TUPPURAASEN HUUSHOLLI.
Oottako kuullu mikä meno ja mekastus oli tiistai-aamuna makasiinimiäs
Tuppuraasen parihuanehis?
Varsinki köökin pualella.
Siälä oli noustu ylähä jo ennen kuutta, hypätty ja häärätty kun siantappajaasis.
Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs lisääntyny, varsinki kakaralauma.
Ja ny piti niitä vähä sortteerata.
Putsata ja pestä vanhempia kappalehia ja lährettää kouluhu.
Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.
Tätä tapaa käyttää Tuppuraanenki koto-oloos hyvällä menestyksellä.
Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja väittivät sitä kumpiki omaksensa.
Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi, niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.
Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä pois.
Mutta piplianhistooria oli katees. Sitä ei löyretty sängyn altakaa.
Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän hukas.
Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin eivät saanehet knappihi.
Vasta kun isä kahrenkären puristi Juhannesta kurkuusta saathin knappi kiinni.
Kyll' oli Juhannes kun veripallo naamasta, eikä henkikää tahtonu kulkia.
Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:
— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa. Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.
— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.
Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.
Silloo äkkäs äitee kuinka kauhian mustat poikaan kintut olivat.
N'oli aivan variksensaappahia täynnä ja niin ravas, niin ravas.
Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.
— No, mitä niistä sen enempää krapaa. Ei tarvitte panna sukkia ollenkaa. Panoo vain kengät avoonlinkkaasin jalkoohi, niin kaikki luuloo, n'ott' on sukakki.
— Ja tuas on joka poijalle nästyykiki. Eikä saa pyhkäästä nenää takinhiaha. Kallu, sulta riippuu nykki varsanjalka nenästä!
Mutta ennenku äitee kerkes nenähän tarttumahan, veti Kallu vatsanjalaan sisälle ja nialaasi.
Turhaa äitee Kallun nenää sitte enää puristi. Siältä ei tullu märkääkään.
— Frääsää ny!
Ja Kallu frääsäs, muttei tullu mitää. Kipiää vain otti.
Mutta kouluhu mennes kyllä näkyy, jotta joka poijall'oli varsanjalaat tallella.
Kallull' oli kaks. Ja aina kun meinas purota, kerkes Kallu parahiksi vetämhän se ylhä ennenku nokahti.
Siinä saiki pitää varansa.