyt asioita kelpo tavalla ja oli täysin valmis pohtimaan niistä selostettuaan ne Smithille Pumppu-pihan rauhallisessa toimistossa. Smith oli kuunnellut äänettömänä ja tarkkaavana ja oli innokas tekemään kaikesta lyhykäisen luettelon.
"Ja nyt, Styler", virkkoi hän, vetäen eteensä paperiarkin ja alkaen kirjoittaa, "pannaanpa suppeasti muistiin, mitä tiedämme kuulustelujen ja teidän havaintojenne nojalla. Pistän ne paperille — tuntuu niin varmalta nähdä asiat kirjoitettuina, vaikka paperi heti senjälkeen joutuisikin tuleen tai paperikoppaan.
"1:o. Tiedämme majuri Esmondhaughin olleen Lynnessä Kestevenin murhayönä.
"2:o. Tiedämme hänen sinä yönä tai iltana liikkuneen Lynne Courtin metsässä ja pudottaneen siellä korun, jonka katoamista hän ei lainkaan salaa.
"3:o. —"
"Tuossa toisessa kohdassa on eräs pykälä", keskeytti Styler. "Minkä tähden majuri ei ilmoittanut katoamisesta heti? Miksi hän vitkasteli ja kertoi siitä poliiseille vasta useita päiviä myöhemmin? Johtuiko hänen menonsa poliisien puheille jollakin tavoin siitä, että minä kävin eilen illalla hänen sisarensa luona?"
"Suoraan sanoen, Styler", virkkoi Smith, "teidän pitäisi saada koko joukko enemmän tietoja majuri Esmondhaughista".
"Suoraan sanoen, sir", vastasi Styler, "meidän on saatava koko joukko enemmän tietoja sekä majuri Esmondhaughista että rouva Rentonista — molemmista! Totisesti — meidän on!"
"Hyvä, hyvä — myönnän sen", sanoi Smith. "Ja — me saamme. Sillä — jatkaaksemme:
"3:o. Nyt tiedämme, että rouva Rentonin, majuri Esmondhaughin ja Samuel Peggen — toisella nimellä Septimus Philcoxin — kesken on joku salaisuus."
"Onko se salaisuus — vaiko liikeasia — vaiko jotakin ihan viatonta?" tokaisi Styler. "Olen miettinyt sitä joka suuntaan. He saattoivat mennä tapaamaan sitä vanhaa veitikkaa monesta syystä. Yhdestä seikasta olen varma, herra Smith — he eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox."
"Kuinka niin?" kysyi Smith.
"Koska olen varma siitä, että majuri Esmondhaugh on herrasmies ja kunnianmies — näyttää ainakin siltä", vastasi Styler, "enkä jaksa käsittää herrasmiestä, joka ottaa vastaan wiskyä ja soodaa ja sikaarin entiseltä rikosvangilta. Ymmärrättekö?"
Smithin silmät tuikahtivat kultasankaisten silmälasien takaa.
"Septimus Philcox, Styler, poikaseni", sanoi hän, "oli aikansa joustavimpia ja miellyttävimpiä herrasmiehiä. Vielä nytkin hyvin monet ihmiset uskovat, että häntä kohdeltiin perin huonosti ja että, jos laki olisi antanut hänen olla rauhassa, hän olisi hoitanut Imperial Splendour-yhtymän asiat ja hankkinut osakkaille tavattomat voitot. Majuri Esmondhaugh — palveluksesta eronneet sotilashenkilöt ovat tunnetusti omituisia, minkä seikan salaperäistä syytä kukaan ei ole koskaan selittänyt — saattaa olla sellainen osakas, joka edelleenkin syvästi luottaa Septimukseen. Mutta sanonpa teille erään asian, Styler — eräästä pienestä seikasta meidän olisi otettava selkoa — nimittäin siitä, mitä väkeä majuri Esmondhaugh ja hänen sisarensa, rouva Renton, ovat. Heistä emme tiedä mitään! He saattavat olla väärillä teillä liikkuvia ihmisiä, mikäli me tiedämme. Katsotaanhan! Mitä hakemistoja meillä on täällä, Styler? Mitä teillä on huoneessanne?"
Styler nousi ja katosi omaan pyhättöönsä, jossa hän alkoi etsiä tietokirjojen täyttämältä hyllyltä.
"Täällä on vanha pääriluettelo", ilmoitti hän avoimesta ovesta, "aateliskalenteri — se on viimevuotinen — ja tuossa on vanha 'Kuka kukin on' ja kymmenen tai kaksikymmentä armeijan luetteloa, joita saatte kerran kuukaudessa, ja useita Whitakerin almanakkoja".
