KAHDESKOLMATTA LUKU
Ketä epäillään?
Poliisit katsoivat toisiansa silmiin, mutta vain sekunnin ajan. Sitten he kumpikin pyörähtivät Maythorneen päin. Scotland Yardin mies puhkesi puhumaan.
"Oletteko siitä varma?"
"Ehdottoman varma", vakuutti Maythorne. "Toistan: Parslave on tohtori Ecclesharen talossa, joka sijaitsee erään Praed-kadun poikkikadun varrella Paddingtonissa. Ja toistan vielä: hän on otaksuttavasti ollut siellä kaikessa rauhassa aina murhayötä seuranneesta päivästä alkaen."
"Näyttää siltä kuin hän ja tämä tohtori olisivat yhdessä juonessa", sanoi etsivä. "Heitä on käytävä tapaamassa."
"Olimme juuri lähdössä sinne, kun te tulitte", huomautti Maythorne. "Meidän on parasta mennä yhdessä. Minun lienee mainittava teille, että Parslaven huomasivat eilen aamulla neiti Merchison ja herra Holt sattumalta Edgware-tiellä. He seurasivat häntä tohtori Ecclesharen asunnolle. Siitä pitäen on kaksi miestäni pitänyt taloa silmällä; toinen heistä on pääkonttoristini, mies, jonka kynsistä ei Euroopan ovelinkaan rikollinen kykenisi livahtamaan. Matkaan siis! Mennään sinne kuulemaan viimeiset uutiset."
Marssimme kaikki viisi peräkkäin ulos ja ahtauduimme vuokravaunuun. Maythorne käski ajurin viedä meidät Chapel-kadun kulmaan. Sinne saavuttuamme hän käveli vähän matkaa Edgware-tietä pitkin, vilkaisi kelloonsa ja viitattuaan meitä seuraamaan meni vaateliaalta näyttävän ravintolan tarjoiluhuoneeseen. Rauhallisessa sopukassa istui siellä hänen omituinen konttoristinsa Cottingley edessään pöydällä oluthaarikka ja lautanen, jolla oli leipää ja juustoa, tyynesti syödä matustaen ja lukien sanomalehteä.
Ryhmityimme kaikki Cottingleyn ympärille. Cottingley nyökkäsi esimiehelleen, mutta ei muutoin välittänyt meistä sen enempää kuin jos olisimme olleet pelkkiä nukkeja. Ja käymättä hätäillen asiaan käsiksi tarjosi Maythorne meille kaikille ryypyt eikä virkkanut mitään, ennen kuin kukin oli saanut lasin käteensä. Sitten hän kääntyi konttoristinsa puoleen.
"No?" hän äänsi.
Cottingley vilkaisi meihin kummallisilla silmillään ja kumartui sitten lähemmäksi pienen pöydän ylitse, jonka ääressä istuimme.
"Eccleshare", hän alkoi, "saapui kotiin Euston-asemalta eilen illalla noin puoli seitsemän. Kolme matkalaukkua ja pyssykotelo. Parslave tuli ulos kantamaan niitä sisälle. Kello seitsemän Eccleshare ilmestyi talosta yksin. Hän meni Riggioriin, joka on tuon nurkkauksen takana Chapel-kadulla. Syötyään siellä päivällistä hän poistui sieltä täsmälleen kello kahdeksan ja palasi kotiin. Kello yhdeksän seuduissa tuli Parslave ulos. Hän meni erääseen kapakkaan, joka on kauempana saman kadun varrella ja joi siellä lasin olutta. Sitten hänkin palasi. Kumpikaan heistä ei näyttäytynyt senjälkeen eilen illalla; ei kumpikaan ole myöskään poistunut talosta tänä aamuna; emme ainakaan olleet nähneet heistä kummastakaan minkäänlaista merkkiä siihen saakka, kun erosin siellä Johnsonista puoli tuntia sitten. Mutta noin kello yhdeksän seuduilla ajettiin talon edustalle tavararattaat, joista nostettiin sisälle kuusi matka-arkkua — sellaisia arkkuja, joita pitkälle matkalle aikovat ihmiset käyttävät — vankkoja, sinkkikiskoilla lujitettuja. Rattaiden mukana tulleet miehet kantoivat arkut sisään. Oven aukaisi nainen, joka näytti palvelijattarelta. Siinä kaikki."
"Siinä onkin runsaasti!" huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi Scotland Yardin mieheen. "Eccleshare aikoo livistää. Mitä arvelette, Corkerdale?"
Corkerdale, joka oli kuunnellut Cottingleyn selostusta hyvin tarkkaavasti, nyökkäsi.
"Arvelen", hän vastasi, "että on sitä parempi, kuta pikemmin käymme käsiksi asiaan. Mutta päätetään ensin, mitä tehdään."
