MUNKKIEN VIARAHANA.
Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset, joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja täysinääsinä.
Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla, neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja Kunnallisneuvokselle jotta:
— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni niiren fietrannehen.
Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää. Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin silmät pyäriääsnä.
Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki, joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti, nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris, kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.
Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin. Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs. Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin olaalle.
Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe. Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos, mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte. Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon pussiryssiksi.
Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.
Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria, jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla pyhimystauluulla.
Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.
Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä, kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.
— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.