KALASTAJASAARENNOLLA.
Kolme voorokautta m'olimma kattellehet ja tutkineet Petsamon vuanon perukas yhres rypähäs olevia Parkkinan, Näsykän ja Alaluasterin kyliä, jokka yhthensä muarostaavat tulevan Petsamon kaupungin. Neljännen päivän aamuna koottihin sitte taas kimpsut ja kampsut yhtehe ja marssittihin Parkkinan kylän laivasillalle, johk’ oli kokoontunu paljo kylän väkiä kattomhan retkikunnan lähtyä. Astuttiin pikkuusehe moottorivenheshe, heilutettiin kättä hyvästiksi ja kiitokseksi ja ajaa hurahutettihin parin kilomeetrin pääs vuanolla orottavhan Suami laivhan, jolla suunnattihin matka Kalastajasaarennolle. Laskuveren tähre ei höyrylaiva päässy Parkkinan kylän rantahan asti.
Muutoon niill’ on siälä Petsamos käytännös paljo sellaasia murresanoja, jostei tavalline suamalaane käsitä hölynpölyä, jos ei kysele, mitä se nierkittöö. Mitäs luuletta, jotta sanat »ulli» ja »hiaruva» merkittöövät? — Ulli tarkoottaa nousuveren aikaa ja hiaruva laskuvettä. Ne on norjankiälestä laihnattuja ja vähä petrattuja sanoja. Ulli tuloo norjalaasesta sanasta fullvand, täysvesi; hiaruva sanasta fjärvand, kaukovesi.
Ku Pummangis Rekinan taloon emäntä kysyy multa, ku mä popsiin rasvas paistettua herkullista pallasta jotta:
— Taitaa olla hurrikas ruaka? — nii »hurrit» tuli heti mun miälhen, mutta mitää en käsittäny.
Tuumasin vai jotta:
— No ei tämä ny kovi hurtilta maistu — —
Nyt ei emäntä voorostansa käsittäny mua. Kysyy hetken päästä jotta:
— Oottakos sitä ennen syäny?
— Kurriako?
— Tätä pallas-kalaa!
— En oo syäny kumpiakaa, en hurria enkä pallasta.
— No mutta siiloonhan se on hurrikas ruaka! — penäs emäntä.
Ku aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa ku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa maistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!
Matkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen häjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä oikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä sumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs taas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä veti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka ittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei tulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä heti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa hiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun, johka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se auttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä pahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua vasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!
Me olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon suulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja ilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko ja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku vuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.
Siitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka peilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun poutapäivänä.
Matka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka seki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on 48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää mantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat vetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri. — Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali kannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle on jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka. Kaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on siirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin Rekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä Kittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Se on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —
Kalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon ympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon. Siälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on toisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota, jotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.
Saaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan Pummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä Pummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee ihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases Petsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua, jokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä pohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia oli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon erustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien upottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja maasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto kasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee kaunihia kattella.
Kylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku Petsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat, ovat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika hyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat sanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua Petsamon alkuasukkaasta.
Kalastajasaarennolla pistää silmhän suuri puhtaus kaikkialla. Siäl’ on aika lailla paljo lehmiäki, ja on niillä kesääsin hyvä lehmänvalli saarella. Me käyymmä kattornas Pummangis paris navetas, jokk’oli niin pestyjä ja puhtahia, jotta valkoone puu vai loisti joka paikasta. Ja Rekinan taloon navetas oli oikee matokki laattias! Ei niitä tiätystikää lehmiä varte piretä, jokk’on kesällä aina ulkona. Mutta sille meirän fröökynälle me tuphan tulles narrasimma jotta:
—- Lehmäkki oli nii kilttiä ja hyvin kasvatettuja jotta pyhkiivät sorkkansa hakoohi ennenku navethan menövät jotteivät tuhraasi mattoja!
Sen se meirän helsinkilääsfröökynä melkee uskoo, mutta ku mä koitin viälä vähä petrata jotta:
— No en oo kummempaa ennen nähny, ku kaikki lehmät istuuvat parres oikee olkitukun päällä, jotteivät likaasi parttansa —
— Mitäh, istuuvakko lehmät olkitukulla? — imehteli se helsinkilääsfröökynä.
