V.
Arakne eli Hämähäkki.
Muutamana aamuna kun kävelimme lehti- ja katajapensaisin kasvettuneella joenrannalla sa kummastelit hämähäkkien ihmeellisiä verkkoja, joita ahkerat hyönteiset olivat kutoneet tiheästi pensastoon. Hieno aamukaste viipyi vielä yhtä hienojen verkkojen silmukoissa ja solmuissa, ja, kun nouseva aamu-aurinko näihin jakeli suopeita säteitänsä, kimeltelivät pienet siistit verkot monenlaatuisimmilla väreillä.
Ihastuneena sä kysyit silloin, voinko ma selittää, miksikä ihmiset ovat niin häijyt, että he arastelevat ja pelkäävät jopa vihaavatkin hämähäkkejä, vaikka nämä osaavat kutoa noin sanomattoman taidollisia kudelmia ja vaikka ne ovat aivan hyödyllisiä eläviä. "Eihän", sa sanoit, "hämähäkit ole ihmisiä pahemmat, tekeväthän ihmisetkin verkkoja — vaikk'eivät voi tehdä näin konstillisia — ja nauttivathan hekin saalistansa, kun saavat. Mitä pahaa siis hämähäkit ovat tehneet, että niitä vihataan?"
Jäin sulle silloin velkaa hämähäkin historian. Suoritettakoon velka nyt. Tunnet sanalaskun: "äkäinen kuin lukki" (hämähäkki), mutta voipi myöskin sanoa, kuten sitä joskus kuuleekin: "ylpeä kuin lukki", sillä ylpeys se on, joka on lukkia eli hämähäkkiä langettanut ja tehnyt semmoiseksi, kuin se nyt on, ja sen saat kuulla:
* * * * *
Maionian eli Lydian maassa, pienessä Hypepan kaupungissa, asui nuori neitsy, jonka nimi oli Arakne. Hän ei ollut korkeata sukua, sillä hänen isänsä, Kolofonilainen Idmoni, oli värjäri, eikä äitikään juuri ollut miestänsä korkeasukuisempi. Äiti oli kuollut.
Nuorelle neitsylle olivat jumalat sallineet erinomaisen kutomis-taidon. Nuoruudestansa saakka tottunut auttamaan isäänsä villan ruokossa ja käyttämisessä, oli Arakne niin tutustunut sen kaikkiin käytäntöihin, että hän pian omin käsin voi kaikki toimittaa. Ei kukaan osannut niin kauniisti kuin hän painaa villat kullan ja purppuran väreihin, ei kukaan osannut niin taitavasti kuin hän niistä tehdä kauniita kankaita. Jo hänen aivan nuorena ollessansa leveni hänen maineensa ja suureni suurenemistaan päivä päivältä. Pian hänen nimensä oli tunnettu yli Lydian kaikkien kaupunkien.
Mainetta seurasi kunnia ja kunnioitus.
Taidokkaan Lydian kaikista maan-ääristä, jopa ulkomaaltakin, tuli väkeä katsomaan kiitettyä kutojatarta ja hänen teoksiansa. Ja kun näkivät, millä erinomaisella taitavuudella hän käytteli raasia ja levitteli kihermiin kiertyneitä villoja; tahi kuinka kätevästi hän heiluttaa helskytti välisevää värttinää; tahi kuinka kutoneula välähdyksen nopeudella sukelti ylös alas kuteen läpitse, kylväen kultaa ja purppuraa jälkeihinsä; taikka kun he katselivat tukkuihin käärityitä jo valmiita kankaita, joihin oli ihanoilla väreillä kudottu kaikenlaisia kuvaelmia maasta ja taivaasta — taideteoksia semmoisia, jonka vertaisia ei yksikään ihmisen lapsi voi kutoa —, niin syntyi tavallisesti ihastuksen huuto nuorisossa, vaan vanhat sanoivat: se on varmaan itse Pallas.
Mutta hänen maineensa ei jäänyt ainoastaan ihmisiin, vaan tuli tunnetuksi itse korkeille jumaloillekin, jotka pitivät häntä arvossa ja iloitsivat hänestä, sillä kuolemattomat iloitsevat ihmislasten toimeliaisuudesta ja taiteellisuudesta. Enimmiten iloitsi siitä itse Pallas, toimen, taiteen ja viisauden sinisilmä jumalatar. Näin tulivat myöskin jumalalliset Nymfat Tmoolo-vuoren varjokkaista luolista usein, kun olivat kylpeneet Paktolan eli Kultavirran vilppaissa vuolteissa, Araknen luokse, katselivat valmistuneita kankaita ja ihmettelivät näihin kudotuita kuvaelmia.