Maythorne kääntyi Mannersin puoleen.
"Onko teillä määräys pidättää Parslave?"
"Ei!" vastasi Manners. "Paitsi sitä, että Parslave katosi, ei meillä ole mitään suoranaisia todistuksia häntä vastaan. Olemme julkaisseet kuulutuksia, joissa pyydetään hänestä tietoja. Niin, minulla ei ole vangitsemismääräystä."
"Yksinkertaisin temppu on", ehdotti Maythorne, "että menemme sisään, sanomme, että Parslaven on nähty tulevan sinne, ja vaadimme heiltä selitykset. Lähdetään! Suoraa päätä sisälle taloon!"
Jätimme Cottingleyn levollisesti lopettamaan keskeytynyttä puolistaan ja astelimme rauhalliselle sivukadulle Maythorne ja Manners etunenässä. Siellä näimme Johnsonin, joka näytteli vetelehtijän osaa erinomaisesti. Hän ei ollut huomaavinaan Maythornea eikä tämä liioin häntä, jolleivät he minun havaitsemattani vaihtaneet jotakin salaista merkkiä. Hetkistä myöhemmin olimme Ecclesharen ovella. Ulkopuolelta talo näytti varsin rauhalliselta; se oli tyypillinen, hieman ränstynyt lontoolainen talo, jonka ovi oli yhdessä viivassa seinän ja katukäytävän kanssa. Maythorne kolkutti; oven avasi melkein silmänräpäyksessä vanhanpuoleinen nainen, jolla oli myssy päässään ja esiliina vyötäisillään. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan nähdessään meidät kaikki viisi portailla.
"Onko tohtori Eccleshare kotosalla?" kysyi Maythorne. "Vai niin — kiitos! Tulemme sisään."
Hän ja Manners olivat kynnyksen sisäpuolella, ennenkuin nainen ehti virkkaa mitään. Me muut tunkeuduimme heidän jäljessään ja kurkistelimme heidän olkapäittensä ylitse. Edessämme oli tilava eteissali, joka sijaitsi keskellä alakertaa. Ja siellä seisoivat molemmat etsimämme miehet ja kääntyivät ihmeissään ja ällistyneinä katsomaan, kun me syöksyimme sisälle. Sinkkikiskoilla vahvistetut matka-arkut, joista Cottingley oli puhunut, olivat avonaisina eteissalin lattialla, ja Parslave sulloi paitahihasillaan niihin tavaroita Ecclesharen valvonnan alaisena. Viereisten huoneiden avoimista ovista näimme pöytiä, joille oli ladottu mukaan otettavia esineitä — vaatteita, koneita, kirjoja. Kuten Maythorne oli arvannut, valmistautui Eccleshare ilmeisesti poistumaan.
Eccleshare alkoi puhua ensiksi. Hän pyörähti meihin päin meidän tuppautuessamme sisälle, ja hänen katseestaan kuvastui yksinomaan hämmästystä; siinä ei ollut merkkiäkään pelästymisestä eikä levottomuudesta; oli helppo nähdä, että hänen mielensä oli kokonaan vallannut kummastus saapumisemme johdosta.
"Halloo!" huudahti hän. "Mitäs tämä on? Te, Manners, ja jäljessänne kokonainen komppania! Mikä on hätänä? Joku uusi käännekö?"
Manners lausui parhaat sanat, jotka hän saattoi lausua; se oli kunniaksi hänen maaseutulaiselle suorapuheisuudelleen. Empimättä hän osoitti Parslavea, joka, ollen polvillaan matka-arkun vieressä, oli kääntynyt suu auki töllistelemään häneen.
"Tohtori Eccleshare", kysyi Manners, "mitä tekemistä on tuolla miehellä talossanne?"
Eccleshare vuorostaan jäi tuijottamaan ensin Parslaveen, sitten
Mannersiin; näin, että hän nyt oli entistäkin ällistyneempi.
"Parslavellako?" hän virkkoi. "Miksi ei hänen pitäisi olla täällä? Hän on palvelijani!"
"Teidän palvelijanneko?" kummasteli Manners. "Mistä alkaen?"
"Siitä alkaen, kun pestasin hänet Marrasdalessa." Eccleshare katsoi vuorotellen meitä kutakin. "En ymmärrä, mitä se kehenkään kuuluu", hän jatkoi, "mutta koska tunnutte olevan tavattoman utelias, voinen kertoa teille luovuttaneeni pois täkäläiset potilaani ja aion lähteä Etelä-Amerikkaan toimiakseni siellä muilla aloilla. Tarvitsin mukaani voimakasta, kykenevää miestä, mieluimmin ulkoilmaelämään tottunutta maaseutulaista, ja otin Parslaven palvelukseeni. Senvuoksi hän on täällä."
