VIII.
Narcissi.
Istuimme kerran puiden varjossa lemuavassa tuomikossa ja katselimme miten pääskyt, jotka ilo-äänin riemastellen saivat ilman kajahuttamaan kirkkaita säveleitään, nuolen nopeina mutta milloinkaan erehtymättä pujahtivat syviin pesiinsä, joita olivat sadottaisin kaivaneet vastaiseen joenrantaan. Edessämme kiiruhti joki virtojansa, jonka vuolteisin kesä-aurinko kylvi kimeltelevää kultaansa.
Puhuimme siitä kauneudesta, minkä taivas niin runsaasti on maailmaan istuttanut. "Mutta mikä on kauniin, kaikkein kauniin maan päällä?" kysyit sä silloin.
Aivan epäilemättä vastasin minä: "ihmiskasvot". Sinä punastuit ja katsoit minuun nuhtelevalla silmän-luonnilla. Eikö niin: sinä luulit minun puhuvan maireen kohteliaisuuden mitättömiä sanoja vaan? Näin sen selvään. Sä käänsit puheesi äkkiä toisanne, ja olit unohtavanasi koko asian.
Vakuutan sulle kuitenkin, että lauseeni ei ollut ajattelematonta liehitystä vaan. Todistakoon minun puhtaaksi sen suloisen kukan historia, joka narcissin nimellä kasvaa kasvihuoneessasi.
* * * * *
Narkisso oli maailman kauniin nuorukainen.
Hän oli niin kaunis, että kaikkein kauniimmat nuorukaiset ja immetkin hänen rinnallansa olivat kuin keskinkertainen veistokuva Feidiaan teoksen rinnalla. Sentähden arvelivatkin muutamat, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan ihmismuotoon puettu jumala, joko sitten itse Apolloni tahi nuori Dionyso jumala.
Mutta päivän jumala se ei ollut, eikä myöskään viiniköynnöksillä seppelöitty Bakkho. Olihan se ihminen vaan, vaikka kyllä jumalallista sukua. Sillä hänen äitinsä oli Okeano-jumalan tytär Liriope, ja hänen isänsä Kefisso niminen virran-jumala.
Jo hänen syntyessään havaitsi äiti lapsukaisen erinomaista kauneutta. Ja koska jumalain antamat tavattomat avut aina tekevät vanhemmat levottomiksi heidän lemmityistensä puolesta, niin kuulusteli Narkissonkin äiti tietäjän ennustelmaa. Mainio Teiresias-tietäjä sanotaan silloin vastanneen, että "poika pääsisi korkeaan ikään, jos hän ei tulisi itseänsä tuntemaan".
Siihen aikaan ei ymmärtänyt kukaan tätä ennustelmaa, ei äitikään. Mutta jälestäpäin piti sen valitettavasti tuleman aivan selväksi.
Kun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin eipä ihmettäkään, että kaikki immet häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi koko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.
Mutta kauneuden ohessa oli Narkisso myös saanut jumaloilta hyveitä semmoisia, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän näet oli yhtä kaino ja viaton kuin kauniskin. Sentähden hän ei ymmärtänyt naisten ihailevia silmän-luonteja ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten liehakoitsevia puheita.
Niiden naisten joukossa, jotka Narkissoa lempivät, oli myöskin Ekho-Nymfa. Tämä lempi häntä innollisesti, hartaasti. Mutta Narkisso jäi tälle yhtä kylmäksi kuin muillekin.
Kerran oli Narkisso metsästäessänsä eksynyt pois tovereistansa ja joutunut olemaan yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli lemmistynyt Nymfa nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista, saadaksensa häntä ihaella. Kuinka halusi hän tulla näkyviin nuorukaisen eteen! — mutta immellinen kainous sitä esti. Kuinka halusi hän puhutella nuorukaista, saadaksensa hänelle lausua syvää lempeänsä! — mutta luonto sitä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta, ainoastansa kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen Hera oli hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut raskaalta, niin nyt se tuntui kärsimättömältä.