Mutta kuinka kauan voi ihmislapsi kantaa tämmöistä kunniaa turhamieliseksi muuttumatta? Arakne oli tomun lapsi, heikko kuin muutkin, eikä voinut varjella sieluansa puhtaana, viattomana. Ylpeyden turmeleva henki pääsi kauniisen taideniekkaan.
Mitä enemmin hänen taitonsa suureni, sitä enemmin suureni myös hänen itseensä-luottamus; mitä enemmin hän havaitsi itsensä ihailluksi, sitä enemmin hän joutui itserakkaaksi. Katselijain kiitokset ja ylistykset ylläpitivät ja yhä kiihoittivat itserakkautta. Sen sijaan että hänen nöyrästi olisi tullut odottaa mitä sanottaisiin hänen teoksistaan, hän alkoi tahtoa kiitosta; sen sijaan että hän ennen, kun joku ylisti hänen kutomiansa, oli ujosti punastunut ja itsestänsä kääntänyt ansion jumaloille, mitkä olivat hälle sallineet semmoisen taidon, hän alkoi nyt vaatia itselleen ylistystä, ja unhotti vallan, että se vaan on jumalat, jotka semmoista ihmisille suovat.
Ja yhä edemmäksi hän vaelsi turhuuden tietä. Pian hän ei ollenkaan tahtonut enään kuullakaan jumaloista ja heidän taidoista; missä olivat he näyttäneet, että muka voivat kutoa kuin hän?
Kun sentähden kerran taas Nymfat Tmoolon vuoriloista kävivät häntä tervehtimässä ja he oikein häntä ylistääksensä sanoivat, että hän kutoi niin ihanasti kuin jos taiteen korkea jumalatar Pallas itse olisi häntä opettanut, lausui hän närkästyen, voimatta hillitä ylpeätä mieltänsä: "Pallas! — ei ole Pallas mulle mitään opettanut, eikä jumalatar voikaan kutoa niin kuin minä!"
Itseluuloisuus, kuinka kauaksi sä ihmisiä viet; ylpeys, kuinka hurjaksi sä kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnyttämä, isoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!
Kauhistuneina katosivat Nymfat Tmoolon viini-vuoriin.
Mutta Arakne istui paikallansa entistään vielä pöyhkeämpänä, ylpeili kätensä teoksista, ja kertoi kaikille, joitten vaan teki mieli kuulla, ettei hänen vertaistansa ollut ei taivaassa eikä maan päällä. Tämmöistä kuullen katsoivat nuoret vanhoihin, epäyksissään mitä arvella tänkaltaisesta itsensä ylistämisestä, mutta vanhat pudistivat päätään ja läksivät pakoon sanoen: "ylpeys käy lankeemuksen edellä; rangaistuksi tulee mi pöyhistelee jumalien vertaisena".
Ja kuten vanhat sanoivat, niin kävikin.
Kerran kävi Araknen tykönä eräs vanha vaimo. Koukistunut oli iäkäs vartalo, valkeita hapsia riippui ohimoilla. Vanhus tuli Araknen viereen, missä tämä kangastuolissansa istui. Hän ihasteli kaunista kangasta ja sanoi samaten kuin Nymfat olivat sanoneet ja heidän mukaan kaikki muutkin, että Pallas itse varmaan oli hälle oppia antanut, koska kudelmat näyttivät melkein jumalallisilta.
"Pallas" ja taasen "Pallas"! — tämä vihastutti Araknea syvästi, ja hän nuhteli vanhusta kovilla sanoilla: Missä oli siis Pallas osoittanut, että hän muka voi kutoa niin hyvin? ei, vaan hän, Arakne, oli jotain näyttänyt, ja samaten kuin hän ihmisistä oli etevin taidossaan, samaten voitti hän taidossa myöskin itse jumalat.
