VII.
Ekho elikkä Kaiku.
"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat kerranneet ääntä eli jyminää, joka kuuluu sinun likelläsi. Ja ihanahan kaiku on, kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin kajahtaviin torviin taikka ylpeän juhla-saaton riemuisaan ryminään.
Kaiku on usein yhdenkaltaisuutensa tähden ihmis-äänen kanssa oikein peloittavainen. Muistan hyvin vielä tuon viileän Elokuun-illan, jolloin hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakaeli hopeaista rikkauttansa niin runsaasti, että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen osan tästä rikkaudesta, voidaksesi sinä vuorostas jakaella sitä armaalle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean, rannalla kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallio-seinä kertasi nyt sanojasi niin peloittavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.
"Se oli varmaan ihmis-henki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmis-henkihän se on.
Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin lörpöttääpä kaikukin.
Senpä tähden koko kaiku välistä on sinulle näyttänyt suulaalta naiselta eli tytöltä kielekkäältä, joka ilman aikojansa pajattelee. Ja niinpä se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:
* * * * *
Ekho (Kaiku) oli Oreadi eli vuori-Nymfa Boiotian maakunnassa suloisessa Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä "moni-puheiseksi". He pitivät hänestä kuitenkin hänen ilo-mielisyytensä tähden jopa hellittelivätkin, sillä sukkelan kielensä kautta oli hän usein tilaisuudessa heitä auttaa.
Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puoli-jumalallisia olentoja, joidenka elämä oli autuaallista riemua ja työttömyyttä vaan. He rakastivat iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen kaikille, itse jumaloillekin. Sillä samaten kuin kuolon-alaiset, rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista iloa. Niin tuo lystillinen ruma Pan-jumalakin. Kun tämä oli saanut valmiiksi sulo-äänisen huilunsa, jossa Syrinki-Nymfan henki eli, ja, tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa iloisat vuori-Nymfat tanssivat hänen ympärillänsä, yhdistivät heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia ylistysvirsiä.
Mutta eipä yksistänsä Pan mieltynyt vuoren-neitojen ilohon. Itse taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten armaita kööri-tansseja, kuunnellen heidän riemu-laulujaan. Ja joskuspa saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillista majesteettiansa, itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhueli heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet pilvein-johtajan suopeaan armoon.
Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Hera elikkä Juno. Ei hän voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä puoli-jumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolelta!
Kaikin mokomin oli tämä estettävä.
Tähän tarkoitukseen hän koetti äkki-arvaamatta ilmestyen hämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfojen seurassa. Mutta turhaanpa hän koetti heidän tanssi-kisoihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo luuli pääsevänsä tarkoituksensa perille, oli vilkas Ekho hänen tiellänsä viivytellen häntä vilkkaalla puheliaisuudellansa, siksi että kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulen-leimahuttaja palata takasin Olympoon.
Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Ekho hänen tiellänsä.
Viimein ei ollut Heralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Ekho pois tieltä.
Ja niin hän tekikin.
Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Ekho aina teki turhiksi, otti Hera häneltä pois puhe-taidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen verran jälelle, että hän voi matkia toisen viimeisiä sanoja, mutta ei itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.
Tämmöisen rangaistuksen sai Ekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa jokainen. Halu puhumaan, näet sä, ei kadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla, saadaksensa kuulla jotain ääntä, jota hän heti matkii.
Sillä matkimis-halunsa ei rajau ainoastaan ihmisten puheisin. Ei, kaikkia ääniä hän kertaapi. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esm. tulee, että välistä saapi kuulla koirien hurjasti haukkuvan ja haukkuessaan kiihtymistään kiihtyvän ihan silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat silloin Ekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässäkään?
Kuinka lieneekään: Ekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään. Tästä voisi monelle sinun kauniista sisaristasi — Ekhon sukulaisia — antaa opettavaisen neuvonkin. Mutta sitä en ainakaan minä rohjenne tehdä, olkoon se siis tekemättä.
Sen sijaan tahdon kehoittaa sinua valittamaan Ekhon surullista kohtaloa, joka ei tähänkään vielä loppunut. Pyydän sinua lukemaan seuraavankin kirjeen. Siinä tulet tuntemaan Ekhoa hellemmältäkin puolelta. Tulet havaitsemaan, että Ekhon sydän oli lämmin kuin muidenkin ja että hän tästä sai katkeraa huolta kärsiä.