Pakoitetusta äänettömyydestänsä Nymfa kuitenkin vihdoin pääsi. Narkisso luuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: "onko täällä ken?" — "Täällä ken!", vastasi onneton Nymfa, koettaen näihin sanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.
Narkisso kuuli äänen ja katseli ympärillensä. Vaan kun hän ei ketään nähnyt — sillä Nymfa yhä pysyi näkymättömänä — hän taasen huusi: "Tule tänne!", luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Ekho taas, joka luuli nuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä ensimäistä askelta, käski samoilla sanoilla nuorukaista luoksensa.
Kun Narkisso ei nytkään vielä nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän likeltänsä kuuli, hän viimein huusi: "Yhtykäämme!", ja Ekho, jonka innollinen lempi nyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan hänelle, juoksi vuori-Nymfan ihanassa muodossa esiin, rientääksensä nuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: "Yhtykäämme!"
Mutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla oli puhutellut, hän suuresti hämmästyi, ja töytäsi nopeasti tiehensä, jättäen hempeän Nymfan sinne.
Yksin jäätyänsä onneton Ekho ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli ollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila sitä toivottomampi, julmempi. Hän, Ekho, jumalallinen olento, oli julkisesti halveksittu, hänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.
Syvästi nöyristyneenä ja särjettynä sydämensä puolesta pakeni ylenkatsottu Nymfa metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon. Muiden seuraa hän ei enään kärsinyt, vaan piileksi tummissa luolissa ja vuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus kalvasi ruumiin raittiutta; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui ennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot, sillä ne ovat Ekho-nymfan ruumista. Mutta ääni oli nyt ainoa, mikä vielä oli jälellä suloisesta onnettomasta olennosta.
Narkisso oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä metsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.
Eräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä niin kirkas kuin taivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin immen silmä. Paimen karjoinensa ei ollut ikinään sen vierille joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä hämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu ei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi tuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysähytti auringon palavia säteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoitus-sija suven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.
Väsyneenä metsästyksestä ja palavana päivän kuumuudesta tuli nuorukainen tälle lähteelle. Hän laskeusi pehmeään ruohoon. Ja koska päivän helle oli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli viilistää itseänsä raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohensi itseänsä sentähden lähteen partaalle polvillensa seisomaan ja kallistihe eteenpäin, juodaksensa kirkasta vettä — mutta jäi hämmästyneenä kyyryllensä. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin kauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat unelmansa ikinään olleet voineet mitään senvertaista luoda.
Se oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättä, tuntematta näki.
Kummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanata ihmettä. Semmoista hän ei ollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee sen kihara-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse ihanalle Bakkho-jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa, joka olisi ollut itse Foibollekin koristukseksi; hän ihmettelee silmäin taivaallista sulo-loistoa, joita hienot silmäkarvat varjosivat kuni pilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee Afroditen-kaltaisia poskia, Heben huulia, Artemiin kaulaa ja hartioita. Hän on ylen ihastunut.
Ja mitä enemmin hän katselee, sitä enemmin hän innostuu. Hän on niinkuin lumottuna. Hän rakastaa, rakastaa innollisesti tuota suloista olentoa, joka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen olento rakastaa häntä takaisin. Sillä koska ikänänsä hän, rakkaudesta innostuneena, aukaisee sylinsä häntä kohtaan, aukaisee tuo lähteessä-olevakin sylinsä; ja koska ikinänsä nuorukaisen huulet vavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtaa myöskin tuon rakastetun huulet lähteessä.
Kova kohtalo estää kuitenkin heitä yhteen tulemasta. Joka kerta kun nuorukainen jo on niin likellä lemmittyänsä, että huulet melkein jo koskevat rakastetun huulia — niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana olento on kadonnut.
