VI.
Alkeste.
Oli eräs noita Pohjolan suloisia valo-iltoja, jolloin yö on vaan päivän jatkona.
Tapa ja taipumus oli meidät taasen saattanut tuohon juhlallisen kauniisen saareen, sinne missä kuolleet vaivoistansa lepäävät ja kumeat kuuset humisevat molempain meidän vanhempaimme hautojen ylitse. Saaren kummallakin puolella kohisevat kosket yhdistivät syviä säveleitään illan juhla-sointuun. Säteilevän purppura-meren ympäröitsemänä viipyi vielä päivän kulta-kerä punertavana taivaan rannalla, ikään kuin epäillen pitikö rannan alle laskeuman, koska niin pian kumminkin oli nouseminen. Epäilivät niin ikään laulu-lintuset puun oksilla, oliko nyt yö vai päivä. Makuusalle valmistautuen he, päät kallellaan, tirkistelivät laskeuvaa aurinkoa, mutta eivät malttaneet olla pikku viserrettä silloin tällöin visertelemättä.
Palajaminen ei ollut mieleemme; astuskelimme vitkaan. Ja ennenkuin olimme rantaan päässeet, oli jo päivä uudestaan noussut taivaan rannan yli ja levitti nyt säteillänsä niin ihmeen kummallisia, monenkaltaisia valo-värejä ristien huippujen ympäri, että hämmästyen seisahduimme ihmettelemään. Oli ikään kuin uuden-elon aamukoite, joka kirkasti kuoleman tummia yö-majoja, ennustaen heillekin nousevaa päivää.
Kuolleet jälleen nousevat. Kansojen kuvitus tätä kuvailee monenlaisessa eri muodossa itsekunkin kansan eri luonteen mukaan. Mutta tietävätpä tarut siitäkin kertoa, että kuolleet joskus palajavat vielä tähänkin samaan elämään, jonka he jo kerran ovat jättäneet. Tätä kertovat Kreikkalaiset Alkestestäkin.
* * * * *
Alkeste oli Jolkon kuninkaan, Peliaan tytär Thessaliassa. Hänen äitinsä nimi oli Anaxivia.
Alkeste oli nuori ja kaunis, ja, mikä vielä parempi oli, hän oli siviä ja hurskas. Hänen maineensa olikin levinnyt lavealle koko Thessalian maassa vieläpä ulommaksikin, ja moni kuninkaallinen kosija kaukaisilta mailta oli koettanut onneansa, saadaksensa omakseen tätä kirkasta helmeä. Mutta ei kenkään voinut täyttää niitä ehtoja, jotka tähän vaadittiin: voittaa immen suosiota ja valjastaa vaunut jalopeuroilla ja metsäkarjuilla, jotka olivat Thessalian metsästä pyydettävät. Tämä oli, näet, isän järkähtämätön tahto.
Feren kaupungissa, Thessalian pelasgillisella tasangolla, eli tähän aikaan ruhtinaallinen nuorukainen, nimeltä Admeto. Hän oli niin kaunis, että häneen itse jumalatkin mieltyivät, ja varsinkin oli hän tuon loistavan valo-jumalan Foibo Apollonin lemmityinen. Myöskin oli hän uljas ja urhea. Satu tietääkin hänestä kertoa, että hän otti osaa tuohon vaaralliseen, saduissa ylistettyyn kalydoniseen metsästykseen sekä argonautiseen sotaan. Hänen isänsä Feres oli Feren kaupungin hallitsija.
Maine kuninkaantyttären erinomaisesta kauneudesta ja siveydestä oli Admetonkin korviin joutunut, ja hän päätti hänkin lähteä neitoa kosimaan. Ja erehtyikö vai ei, mutta niin kait hänestä näytti, että siveä neito häneen katseli ihan toisilla silmillä kuin muihin kosijoihin. Tämä hänen uskaliaisuuttansa yllytti. Mutta kuinka yrittikin, kuinka monta kertaa olikin henkensä menettää koettaessaan tuota toista ehtoa täyttää, niin hän ei vaan onnistunut; jalopeurat ja metsäkarjut oli mahdoton saada vaunujen eteen valjastetuiksi.
Vihdoin kun huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, hän raskaalla mielellä palasi kotiinsa takaisin. Mutta hempeän neidon ihana kuva poltti kovasti hänen sydäntänsä; kaunis nuorukainen surkastui.
Admetolla oli ystävä, joka tällä erää paimenena kaitsi hänen karjaansa. Hän oli vartaloltaan ja käytökseltään niin korkea ja jalo, kuin olisi hän joku ihmiseksi pukeunut jumala. Kaikki naapurit he arvelivatkin, ettei paimen voinut olla kenkään muu kuin itse karjojen korkea hallitsija, Hermes jumala. Sillä sill'aikaa kuin tämä paimen oli Admeton karjoja kainnut, olivat ne niin suuresti karttuneet, että olivat lihavimmat ja lukuisimmat kaikista, ja kun metsän pedot muita karjoja raateli, niin eivät Admeton karjoissa vohlaistakaan koskeneet.
Tälle ystävällensä Admeto suruansa valitti. Paimen heti hänen mieltänsä rohkaisemaan, lupasi apuansa, ja niin päätettiin yhdessä lähteä uudelle kosija-matkalle.
Ja nytpä havaitsikin Admeto, ettei jalo paimen ollutkaan kenkään muu kuin korkea jumala. Se oli itse Apolloni, joka, saadaksensa sitä useammin olla rakkaan Admeton parissa, oli paimeneksi muuttaunut.
Tämän avulla Admeto Thessalian metsissä kahlehti jalopeurat ja metsäkarjut, eikä aikaakaan ennenkuin nämä seisoivat vaunujen valjahissa niin kesyinä kuin virmaiset ratsut ainakin.