Manners veti syvään henkeään ja pudisti päätään.
"Tiedätte, että Parslavea koskeva kuulutus on ollut nähtävänä parina tai kolmena viime päivänä, tohtori Eccleshare", hän huomautti. "Se on naulattu moniin paikkoihin ympäri koko piirikunnan. Miksi ette ole ilmoittanut meille Parslaven oleskelupaikkaa?"
"Anteeksi, hyvä mies! Minulla ei ole ollut aavistustakaan mistään kuulutuksesta. Viimeisinä päivinä oleskellessani paikkakunnallanne en kertaakaan käynyt Marrasdalen, Birnsiden tai Gilchesterin läheisyydessä. Milloin poistuin High Cap Lodgesta, menin vastaisella puolella olevalle nummelle. En ole nähnyt kuulutustanne enkä kuullut siitä."
"Tiesitte ainakin, että puhuttiin Parslaven katoamisesta", intti
Manners. "Siitä puhuttiin yleisesti."
"Siitä kuulin jonkun verran", vastasi Eccleshare kylmästi. "Mutta koska tiesin, missä Parslave oli ja miksi hän oli siellä, en tuntenut erikoista halua tulla kertomaan siitä teille. Miksi minun olisi pitänyt se tehdä?"
Mannersin sekä ulkomuoto että sävy muuttuivat virallisiksi. Hän keikautti päätään Corkerdaleen päin.
"No niin, tohtori", hän sanoi. "Tässä on etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista. Kävin tänä aamuna siellä ja esitin viranomaisille erinäisiä tosiseikkoja teistä ja Parslavesta, ja jollemme saa teiltä tyydyttäviä selityksiä, niin pyydän teitä lähtemään mukaamme ja selittämään asioita muualla."
Ecclesharen leveät kasvot punehtuivat hiukan. Mutta hän silminnähtävästi koetti hillitä suuttumustaan.
"Tuohan kuulostaa uhkaukselta, Manners", hän vastasi. "Mitä selityksiä vaaditte? Mutta meidän ei sovi seisoa tämän sekasorron keskellä. Tulkaa ruokasaliini kaikki — Parslave, tulkaa tekin! Ja nyt", hän jatkoi, kun olimme kaikki peräkanaa marssineet tilavaan, raskaaseen, vanhanaikaiseen tapaan kalustettuun huoneeseen, "istukaa ja kertokaa, mistä on kysymys. Mitä erinäisiä seikkoja olette kuullut Parslavesta ja minusta? Suu puhtaaksi!"
Manners epäröi. Hän oli huoneeseen astuessaan ottanut hatun päästään ja harasi nyt sormillaan tukkaansa — hänen liikkeensä herätti minussa sen vaikutelman, että hän alkoi tuntea asemansa epävarmaksi. Hänen mieleensä tunkeutui epäilys; hän alkoi aavistaa, että kaiken tämän takana piili enemmän kuin hän oli kuvitellutkaan. Äkkiä hän osoitti Crolea, joka oli istahtanut ison ruokailupöydän päässä olevalle tuolille.
"En ole mikään lakimies!" hän huudahti. "En ole tottunut esittämään asioita niinkuin pitäisi. Herra Crole on lakimies. Ehkä —" Hän katsoi vetoavasti Croleen, ja tämä kääntyi hymyillen Eccleshareen päin.
"Asema on tällainen, herra Eccleshare", hän aloitti. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin, että herra Mazaroff murhattiin Reiver's Denissä tahi sen läheisyydessä kolmantena yönä senjälkeen kun hän oli saapunut Lehtokurppaan. Häneltä oli myöskin ryöstetty — rahaa melkoinen erä, otaksuttavasti myöskin irtonaisia timantteja, joita hänellä oli taskussaan, kaikki arvoesineet ja tärkeitä papereita. Samoihin aikoihin tämä Parslave — sanoillani, Parslave, en millään tavoin syytä teitä, muistakaa se! — katoaa salaperäisesti. Nyt on Parslave löydetty teidän asunnostanne täältä Lontoosta. Siitä olette antanut selityksen. Mutta on muutakin, ja juuri sitä luulen kersantti Mannersin erityisesti tarkoittavan. Senjälkeen kun te ja herra Armintrade ja isäntänne herra Courthope lähditte Marrasdalesta eilen aamulla, ilmoitettiin Mannersille, että teidät ja Parslave oli murhailtana nähty Reiver's Denin läheisyydessä, ja kertoja oli juuri vähän aikaisemmin kuullut sen laukauksen, joka oli välittömänä syynä Mazaroffin kuolemaan. Senvuoksi, sir, on teidän mielestäni selitettävä kaikki, mitä voitte."