— No oikee istuuvat ku rippikouluflikat korjasti häntä pipparas — — haikaalin mä.
Mutta sitä s’ ei enää uskonu ku tiuskaasi takaasi jotta:
— Fyi teitä ku koitatta narrata mua!
Siälä Rekinan taloos tarjottihin meille päivällistä peräkamaris, john’ oli huanekalut ja mööpelit nii fiinit ja komiat, jottei Kyröönmaas oo mones parhaaskaa puntitaloos. Ja ruaka panthin pöythän oikee monilla eri veittillä ja kaffeliilla kanelinparkki- ja sinappikupiilla ku parahis hotellipaikoos. Ei puuttunu taloos mitää, ei tavaroosta eikä kohtelusta. Kovasti haastettihin yätä olemhan, mutta ei passannu, ku oli matka muresna. Olis ollu hauska koittaa maata yhren yän haahkanuntuvaasella patjalla ja silkkitäkin alla, joka sekin on samoolla höyhenillä topattu. Pummankilaaset on mainehes siitä, jotta niill’ on viarahillensa tarjota haahkanuntuvaaset sänkyvaattehet ja silkkitäkit. Haahkanuntuva-patjooll’ ei makaakkaa ku kaikiista suurimmista herroosta vai knupit. Olkia, ryrinpäitä ja vippuja saavat tavalliset ihmiset tukkia pussihi lonkkansa pehmikkeheksi, eikä eres kaikkia morsiamiakaa höyhenpolsteriilla makuuteta. Ja jos makuutethan, nii silloonki vai kuallehen kukon ja kanan höyhenillä. Haahkanhöyhenpolsteriilla kannattaa maannuskella vai raharötkälehien ja Pummangin kalastajaan, jokka itte kokuaavat haahka-linnun höyheniä läheesiltä Lintusaarilta, johna niitä pesii suuret parvet.
Pummangista ajoomma laivalla vuanon poikki Kervannon kylhän, jok’on Puumangin kylää justhin vastapäätä toisella pualella lahtia. Kervannon erustall’ on muutoon Petsamon paras lohenkalastuspaikka. Täältä lähretimmä Suami laivan kiärtämhän saaren ympäri Kalastajasaarennon pohjooskärkehe, Vaitolahren kylhän, johka itte lährimmä oikaasemhan kolmen kilomeeterin levyysen kannaksen poikki jalkapatikas. Ja yhtaikaa olimma perillä.
Vaitolahren kylä sijaattoo pohjoosehen aukeevan lahren perukas. Valtakunnan raja jakaa kylän ja lahren kahtia. Ku rajaa käythin, oli siinä kova krapina. Paikall’ oli kaks turskia jääkäriupseeria ja niillä 60 yhtä hurjaa sotilasta ja yks konekivääri. Tämä joukko tahtoo rajaa siirrettäväksi kauemmas ja vaatii ryssiä heti lähtemhän kylästä. Ryssät putiivat kans nyrkkiänsä ja näyttivät pyssyjänsä. Toivat piänen sotalaivankin lahrelle häthän, mutta suanialaaset käskivät 7 tunnin sisällä lähtemhän eli paukkuu. Ja tappelu siit’ olis tullukki, jos ei Helsingistä keriinny hallituksesta ankara käsky jotta:
— Ei saa poijat!
— Piti antaa perähän! — kirrasti sama upseeri viäläki hampahia, ku ei silloo saanu laittaa parempaa rajaa.
Vaitolahti on muutoon Petsamon suurin kalastuspaikka. Parhaasehen kalastusaikhan kokoontuu sinne tuhatkin kalastajaa yhtaikaa. Vaitolahren läntisen niämennenäs on meirän pualella pikkuune loistomajakka, nimeltä Nurmensätti. Ja kaikkihin uloommaasella niämenkärjellä makaa lameellansa korkialla maalla suuri höyrylaivan hylky, jonka Jäämeren aallot on heittäny kuivalle maalle. Ryssänpualeeses niämes on toinen samallaane suuren venälääsen postihöyrylaivan hylky. Laivan kapteeni kuuluu pöhnäs ajanehen täyttä höyryä suaraa maalle, jotta tohjoksi meni koko laivan noukka. Paikkakuntalaaset ovat sitte hoirellehet loppua n’otta niist'ei oo enää jälellä muuta riitingit.