Yhdessä Apollonin kanssa hän oudolla juhdallansa nyt ajoi Peliaan palatsiin, jonka asujat kauhulla katselivat kauhistavaa näköä.
Mutta määrätyt ehdot olivat nyt täytetyt, eikä muuta: Alkeste tuli Admeton puolisoksi ja nuori parikunta eleskeli sitten Feren kaupungissa, tavattoman ja harvoin nähdyn onnen omina. Apolloni yhä Admeton karjoja kaitsi.
Mutta vaikka Admeto näin oli mahtavan jumalan erinäisessä suosiossa, hän ei kuitenkaan voinut välttää sitä kohtaloa, joka kullekin ihmiselle säädetty on. Ja Apolloni, vaikkapa jumalakin, ei voinut toisten jumalain oikeuksia polkea eikä heidän tointansa häiritä.
Jumalallisten olentojen joukossa oli, näet, Moirillakin tärkeät tehtävänsä. Moirat olivat kohtalon kovat ja tarkat, lahjoamiselle ihan mahdottomat jumalattaret. Luvultansa kolme, oli heillä itsekullakin oma virkansa. Heti kun ihminen syntyi, rupesi, näet, Klotho-Moira syntyneelle elämänlankaa kehräämään. Tätä lankaa sitten Lakhesis-Moira jakeli ja mittasi itsekullekin ihmiselle sen mukaan, miten pitkä kunkin elämä oli tuleva. Ja vihdoin kun elämän-juoksu oli loppuvaksi määrätty, silloin kolmas Moira Atropo leikkasi ihmisen elämän-langan poikki ja se ihminen silloin joutui Tuonelan omaksi, se on: lähti Haadekseen. Näin oli ijankaikkisuudesta säädetty, eikä sitä voinut välttää, ei kuningas eikä liioin kerjäläinenkään.
Nyt oli Admetonkin elämän-lanka loppumaisillaan; hän sairastui. Silloin läksi, Admeton tietämättä, Apolloni Moirain luo ja pyysi, että hänen lemmikkinsä pääsisi kuolemasta. Mutta Moirat olivat järkähtämättömät, ja Atropo jo valmistihe lankaa leikkaamaan. Hartailla rukouksillaan korkea jumala ainoastaan sen saavutti, että Admeto pääsisi kuolemasta, jos hänen kuolinhetkellänsä joku hänen omaisistansa tarjousi kuolemaan hänen sijastaan.
Tämän ehdon Moirat hänelle myönsivät, koska tiesivät, ettei kukaan ihminen ennen aikojaan halunnut Haadeksen kamaliin kammioihin.
Tällä lupauksella Apolloni kiirehti takaisin Admeton palatsiin, jossa haikea suru jo oli vallalla. Admeto makasi kuolin-vuoteella miemoksissaan. Hänen omaisensa seisoivat vuoteen ympäri kyyneleitä vuodattaen, valitushuutoja kajahuttaen.
Ja nytpä sai huomata, kenenkä rakkaus oli syvin ja puhtain. Admeton isä, joka oli haudan äärellä hapuileva vanhus, epäsi kuollaksensa poikansa sijasta. Äidin rakkaus ei sekään ollut tarpeeksi voimallinen saattaaksensa emoa kuolemaan oman lapsensa edestä. Mutta puhtaalla innostuksella tarjosi vaimo henkensä alttiiksi rakastetun puolisonsa pelastukseksi. Häntä ei kuoleman kauhut voineet epäilyttää.
Moirain määräämä ehto täytettiin ja heidän lupauksensa kävikin toteen: Atropo-Moira leikkasi Alkesten elämän-langan poikki, mutta jätti Admeton langan leikkaamatta, Alkeste kuoli ja Admeto toipui.
Mutta Admeton suru ja epätoivo, kun hän sai kuulla mitä oli tapahtunut, oli ääretön. Ei voinut sekään häntä lohduttaa, että koko Thessalian maa häntä ylisti siksi mieheksi, jolla oli ollut uskollisin, hurskain ja alttiin vaimo maan päällä.
Mutta jumaloilta ei ole mitään kätkettynä; ja niinkuin he pahaa kostavat, niin myöskin palkitsevat hyvän. Jumalat pitivät korkeassa Olympossa neuvoa, miten palkita Alkesten uskollisuutta. Ja neuvottelun päätös oli se, että Olympolaisten sanansaattaja, siipi-jalka Hermes jumala, lähetettiin kuoleman maan-alaiseen valtakuntaan, Hadekseen, rukoilemaan, että Alkeste päästettäisiin takaisin elämään. Hadeksen kuningas Plutonin korkea puoliso, tuo mainio Persefone, liikutettuna Alkesten hurskaudesta, olikin valmis tähän myöntymään; hän teki vielä senkin kunnian Alkestelle, että hän itse saatti häntä pois Hadeksen ilottomista tuvista elämän-iloon takaisin.
Admeto eli sitten uskollisen Alkestensa kanssa jos mahdollista vieläkin onnellisempana. Ja kun pian sen perästä Admeton isä ja äiti kuolivat, niin tuli Admeto isänsä jälkeen Feren kuninkaaksi ja Alkeste kuningattareksi, jonka vertaista ei muualla.
Ja mihin maailman ääreen levenikin maine Alkestesta, niin häntä ylistettiin koko sukupuolensa valioksi, ja jumalille uhrattiin kiitos-uhria, kun olivat niin erinomaisella tavalla uskollisuutta palkinneet. Sillä Hadeksesta palanneeksi ei tietty ketään muuta, kuin ani-harva. Mutta Alkestelle avasi hänen hurskautensa ja vilpitön uskollisuutensa Hadeksen muille iki-suljetut portit.