Eccleshare oli sijoittunut takkamatolle, seisoen kädet taskussa ja kuunnellen rauhallisena. Oven pielessä olevan tuolin laidalla istui Parslave jäykkänä ja ilmeettömänä.
"Ennen kuin selitän mitään", virkkoi Eccleshare oltuaan hetkisen ääneti, "haluaisin tietää, kuka murhayönä näki Parslaven ja minut lähellä Reiver's Deniä."
Crole nyökkäsi ja katsahti Mannersiin.
"Mielestäni voitte ilmaista sen tohtori Ecclesharelle", hän huomautti.
"No niin — se oli Cowie", sanoi Manners. "Reiver's Denin lähellä olevassa mökissä asuva vanhus. Hän näki teidät — molemmat."
"Mitä hän näki?" tiedusti Eccleshare.
"Hän näki teidät siellä ja kuuli teidän puhelevan. Sitten hän näki teidän yhdessä poistuvan herra Courthopen huvilalle, High Cap Lodgelle päin."
Eccleshare nyökkäsi. Hän silmäili meitä vuorotellen ja pysyi hetkisen vaiti, ilmeisesti miettien.
"Kuulkaahan!" hän puhkesi äkkiä puhumaan. "Epäilläänkö minua tai
Parslavea tai molempia murhaajiksi?"
Ei kukaan vastannut. Manners liikahti rauhattomasti tuolillaan. Scotland Yardin miehen kasvot pysyivät liikahtamattomina kuin olisivat olleet graniittia. Maythorne näytti välinpitämättömältä. Crole ja minä katselimme toisia. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka katkaisi Manners.
"Haluaisin tietää, mitä tuolla Parslavella on kertomista senöisistä puuhistaan", hän sanoi. "Hän on tuottanut meille aika lailla vaivaa."
"Olen ihan varma siitä, ettei Parslave ole lainkaan aavistanut tuottaneensa teille vaivaa", huomautti Eccleshare. "Ette kaiketi muista, ettei Parslave osaa lukea, joten hän ei ole saanut tietoja sanomalehdistä. Mutta, Parslave, kertokaa kersantti Mannersille, mitä teitte sinä iltana, jolloin lähditte Marrasdalesta!"
Näin käskettynä Parslave väänsi kasvonsa muistelevan näköiseksi. Äkkiä hänelle välähti jotakin päähän; hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Sehän oli Cloughtwaiten markkinapäivä", hän alkoi. "Olin ollut siellä — vein sinne joitakuita herra Robinsonin lampaita. Palasin sieltä illansuussa. Sitten menin kotiin ja määräysten — tuon tohtorin määräysten — mukaisesti pukeuduin parhaisiin vaatteisiini. Miksikö? Minun oli lähdettävä Lontooseen sinä iltana. Söin sitten illallista ja sen jälkeen kävelin Lehtokurppaan. Menin sinne sisälle ja join ryypyn. Siellä asuva vieras herra tuli huoneeseen, jossa meitä oli tungokseen asti, karjanajajia, paimenia ja sellaisia. Hän tarjosi meille kaikille ryyppyjä ja sauhuja. Hän oli todella aulis! Ja keskustelikin kanssamme ystävällisesti. Sitten hän poistui. Minä viivyin vielä hetkisen, sitten minäkin lähdin — kohtaamaan tuota tohtoria sopimuksen mukaan. Tapasin hänet. Muuta en sinä iltana tehnyt ennen lähtöäni."
"Mainitsitteko koskaan kellekään aikovanne matkustaa Lontooseen?" tiedusti Maythorne.
"En, herra, en maininnut", vastasi Parslave. "Minulla ei ollut mitään syytä siihen. Olen yksinäinen mies — minulla ei ole lapsia eikä omaisia, jotka jäisivät jälkeeni. Maksoin vuokrani — ja lähdin. Se on tapaistani. En välittänyt puhella siitä. Tietääkseni se oli yksinomaan minun asiani."
"Missä kohtasitte tohtori Ecclesharen?" kysyi Manners.
"Siellä, missä oli sovittu", vastasi Parslave empimättä. "Lähellä Reiver's Deniä. Hänen piti olla siellä ja antaa minulle määräykset ja matkarahat. Ja siellä hän olikin."
Äkkiä Eccleshare astahti takan luota ja tuli luoksemme.
"Juuri niin!" hän sanoi. "Siellä olin. Ja asiain näin ollen lienee minun paras kertoa teille kaikki, mitä tapahtui. Mahdollisesti minun olisi pitänyt kertoa kaikki se jo aikaisemmin. Mutta minulla oli syyni — pysyä vaiti."