Hämmästystä kuvasteli vanhuksen kasvot, kun hän tämmöisiä sanoja kuuli. Hän tahtoi pöyhistynyttä oikaista, korotti sentähden ääntänsä ja virkkoi: "Iän kanssa ei seuraa suruja ja murheita paljaastansa, vaan myöskin kokemusta. Älä siis ota pahaksuakses neuvoani, sillä paljon olen maailmassa nähnyt. Niin tiedän mä myös yhtä: missä ihmiset ovat hurskaita, siinä ovat korkeat jumalat suopeita, mutta missä ihmiset ylpeilevät, siinä jumalat vihastuvat. Uljaile vaan mieltä myöten olemalla ihmisten joukossa etevin, mutta väistä jumalatarta, älä pyri hänen rinnallensa, vaan ano häneltä anteeksi ajattelemattomat sanat, ja, usko se, anteeksi-saamista hän ei sulta kiellä".
Tätä kuullessaan Arakne punastui — ei hävystä, vaan vihasta. Silmänsä kiiltivät tulisina, tuskin voi hän kättänsä hillitä:
"Köyhänä tulet sinä tänne" — huusi hän vanhukselle — "köyhänä terveestä järjestä ja vanhuuden heikontamana; paha on elää liiaksi kauan. Saarnaa oppisi tytöillesi ja pojillesi, jos niitä semmoisia sulla on. Minä sun oppiasi en tarvitse, voin itse antaa oppia itselleni. Älä myöskään usko, että tuhmat sanasi olisivat ajatustani muuttaneet, ei, minä pysyn lausutuissa sanoissani. Miks'ei tule Pallas tänne? Miksikä pelkää hän kilpailla kanssani julkisessa kilvassa?"
"Hän tulee, usko se", vastasi vanhus, kääntyi Araknesta, oikaisi itsensä pystyyn niin että hän muodoltaan tuli suurien jumalien näköiseksi, ja katosi.
Vanhus ei ollut kukaan muu kuin Pallas itse, joka oli ottanut ihmismuodon, koettaaksensa kuinka kauas Arakne menisi julkeudessansa.
Ja hän tulikin takaisin korkean jumalattaren muotoisena, suuren jumalattaren näköisenä, Nymfojen palvelemana, monilukuiset jumalalliset olennot ympärillänsä. Arakne pelästyi; tumma rusko leveni hänen kasvoinsa yli, mutta katosi äkkiä tulena syöpyvänä.
Ihmisluonto, ken selvittää sinun vastakohtiasi: Sokea ylpeys esti Araknea lankeemasta alas jumalattaren etehen, esti häntä anteeksi pyytämästä. Vaikka salainen kauhu häntä värisytti, hän pysyi turhamielisessä päätöksessään kilpailla itse jumalattaren kanssa.
Niin oli siis asia selvään todistettu; ei edes Pallas jumalatar, läsnäollen olympisessa kirkkaudessaan, voinut häntä enään oikealle johtaa. Se ei siis ollutkaan kevytmielisyyden varomattomia sanoja, vaan se oli sydämmen täysi paatumus.
Miten rankaisevat jumalat semmoista hurjaa röykkeyttä?
Pallas otti sukkulan ja koski sillä Arakneen; hapset, nenä, korvat katosivat, pää ja vartalo kutistuivat, sormet muuttuivat jaloiksi, ja taidokkaan maionialaisen immen sijasta mateli suuri hämähäkki laattian yli ja katosi kattoräystään alle.
Näin rangaistiin Arakne.
Mutta taidollisuuden antoi Jumalatar hänen pitää. Sentähden kutoo hän vielä taidollisia ja hienoja kudelmiansa, mutta eivät ihmiset niihin ihastu niinkuin entisiin, vaan, missä hän on niitä laskenut ihmisten tiehen, siellä ihmiset päin vastoin pyyhkivät ja särkevät ne pois. Ei myöskään ole entinen ylpeys hänestä lähtenyt, vaan lisäksi on hän vielä tullut vihaiseksi ja äkäiseksi. Kun sentähden nuo pienet lenteleväiset hyönteiset tulevat ihmettelemään noita hänen konstillisia kudelmiansa ja silloin tarttuvat hänen verkkoihinsa, niin heti hyökkää hän piilostansa niiden päälle, imee heidän veren suuhunsa ja poistaa ne sitten pois verkoista.
Ja kaiken tämän tähden tuntuu hän ihmiselle vähän harmittavalta, vaikka hän muutoin ei ole mikään vahingollinen, päin vastoin hyötyäkin tuottava olento.