MUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.
Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo. Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin, kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.
Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.
Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas häntänsä vähä äkkiää pois.
Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan, mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat plakkarista ja sanoon jotta:
— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo liäntä.
Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä sanoon jotta:
— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —
Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.
— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.
Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän. Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä, johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen synnystä. Näin se kertoo:
— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan, joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku neljättä vuatta sitte ku se kuali —
— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän fröökynämmä liikutettuna.
— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.
Ku se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta nästyykin nurkalla piti pyhkiä.
Mutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja suupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni kiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:
— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen Pahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa, nii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — — -Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko luasterin yhteene syntinyppylä — —
Koitti se pullikoora vastahan, mutta mä sanoon jotta:
— Jaa jaa ihmine se on vain munkkiki ja kova paikka se selipaatti.
— Stotakoi? — kysyy munkki silmät pyöriääsnä.
— Ettäkös te elä selipaatis?
— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu tuala luasteritalos.
Meirän meni meiningit aiva sekaasinsa. Mutta ku sitte kysyyn suaraha jotta:
— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja tykkäs jotta:
— Niatu maatuski!
Ja huakaasi raskahasti. Tiätäähän sen.
Kun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty kärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta kumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä piänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii, nii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän takaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille kylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt krupistansa.
Siälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan kyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet olivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille ja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50 minuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.
Yhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä, kuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs uhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista kasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen markan veron ja koitettihin.
Kumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle ja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti sotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu. Sitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli sotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.
Ja vauhti aina vai petras.
Upseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti kärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri pyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo ku tyhjät aisat peräsnänsä.
Kaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu, jos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto sitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.