SUUTARI VARAASTI PAAKARIN AKAN.
Oottako kuullu ku suutari on varaastanu paakarin akan?
Joo-oh, ilmi elävän akan vei ja sai flaskaa niinkun väkkäriki ennen akankaupas.
S’oli Viipuris. Siäl’ oli yks suutari ruvennu kattonahan pitkähän yhren paakarin akan päälle ja pannu toisen silmänsä kiinni.
Mutta se paakarin akka oli ensin vain kattonu pitkää sen suutarin päälle, huiskahuttanu häntäänsä ja sanonu jotta:
— Ohoh, älä luulekkaa!
Mutta sitte toisella kertaa ku suutari taas pani toisen silmänsä kiinni ja painoo pikisellä peukalolla syrämmen paikkaansa, niin paakarin akka jo kysyy jotta:
— Mitä sä oikee meinaat?
— Minä rakastan — lauloo suutari ja kökötti käsiänsä.
Silloo rupes paakarin akkaa viämistämhän. Se sanoo jotta:
— Voi voi sua suutari mitä mä ny teen?
— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron sua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti kukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks pikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh! — — — huakaasi suutari.
Ja paakarin akan povi nousi syvästi ja raskahasti ku rannan aalto.
— Min’en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti kaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli tuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:
— Nopiaa nopiaa, nyt lährethän, minä seuraan sua, oi suutari!
Ja suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit poukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin lattiaa.
Suutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta pää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa Vaasan korjahan kaupunkihi.
Täälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia. Niinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo jotta:
— Em mä enää viittikkää!
— No viitti ny! — pyyti suutari.
Mutta s’ei viittiny.
Paakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin paksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.
Ja kyllä se suutari suriki.
Se kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti ja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin akalle jotta:
»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä tuu.»
Ja paakarin akka jahkaasi viimmeen ku se oikee ajatteli jotta:
— Pitääskhän mun lähtiä sitä suutari parkaa lohruttamhan!
Ja lähti kans.
Mutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna
Vaasan poliisille jotta:
»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun pikipeukaloa, jok’on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill’ on ittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra konstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana Viipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»
Poliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin. Akka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok’oli niin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun se tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.
Ja niin oli suutari sanonu, ku asemalle viäthin jotta:
— Kyllä se näyttää totta olovan se vanha viisaus, jotta »pysyköhön suutari lestissänsä». — Sinne Kuopiohon mäki ny meen vanhan rakkahan lestini viärehe enkä sitä enää koskaa hylkäjä.