KÖPI PÖNTIKKÄÄ SOORRETHAN.
Oottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki kunniallisille ihmisille?
Se käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon valinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta s’oon viälä tosiki.
Täälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa vai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä, panksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa, mutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki frouvat.
No sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja akkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa. En tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se kauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi, vaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi, vaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka sill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen frouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt ja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista mitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.
— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta markkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku karulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja pruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä mistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris — on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. — Ja sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä tarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:
— Ei kiitoksia, mä oon aivan raitis miäs —
— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli takki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs menhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni suutani, ku kysyyn jotta:
— Mikäs pottu kampreerill’on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen plakkarista.
— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. — Kyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta poskelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.
No nii.
Sellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää soortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn ja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas. Siinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä ja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän akalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi sivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli kaikkien akkojen mallimiäs.
No nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä meni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää väittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan koulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen asti ja naukkas kirkasta ja makiaa.
Ja lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi on sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku kampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny kulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa myäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä merkki kialtolain tarphellisuuresta.
Horjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen asuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata, mutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien ympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta niinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät lahjaksensa.
Ja se teköö oikeastansa saman asian, mutta on fiinenipää.
No nii.
Mutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta aamulla sen näkivät kaikki.
Ja kaikki saunovat heti jotta:
— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla liannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs kehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.
Yks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen pitää korjata sen pois pihalta.
Pöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa portahia alha huutaan jotta:
— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo sen jälkiä.
Mutta sitä ei uskonu kukaa.
Ja kampreeri Tuttunenki ku kuuli asiasta sanoo jotta:
— Kyllä s’oon sikamaasta!
Ja ittiksensä se sanoo jotta:
— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille ihmisille.