"Armeijan luettelo tietystikin", virkkoi Smith, joka ylpeili siitä, että hän lakikoulun pataljoonan jäsenenä oli tekemisissä sotilasasiain kanssa. "Tuokaa se — majuri on joka tapauksessa siinä mainittu. Kas tässä", jatkoi hän selailtuaan luetteloa vähän aikaa. "Tässä hän on: Godfrey Hamilton Esmondhaugh, D.S.O., M.V.O., viimeksi yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä ulaanieskadroonassa — se on tietenkin hän, Styler. Mutta se ei ilmaise meille mitään hänen perheestään. Annappa kun ajattelen; niin — muistelen, että on senniminen pohjanpuolelaissuku. Meidän täytyy tosiaankin hankkia kunnollisia hakemistoja, Styler! Teidän on tilattava niitä heti — kaikenlaatuisia. Esmondhaugh! Katsokaahan Whitakerista, onko siellä sennimistä ritaria tai baronettia — näinä kansanvallan aikoina on niitä leivottu uusia niin paljon, että niitä vilisee kuin mustikoita eikä paraskaan aatelisten tarkkaa ja jaksa pitää niitä mielessään!"
"Baronettien luettelossa on sir Godfrey Dawkes Esmondhaugh", ilmoitti Styler, silmäiltyään Whitakerin almanakkaa, "eikä hän olekaan nousukas, sillä hänet aateloitiin 1681".
Smithiltä pääsi kiihkeä huudahdus, ja hän tarttui aateliskalenteriin, jonka Styler oli tuonut toisesta huoneesta.
"Hyvä — hyvä!" hoki hän. "Muistinhan kuulleeni sen nimen — näettekö, mitä merkitsee hyvä muisti? Esmondhaugh, niin — kas, tässä se on, Styler — se on löydetty! Kuunnelkaahan! Täällä on koko joukko. Hm! Näin se kuuluu, nimittäin sisältö, kun jätetään pois turhat koristukset. Godfrey Dawkes Esmondhaugh, Esmondhaughin, Northumberlandissa, yhdeksäs baronetti. Kaupunkiasunto Eaton-aukio 563, S. W. Aliluutnantti. Ollut parlamentin jäsen. Maata 3,167 acrea. Syntynyt heinäk. 12 p:nä 1837 — vanha herra, Styler. Leski. Puoliso oli Joan Cicely, sir David Chillinglinin tytär, Chillinglin Towerista, Northumberlandista. Jälkeläisiä: Godfrey Hamilton, majuri, syntynyt 1875 — siinä meidän miehemme; Rosalind, syntynyt 1884, avioliittoon 1906, puoliso Arthur Charles Renton, ylempi Brook-katu 320, W. Maud, syntynyt 1885, avioliittoon 1913, puoliso John Patrick Angus, kuudes Oronsayn kreivi. Styler!"
"Sir!" huudahti Styler, hätkähtäen esimiehensä kiihkeätä ääntä.
"Kuulitteko sen, Styler? Rouva Rentonin — ja majuri Esmondhaughin — sisar on kreivitär!"
"Kuulin, sir. Kuulin muutakin. Hänen nimensä on Maud."
Smith nosti katseensa aateliskalenterista.
"No?" äänsi hän.
"Siinä vihkimätodistuksessa mainitun naisen nimi oli Maud", selitti
Styler.
"Ahaa! Niin olikin", vahvisti Smith. "Maud Eleanor Rivers, Broom Lodgesta, Northumberlandista, neito! Hm! No niin, Maud ei ole harvinainen naisten nimi. Tuokaahan pääriluettelo — se on muistaakseni julkaistu vain vuosi tai pari takaperin."
Styler toi paksun nidoksen, ja Smith käänteli sen lehtiä, kunnes löysi haluamansa kohdan.
"Tässä se on", virkkoi hän. "John Patrick Angus Chisholm-Huntley, kuudes Oronsayn kreivi ja niin edelleen — paljon yksityisseikkoja, jotka eivät liikuta meitä. Syntynyt 1881 — nainut — niin, siinä se on — Maudin, Esmondhaughin baronetin sir Godfreyn toisen tyttären. Asunto: Oronsay-linna, N. B., ja Upper Grosvenor-katu 86, W. — Styler!"
Taaskin tuo terävä huudahdus hätkähdytti Styleriä.
"Eikö ajuri kertonut kyydinneensä neiti Brockin ja tuntemattoman miehen
Laburnum-pengermältä Upper Grosvenor-kadun kulmaan?" kysyi Smith.
"Niin hän kertoi", vastasi Styler.
Smith sulki kirjan ja nousi seisomaan.
"Olemme saamaisillamme selville jotakin, mutta en tiedä, mitä se on", virkkoi hän. "Tämä —"
Ulomman toimistohuoneen puhelinkello alkoi äkkiä kilistä. Styler meni vastaamaan ja palasi pian kasvoillaan merkitsevä ilme.
"Tohtori Hextall kutsuu meitä — molempia! — heti", ilmoitti hän.