Hän huutaa kadonnutta, vaikeroitsee. Hän syyttää häntä sydämen kovuudesta, kun voipi niin julmasti leikitellä hänen kanssansa. Hän valittaa jumaloiden kovuutta, mitkä eivät salli hänen päästä rakkaansa luokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.
Ja kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taasen palajaa lähteen partaalle — ja samat menot uudistuvat taas.
Kuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu rakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enään voi lähteä.
Mutta onneton rakkaus tuottaa hengelle kuoleman. Kun nuorukainen turhaan sai huo'ata lemmittyänsä, joka ei kohonnut lähteen syvyydestä, niin henkensä voima riutui. Kuni kedon kukka vaalenee ja lakastuu, kun syksyn tullessa kesä-auringon lämmin laimistuu, niin vaaleni, lakastui nuorukainenkin. Ja viimein hän erkani elosta.
Kun leveni tieto, että kaunis Narkisso ei enään ollut hengissä, tulivat Nymfat itkemään hänen kuoloansa ja valittamaan hänen onnetonta rakkauttansa. Siinä itkivät Naiadit eli Lähde-nymfat, siinä itkivät Dryadit eli Metsä-nymfat, siinä itki niin-ikään Oreadit eli Vuori-nymfat. Mutta katkerimmasti kaikista kaikui Ekhon itku, sillä tämä lempi nuorukaista vielä kuolemassakin.
Ja kun he olivat itkeneet, vaikeroinneet, niin läksivät he puita noutamaan metsästä, rakentaaksensa lavan, jonka päällä aikoivat polttaa vielä kuolemassakin kauniin ruumiin.
Mutta kun tulivat lähteelle takaisin, niin ei enään ollutkaan ruumis siellä. Sen sijaan havaitsivat he kauniin keltaisen ja valkean kukan, joka kohosi siitä paikasta ruohosta, missä ruumis oli maannut. Jumalat olivat, näet, tämmöiseksi kukaksi muuttaneet silloisen nuorukaisen, jonka nimen kukka sai kantaa.
Nyt kävi Teiresias-tietäjän ennustus aivan selväksi: Narkisso ei päässyt korkeaan ikään, sillä hän tuli tuntemaan itsensä, s. o. hän tuli näkemään oman kuvansa.
Tämmöinen oli Narkisson historia, josta narcisso-kukka muistuttaa. Tätä kukkaa pitivät tästä lähin muinais-Kreikkalaiset suuressa arvossa, ja kehuvat sen kunniaksi, että korkeat jumalattaretkaan eivät katsoneet alentavaksi joskus kantaa sitä koristuksena. Missä hyvänsä se kasvoi, niin se luettiin erinomaiseksi kauneudeksi sille paikkakunnalle. Sentähden eivät unohtaneet runoilijat koskaan, kuvatessaan jonkun paikan kauneutta, mainita, että siinä kasvoi narcisseja. Niinpä esm. ikipäiviksi verraton Sofokles eräässä paikassa draamoissansa, joka paikka on tullut historiallisestikin kuuluisaksi. Kun, näet, runoilija joutui iälliseksi, syyttivät hänen täysikasvuiset poikansa tuomioistuimen edessä häntä iän heikontamana mahdottomaksi hoitamaan talouttansa. Vaadittuna vastaamaan sanotaan Sofokleen silloin vastauksen asemesta tuomarien kuullen lukeneen erään kööri-paikan vasta valmistuneesta näytelmästänsä "Oidipus Kolonossa", jota kuultuansa tuomarit yksimielisesti vapauttivat hänen, lausuen, että, joka osasi niin kauniisti runoella, ei suinkaan voinut olla iän heikontama. Samassa paikassa hän, kehuen Kolono-lehdon ihanuutta, ei jätä sanomatta, että siinä myös "taivaallisen kasteen kasvattamana kukoisti ihana-rypäläinen narcissi ikuisessa suloisuudessa".